Miten VOI olla mahdollista,

vain on iso murhe, ettei tytöllä ole halua syödä itse! Tuntuu, kuin letku ei vaivaisi yhtään!

Olen kyllä tarttunut härkää sarvista ja puhunut myös syömisestä ja kysynyt, milloin hän itse luulee alkavansa syödä? Vaihtaa todella taitavasti puheenaihetta vastaamatta mitään!

Olen kyllä ravinnon laadun tai määrän muutoksen puolella. Ja todella, kuten sanoit, ei sitä tarvitse kertoa tytölle!
Toivon, että painonlasku on pysähtynyt kun menen sinne tänään. Nämä on näitä jokapäiväisiä jännitysmomentteja!

Eilen, kun kerroin tytölle, ties monennenko kerran, miten tärkeä hän on minulle ja koko perheelle, kuinka suuri ilonaihe on, että on lapsia ja vielä taitavia sellaisia, hän alkoi itkeä. Toivon, että sanani ja tukeni alkavat saavuttaa kohteensa ja hän todella tajuaa tärkeytensä ja arvonsa rakastettuna lapsena ja lopettaisi itsensä kiusaamisen!

Sinun lääkärisi oli siinä mielessä hyvä, että vahti ja vaati. Sehän tuotti tulosta, eikös vain? Olen niin onnellinen puolestasi! Tyttäreni hoito on vähän niin ja näin, vahtiminen on ainakin vähäistä!

Aurinkoista kevätpäivää ja laskiassunnuntaita Sinulle!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

vain on iso murhe, ettei tytöllä ole halua syödä itse! Tuntuu, kuin letku ei vaivaisi yhtään!

Olen kyllä tarttunut härkää sarvista ja puhunut myös syömisestä ja kysynyt, milloin hän itse luulee alkavansa syödä? Vaihtaa todella taitavasti puheenaihetta vastaamatta mitään!

Olen kyllä ravinnon laadun tai määrän muutoksen puolella. Ja todella, kuten sanoit, ei sitä tarvitse kertoa tytölle!
Toivon, että painonlasku on pysähtynyt kun menen sinne tänään. Nämä on näitä jokapäiväisiä jännitysmomentteja!

Eilen, kun kerroin tytölle, ties monennenko kerran, miten tärkeä hän on minulle ja koko perheelle, kuinka suuri ilonaihe on, että on lapsia ja vielä taitavia sellaisia, hän alkoi itkeä. Toivon, että sanani ja tukeni alkavat saavuttaa kohteensa ja hän todella tajuaa tärkeytensä ja arvonsa rakastettuna lapsena ja lopettaisi itsensä kiusaamisen!

Sinun lääkärisi oli siinä mielessä hyvä, että vahti ja vaati. Sehän tuotti tulosta, eikös vain? Olen niin onnellinen puolestasi! Tyttäreni hoito on vähän niin ja näin, vahtiminen on ainakin vähäistä!

Aurinkoista kevätpäivää ja laskiassunnuntaita Sinulle!

"vain on iso murhe, ettei tytöllä ole halua syödä itse! Tuntuu, kuin letku ei vaivaisi yhtään!"

Mielestäni tuo kommenttisi paljastaa sen ettei tyttäresi (syystä tai toisesta) pelkää letkuruokinnan nostavan painoa. Onko se neljänviikon kokemuksen tuomaa tietoa, vaiko juuri niin kuin hoitajat epäilevät; hän on keksinyt tavan tyhjentyä (tuskinpa sinä ympäri vuorokauden hänen kanssaan pääset vessassa käymään). En halua masentaa, mutta se, ettei hänellä ole halua syödä itse viittaa myös siihen, että vaikka paino saataisiinkin nousemaan, ei itse parantumisessa ole tapahtunut mitään edistystä. Hän ei halua syödä = anorexia, alipaino on vain seuraus. Sinuna vaatisin enemmän ja määrätietoisempaa vahtimista, totaalisen liikkumiskiellon, ja pikaista puuttumista ajatuksiin (ammattitaitoista psykiatrista hoitoa). Kun elämä sairaalassa menee liian ahtaalle – eli potilas huomaa, että vapauksia rajoitetaan painontippumisen myötä ja paino todellakin saadaan nousemaan vastoin hänen tahtoaan, ryhtyy hän kaipaamaan vapauttaan ja syömään ainakin sen verran, että pääsee pois sairaalasta … paranemiseksihan tätäkään ei tietysti voida kutsua, mutta onpa ainakin ruumiillisesti pois vaaravyöhykkeestä ja voi aloittaa terapian.

kokenut kirjoitti:

"vain on iso murhe, ettei tytöllä ole halua syödä itse! Tuntuu, kuin letku ei vaivaisi yhtään!"

Mielestäni tuo kommenttisi paljastaa sen ettei tyttäresi (syystä tai toisesta) pelkää letkuruokinnan nostavan painoa. Onko se neljänviikon kokemuksen tuomaa tietoa, vaiko juuri niin kuin hoitajat epäilevät; hän on keksinyt tavan tyhjentyä (tuskinpa sinä ympäri vuorokauden hänen kanssaan pääset vessassa käymään). En halua masentaa, mutta se, ettei hänellä ole halua syödä itse viittaa myös siihen, että vaikka paino saataisiinkin nousemaan, ei itse parantumisessa ole tapahtunut mitään edistystä. Hän ei halua syödä = anorexia, alipaino on vain seuraus. Sinuna vaatisin enemmän ja määrätietoisempaa vahtimista, totaalisen liikkumiskiellon, ja pikaista puuttumista ajatuksiin (ammattitaitoista psykiatrista hoitoa). Kun elämä sairaalassa menee liian ahtaalle – eli potilas huomaa, että vapauksia rajoitetaan painontippumisen myötä ja paino todellakin saadaan nousemaan vastoin hänen tahtoaan, ryhtyy hän kaipaamaan vapauttaan ja syömään ainakin sen verran, että pääsee pois sairaalasta … paranemiseksihan tätäkään ei tietysti voida kutsua, mutta onpa ainakin ruumiillisesti pois vaaravyöhykkeestä ja voi aloittaa terapian.

Parantumisessa ei MITÄÄN edistystä tytön osalta! Eihän hän omasta mielestään ole edes sairas!
Kuukauden sisällä (!) palaveri ja katsotaan, tuleeko lähete psykiatriselle osastolle, jonne jonoa.
Olen yrittänyt uhkailla, lahjoa ja kiristää kaikin tavoin, mutta tuloksetta. Vaadin tiukempaa kontrollia, mutta saa nähdä, onko sitä toteutettu: tavallisella lastenosastolla pienet vauvat vievät hoitajien vähäisen resurssin täysin!

Jotenkin tuntuu (hei tyypillinen hyvää uskova äiti tässä ) mahdottomalta, että hän olisi keksinyt letkun tyhjäämisen. Hän on aina ollut niin kiltti ja nytkin on tosi tarkka, että tekee juuri niinkuin hoitajat sanoo. Ja tavallaan on melko lapsellinenkin, saisi olla ärhäkämpi. Mutta tämä sairaus muuttaa mieltä, joten kaikki on mahdollista!

Tuo ahtaalle paneminen on käynyt mielessäni. Nyt huone alkaa olla niin viihtyisä, vanhempien taattu huomio aina kun vieraillaan siellä, voi askarrella ja olla vaan ilman vaativia aikatauluja. Ehkä "kurjemmat" olot panisivat vähän vauhtia parantumiselle...

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Parantumisessa ei MITÄÄN edistystä tytön osalta! Eihän hän omasta mielestään ole edes sairas!
Kuukauden sisällä (!) palaveri ja katsotaan, tuleeko lähete psykiatriselle osastolle, jonne jonoa.
Olen yrittänyt uhkailla, lahjoa ja kiristää kaikin tavoin, mutta tuloksetta. Vaadin tiukempaa kontrollia, mutta saa nähdä, onko sitä toteutettu: tavallisella lastenosastolla pienet vauvat vievät hoitajien vähäisen resurssin täysin!

Jotenkin tuntuu (hei tyypillinen hyvää uskova äiti tässä ) mahdottomalta, että hän olisi keksinyt letkun tyhjäämisen. Hän on aina ollut niin kiltti ja nytkin on tosi tarkka, että tekee juuri niinkuin hoitajat sanoo. Ja tavallaan on melko lapsellinenkin, saisi olla ärhäkämpi. Mutta tämä sairaus muuttaa mieltä, joten kaikki on mahdollista!

Tuo ahtaalle paneminen on käynyt mielessäni. Nyt huone alkaa olla niin viihtyisä, vanhempien taattu huomio aina kun vieraillaan siellä, voi askarrella ja olla vaan ilman vaativia aikatauluja. Ehkä "kurjemmat" olot panisivat vähän vauhtia parantumiselle...

"Hän on aina ollut niin kiltti ja nytkin on tosi tarkka, että tekee juuri niinkuin hoitajat sanoo."

Jos näin on, niin silloinhan kiinteän ruuan syömistä on helppo lisätä. Tarkoitan, että käytät aivan vääriä termejä! Varmaan hän kilttinä ja älykkäänä tyttönä on tiedostanut, että hoitajat, lääkärit kuin myös perhe haluaa hänen parantuvan ja painon nousevan - näin ei kuitenkaan tapahdu; eli, eikö hän olekaan kiltti? Älä sekoita tyttäresi luonnetta sairauden luonteeseen. Kaiken sen ajan mitä Sinä käytät toivoon, että hänen painonsa nousisi, hän käyttää suunnitelmiin miten välttäisi lihomisen. Ja voit myös olla varma, että hän tietää miten laihdutaan - onhan hän jo kotona teidän silmienne alla saanut painonsa putoamaan vaarallisen alas, miksei siis sairaalassa, missä valvonta on heikkoa ja ruokaa annetaan järkyttämisen(kö?) pelossa minimaalisen vähän.
Minun ensimmäinen sairaalareissuni kesti kolme ja puoli kuukautta. Kaksi kuukautta minunkin laihtumistani ihmeteltiin lastenosastolla 34kg - 29 kiloon (olen hivenen lyhyempi), kunnes hempeily loppui ... ja tällöinkin vielä letkuissa ja tiputuksessa ja hirveän kyttäyksen alla sain manipuloitua vierustoverini juomaan listatut veteni.
En edelleenkään halua pahoittaa mieltäsi, enkä toivo, että ryhtyisit kohtelemaan tytärtäsi kuin ilkimystä tai valehtelijaa, mutta omassa mielessäsi päädy aina ajattelemaan, että vaikka Sinä et keksisikään keinoja tyhjentyä ja laihtua, niin anorektikko kyllä keksii ja osaa ja kehtaa - ja kyllä! myös tekee kaiken tämän Sinun murheesi ja huolesi ja hyväntahtoisuutesi kustannuksella. Voihan se olla ettei Sinun tyttäresi (sairaalassa) laihtumiseen ole syytä, vaan hän on niin kuin ne tuhannet lihavat, jotka syövät kuin linnut ja sittenkin vain lihovat (fysiikanlait on heidän kohdallaan kumottu!), mutta herätteleväksi esimerkiksi kerron, että minun laihtumiseeni oli aina selitys, jota kukaan ympärilläni pyörivistä ihmisistä ei keksinyt, tai jos epäilikin, niin äiti tuli väliin ja puolusti (äiti parka oli kaikkein helpoin manipuloitava). Olin juuri täyttänyt viisitoista - en siis mikään älykäs aikuinen (jolta koko osaston pyörityksen voisi olettaa onnistuvan), mutta hyvin sairas anorektikko: kilpirauhasenvajaatoiminta, kuivuminen ja kriittinen alilämpö sekä pahimpana uhkana sydämenvajaatoiminta jo siinä pisteessä, että vanhemmilleni kerrottiin minun tuskin selviävän. Mikä minut vihdoin ja viimein pelasti oli yleinen epäily ja epäluottamus. Vanhempani ja sairaalan väki ryhtyivät kohtelemaan minua lapsena ja itseään aikuisina, jotka voivat ja pystyvät ja uskaltavat, vaikka vihainen ja katkera vanhempieni "petturuudesta" olinkin.

kaiken kokenut kirjoitti:

"Hän on aina ollut niin kiltti ja nytkin on tosi tarkka, että tekee juuri niinkuin hoitajat sanoo."

Jos näin on, niin silloinhan kiinteän ruuan syömistä on helppo lisätä. Tarkoitan, että käytät aivan vääriä termejä! Varmaan hän kilttinä ja älykkäänä tyttönä on tiedostanut, että hoitajat, lääkärit kuin myös perhe haluaa hänen parantuvan ja painon nousevan - näin ei kuitenkaan tapahdu; eli, eikö hän olekaan kiltti? Älä sekoita tyttäresi luonnetta sairauden luonteeseen. Kaiken sen ajan mitä Sinä käytät toivoon, että hänen painonsa nousisi, hän käyttää suunnitelmiin miten välttäisi lihomisen. Ja voit myös olla varma, että hän tietää miten laihdutaan - onhan hän jo kotona teidän silmienne alla saanut painonsa putoamaan vaarallisen alas, miksei siis sairaalassa, missä valvonta on heikkoa ja ruokaa annetaan järkyttämisen(kö?) pelossa minimaalisen vähän.
Minun ensimmäinen sairaalareissuni kesti kolme ja puoli kuukautta. Kaksi kuukautta minunkin laihtumistani ihmeteltiin lastenosastolla 34kg - 29 kiloon (olen hivenen lyhyempi), kunnes hempeily loppui ... ja tällöinkin vielä letkuissa ja tiputuksessa ja hirveän kyttäyksen alla sain manipuloitua vierustoverini juomaan listatut veteni.
En edelleenkään halua pahoittaa mieltäsi, enkä toivo, että ryhtyisit kohtelemaan tytärtäsi kuin ilkimystä tai valehtelijaa, mutta omassa mielessäsi päädy aina ajattelemaan, että vaikka Sinä et keksisikään keinoja tyhjentyä ja laihtua, niin anorektikko kyllä keksii ja osaa ja kehtaa - ja kyllä! myös tekee kaiken tämän Sinun murheesi ja huolesi ja hyväntahtoisuutesi kustannuksella. Voihan se olla ettei Sinun tyttäresi (sairaalassa) laihtumiseen ole syytä, vaan hän on niin kuin ne tuhannet lihavat, jotka syövät kuin linnut ja sittenkin vain lihovat (fysiikanlait on heidän kohdallaan kumottu!), mutta herätteleväksi esimerkiksi kerron, että minun laihtumiseeni oli aina selitys, jota kukaan ympärilläni pyörivistä ihmisistä ei keksinyt, tai jos epäilikin, niin äiti tuli väliin ja puolusti (äiti parka oli kaikkein helpoin manipuloitava). Olin juuri täyttänyt viisitoista - en siis mikään älykäs aikuinen (jolta koko osaston pyörityksen voisi olettaa onnistuvan), mutta hyvin sairas anorektikko: kilpirauhasenvajaatoiminta, kuivuminen ja kriittinen alilämpö sekä pahimpana uhkana sydämenvajaatoiminta jo siinä pisteessä, että vanhemmilleni kerrottiin minun tuskin selviävän. Mikä minut vihdoin ja viimein pelasti oli yleinen epäily ja epäluottamus. Vanhempani ja sairaalan väki ryhtyivät kohtelemaan minua lapsena ja itseään aikuisina, jotka voivat ja pystyvät ja uskaltavat, vaikka vihainen ja katkera vanhempieni "petturuudesta" olinkin.

Lisäisin vielä ettei tietenkään kaikkien kohdalla sysäys parempaan tapahdu samalla tavalla kuin se minulla (kovien otteiden kautta) tapahtui, mutta tyttäresi tapaus kuulostaa niin hätkähdyttävästi minun tapaukseltani, että ehkä Sinun kannattaisi miettiä voisiko juuri kiltteys ja kilttinä kohteleminen olla se mikä auktoriteetin puutteen ja sen myötä turvattomuuden tunteen on synnyttänyt. Minä olin aina ollut erittäin kiltti, erittäin tunnollinen ja jopa siinä määrin osaava ja älykäs, että minua hyvin harvoin neuvottiin tai ohjattiin mihinkään määrättyyn suuntaan. Jos kotona koskaan syntyi polemiikkia valinnoistani osasin aina selittää ne siten, että vanhempani ”tajusivat” minun tehneen viisaasti – olin siis liian varhain liian tasavertainen, liian luotettu ja liian vapaa ja kaikesta tästä johtuen minusta (kuten myöhemmin selvitettiin) on jo lapsesta asti tuntunut, etten voi luottaa omissa ongelmissani kehenkään aikuiseen, koska kukaan aikuinen ei jaksanut tai osannut yhtään minua itseäni paremmin - eikä siksi, että vanhempani olisivat kyvyttömiä (päinvastoin - kummatkin korkeasti koulutettuja ja moniala-aktiivisia), vaan siksi että minua arvostettiin aikuistennäkökulmasta jo silloin kun minun olisi vielä pitänyt olla pelkästään holhouksen, käskyjen ja kurin alainen.
Huomaathan, että neljätoistavuotias tyttäresi on edelleen LAPSI, jonka ei pitäisi olla tilanteessa, että hänen kanssaan keskustellaan siitä haluaako/tai onko hänelle hyväksi toimittaa elämisen asiat juuri niin kuin Sinä käsket. Nyt hän syystä tai toisesta ei anna Sinulle vastuuta, vaan luulee/uskoo osaavansa hoitaa itseään paremmin kuin kukaan tuntemansa aikuinen – surullinen ja raskas tilanne nuorelle, joka nimenomaan kaipaa sitä, että joku ”pelastaisi”.
Kyllä te selviätte : )

kaiken kokenut kirjoitti:

Lisäisin vielä ettei tietenkään kaikkien kohdalla sysäys parempaan tapahdu samalla tavalla kuin se minulla (kovien otteiden kautta) tapahtui, mutta tyttäresi tapaus kuulostaa niin hätkähdyttävästi minun tapaukseltani, että ehkä Sinun kannattaisi miettiä voisiko juuri kiltteys ja kilttinä kohteleminen olla se mikä auktoriteetin puutteen ja sen myötä turvattomuuden tunteen on synnyttänyt. Minä olin aina ollut erittäin kiltti, erittäin tunnollinen ja jopa siinä määrin osaava ja älykäs, että minua hyvin harvoin neuvottiin tai ohjattiin mihinkään määrättyyn suuntaan. Jos kotona koskaan syntyi polemiikkia valinnoistani osasin aina selittää ne siten, että vanhempani ”tajusivat” minun tehneen viisaasti – olin siis liian varhain liian tasavertainen, liian luotettu ja liian vapaa ja kaikesta tästä johtuen minusta (kuten myöhemmin selvitettiin) on jo lapsesta asti tuntunut, etten voi luottaa omissa ongelmissani kehenkään aikuiseen, koska kukaan aikuinen ei jaksanut tai osannut yhtään minua itseäni paremmin - eikä siksi, että vanhempani olisivat kyvyttömiä (päinvastoin - kummatkin korkeasti koulutettuja ja moniala-aktiivisia), vaan siksi että minua arvostettiin aikuistennäkökulmasta jo silloin kun minun olisi vielä pitänyt olla pelkästään holhouksen, käskyjen ja kurin alainen.
Huomaathan, että neljätoistavuotias tyttäresi on edelleen LAPSI, jonka ei pitäisi olla tilanteessa, että hänen kanssaan keskustellaan siitä haluaako/tai onko hänelle hyväksi toimittaa elämisen asiat juuri niin kuin Sinä käsket. Nyt hän syystä tai toisesta ei anna Sinulle vastuuta, vaan luulee/uskoo osaavansa hoitaa itseään paremmin kuin kukaan tuntemansa aikuinen – surullinen ja raskas tilanne nuorelle, joka nimenomaan kaipaa sitä, että joku ”pelastaisi”.
Kyllä te selviätte : )

Viestisi pisti minut miettimään tyttäreni näkökantaa asioihin ja luulen meillä olevan vähän toisin päin asioiden päättämisen suhteen: minä en paljon kysele, miten homma tehdään, vaan pitelen ohjat käsissäni ja niin ne asiat hoituu rivakasti! Joten tyttö ehkä huomasi, että syömättömyys on asia, jonka HÄN voi päättää ITSE!
Mene ja tiedä!
LAPSI hän on todellakin vielä pitkään eikä itse voi päättää hoidostaan, onneksi, sillä lähtisi kotiin heti, kun ei mikään edes vaivaa!
Hän suuttuu tulisesti, kun sanon, että vaadin täydellisen liikkumiskiellon hänelle, jos paino vielä putoaa. Ja kunnolla vaatteita päälle, se on yksi riidan aihe! Kädet on koko ajan jääkylmät ja muutenkin selvästi kylmissään, vaikka sanoo että onpas kuuma!
Tiedän, että tämä sairaus muuttaa persoonaa, enkä puolustele häntä: olen valmis uskomaan, että hän tekee jotain painon nousua välttääkseen.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Viestisi pisti minut miettimään tyttäreni näkökantaa asioihin ja luulen meillä olevan vähän toisin päin asioiden päättämisen suhteen: minä en paljon kysele, miten homma tehdään, vaan pitelen ohjat käsissäni ja niin ne asiat hoituu rivakasti! Joten tyttö ehkä huomasi, että syömättömyys on asia, jonka HÄN voi päättää ITSE!
Mene ja tiedä!
LAPSI hän on todellakin vielä pitkään eikä itse voi päättää hoidostaan, onneksi, sillä lähtisi kotiin heti, kun ei mikään edes vaivaa!
Hän suuttuu tulisesti, kun sanon, että vaadin täydellisen liikkumiskiellon hänelle, jos paino vielä putoaa. Ja kunnolla vaatteita päälle, se on yksi riidan aihe! Kädet on koko ajan jääkylmät ja muutenkin selvästi kylmissään, vaikka sanoo että onpas kuuma!
Tiedän, että tämä sairaus muuttaa persoonaa, enkä puolustele häntä: olen valmis uskomaan, että hän tekee jotain painon nousua välttääkseen.

Toivottavasti en loukkaa Sinua tiukkasanaisilla viesteilläni. Siitä huolimatta, että tyttäresi on sairaalassa ja verrattain huonossa kunnossa on hän mielestäni huomattavasti selviytymiskykyisempi kuin monet tämän palstan kirjoittajat, jotka ensinnäkin kamppailevat ongelmiensa kanssa yksin ja toiseksi ovat mitä ilmeisimmin (useimmat heistä) kroonistuneet, eli ongelma on alkanut syystä X, mikä selvittämättömänä ja korjaamattomana on muodostanut tavan ja riippuvuuden – ja mikä järkyttävintä; tavasta irti päästäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin alkuperäisen ongelman selvittäminen. Monet nuorena sairastuneet, nyt aikuiset anorektikot eivät enää kärsi alkuperäisistä ongelmistaan, vaan anorexiaa pitää yllä lähes yksinomaan tunne ettei heidän kohdallaan ole muuta tapaa elää kuin anorexia, vaikka kuinka vilpittömästi haluaisikin olla terve. Minun uskoni siis on, että mitä nopeammin asioihin tartutaan ja nuori saadaan raiteilleen, sitä todennäköisempää on hänen kokonaisvaltainen parantumisensa – tai kääntäen, mitä kauemmin vääristyneet käyttäytymismuodot pitävät valtaa, sitä varmemmin anoreksia säilyy ”selviytymismuotona” läpi elämän.

Nyt lopetan tämän kirjoittelun, huomaan olevani liian raju keskustelemaan asiasta ... johtuen vain siitä, että tiedän mikä helvetti anorexia voi olla enkä sitä kenellekään, kenellekään soisi. Miten surullista, että ammattitaitoisia auttajia lienee edelleenkin vähän ... avun vaatimiseen/hakemiseen kannattaa panostaa; mikään mitä voit antaa ei hyödytä lapsesi tulevaisuutta enemmän kuin tehokas, nopea apu.
Pyydän anteeksi jos olen loukannut.

kaiken kokenut kirjoitti:

Toivottavasti en loukkaa Sinua tiukkasanaisilla viesteilläni. Siitä huolimatta, että tyttäresi on sairaalassa ja verrattain huonossa kunnossa on hän mielestäni huomattavasti selviytymiskykyisempi kuin monet tämän palstan kirjoittajat, jotka ensinnäkin kamppailevat ongelmiensa kanssa yksin ja toiseksi ovat mitä ilmeisimmin (useimmat heistä) kroonistuneet, eli ongelma on alkanut syystä X, mikä selvittämättömänä ja korjaamattomana on muodostanut tavan ja riippuvuuden – ja mikä järkyttävintä; tavasta irti päästäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin alkuperäisen ongelman selvittäminen. Monet nuorena sairastuneet, nyt aikuiset anorektikot eivät enää kärsi alkuperäisistä ongelmistaan, vaan anorexiaa pitää yllä lähes yksinomaan tunne ettei heidän kohdallaan ole muuta tapaa elää kuin anorexia, vaikka kuinka vilpittömästi haluaisikin olla terve. Minun uskoni siis on, että mitä nopeammin asioihin tartutaan ja nuori saadaan raiteilleen, sitä todennäköisempää on hänen kokonaisvaltainen parantumisensa – tai kääntäen, mitä kauemmin vääristyneet käyttäytymismuodot pitävät valtaa, sitä varmemmin anoreksia säilyy ”selviytymismuotona” läpi elämän.

Nyt lopetan tämän kirjoittelun, huomaan olevani liian raju keskustelemaan asiasta ... johtuen vain siitä, että tiedän mikä helvetti anorexia voi olla enkä sitä kenellekään, kenellekään soisi. Miten surullista, että ammattitaitoisia auttajia lienee edelleenkin vähän ... avun vaatimiseen/hakemiseen kannattaa panostaa; mikään mitä voit antaa ei hyödytä lapsesi tulevaisuutta enemmän kuin tehokas, nopea apu.
Pyydän anteeksi jos olen loukannut.

Et ole loukannut missään vaiheessa, vaan kirjoittanut täyttä asiaa!
On mahtavaa, että saan lukea omia kokemuksianne ja eri tavalla läpi käytyjä asioita!
En usko itsekään, että pään silittely auttaa ainoastaan: on pakko herätellä itsekutakin silloin tällöin! Tiedän, että olet itse läpi käynyt todellisen helvetin ja olen kiitollinen Sinulle näkökannoistasi, joilla avaat silmiäni näkemään anoreksian piirteitä! Ei tietenkään HALUAISI epäillä lastaan,mutta tiedän, että sekin on hänelle hyväksi.
Tänään kielletty vessaan meno, ettei tee siellä mitään vatsan tyhjäämistä!
Tänään myös tuli sellainen ilouutinen, että lupasi syödä huomenna välipalan ja ke tai to lämpimän ruoan! En hihkunut, vaikka mieli teki, saonin vaan, että sehän kuulostaa hyvältä...

Olet aivan oikeassa myös siinä, että tämä taistelu on aloitettu suht aikaisessa vaiheessa. Pahinta aikaa kesti n. 1½kk, joskin nyt miettiessäni oireita oli pidempään, mutta rajuun painon putoamiseen puututtiin nopeasti. Sen vuoksi myös itse uskon ja toivon, ettei tyttäreni pääse kroonistumaan. Sitähän ei tiedä, jatkossa saa olla tarkkana, mutta toivoa sopii, että parantuu kerralla!

Ja vielä kerran: et ole minua loukannut, päin vastoin: olen kiitollinen sinulle avartavista ajatuksistasi!

minun tytölläni alkoi elintoiminnot olla niin huonot eli matala pulssi ja verenpaine sekä hän oli niin kuiva, että oli pakko ottaa sisälle.

Et VOI olla lihava, sillä tyttäreni on vain luuta ja nahkaa nyt 42,9 kg ja 170cm, eli aivan samat mitat kuin sinulla! Miten jaksat? Millainen vointi sinulla on? Oletko hoidossa?
TOIVOTTAVASTI! Älä enää yhtään "laihduta"!

Ajatellut että vaihdat tyttäresi lääkärin? En tiedä onko tämä julkisella sektorilla mahdollista, privaatilla ainakin. Ilmoitat että haluat toisen hoitavan lääkärin koska edistystä ei tapahdu.Okei en tiedä hyödyttääkö mitään mut kokeile. tuskin teitä pihalle sairaalasta laitetaan...
Joku mättää koska tyttös paino ei nouse, onko otettu verikokeet ja tutkittu ettei mitään elimillistä vikaa ole?

Ja oletko itse saanut yhtään relattua???

pien tyttö kirjoitti:

Ajatellut että vaihdat tyttäresi lääkärin? En tiedä onko tämä julkisella sektorilla mahdollista, privaatilla ainakin. Ilmoitat että haluat toisen hoitavan lääkärin koska edistystä ei tapahdu.Okei en tiedä hyödyttääkö mitään mut kokeile. tuskin teitä pihalle sairaalasta laitetaan...
Joku mättää koska tyttös paino ei nouse, onko otettu verikokeet ja tutkittu ettei mitään elimillistä vikaa ole?

Ja oletko itse saanut yhtään relattua???

Seuraan vielä hetken tilannetta tässä yksikössä, sillä tänään sain puhuttua hoitajalle, joka on itsekin ihmetellyt tätä tilannetta painon laskun suhteen. Huomenna on taas tyttöä alusta asti hoitanut tiimi koossa lomien jälkeen, joten kuulostelen heidän ajatuksiaan.

Mua pelottaa jo nyt "simputus", kun olen muutaman kerran vähän hitsannut hoitajille...niin täytyneen ensin löytää toinen paikka, ennenkuin edes mainitsen siirrosta...

Tyttö väittää, että hoitajat ovat hänelle paljon mukavampia silloin, kun minä olen paikalla. Ja niin moni asia on eritavalla kun sen kertoo hoitaja tai tyttö, että olen ihan sekaisin, kehen uskoa.

Tänään oli hyvä esimerkki hoitajien tavasta työskennellä. Olin sairaalassa kun tuli suomi-ruotsi peli. Hoitajilla ei juuri ole aikaa olla potilaiden seurana,mutta tänään 5 min ennen pelin loppua hoitaja tuli tyttäreni huonekaverin seuraksi istumaan, seurasi kyllä peliä ja kas kummaa, tuli sopivasti just vasta sitten yks juttu, kun peli päättyi... Eli kyllä joku anoreksia yksikkö tietotaitoineen yms. olisi tervetullut paikka!

Relaaaminen on jäänyt hävettävän vähälle! Aamusella kun herää ja meinaa jatkaa vielä nukkumista, (viime viikko oli lomaa) niin sitten alkaa pyörittää päässään päivän aikataulua ja uni kaikkoaa. Huomenna pitäis jaksaa töihin...

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Seuraan vielä hetken tilannetta tässä yksikössä, sillä tänään sain puhuttua hoitajalle, joka on itsekin ihmetellyt tätä tilannetta painon laskun suhteen. Huomenna on taas tyttöä alusta asti hoitanut tiimi koossa lomien jälkeen, joten kuulostelen heidän ajatuksiaan.

Mua pelottaa jo nyt "simputus", kun olen muutaman kerran vähän hitsannut hoitajille...niin täytyneen ensin löytää toinen paikka, ennenkuin edes mainitsen siirrosta...

Tyttö väittää, että hoitajat ovat hänelle paljon mukavampia silloin, kun minä olen paikalla. Ja niin moni asia on eritavalla kun sen kertoo hoitaja tai tyttö, että olen ihan sekaisin, kehen uskoa.

Tänään oli hyvä esimerkki hoitajien tavasta työskennellä. Olin sairaalassa kun tuli suomi-ruotsi peli. Hoitajilla ei juuri ole aikaa olla potilaiden seurana,mutta tänään 5 min ennen pelin loppua hoitaja tuli tyttäreni huonekaverin seuraksi istumaan, seurasi kyllä peliä ja kas kummaa, tuli sopivasti just vasta sitten yks juttu, kun peli päättyi... Eli kyllä joku anoreksia yksikkö tietotaitoineen yms. olisi tervetullut paikka!

Relaaaminen on jäänyt hävettävän vähälle! Aamusella kun herää ja meinaa jatkaa vielä nukkumista, (viime viikko oli lomaa) niin sitten alkaa pyörittää päässään päivän aikataulua ja uni kaikkoaa. Huomenna pitäis jaksaa töihin...

käytöksestä, tarvii sanoa et ihan saman olen huomannut itse kun olen teininä viettänyt useamman viikon sairaalassa. En syömishäiriön takii mut muuten. Tiedän et olen ollut vaikea potilas ja koetellut hoitsujen hermoja. Osa hoitsuista oli todella kaks naamaisia. yksikin täti kerran raivosi minulle ihan turhasta. Olin mennyt käymään vessassa väärään aikaan. Ja porukoille tää täti oli aina et juu oikein hyvin menee lirkularkun....

Käsitykseni hoitajine työstä, heidän ei kuulu viihdyttää potilasta vaan hoitaa. Eli heidän toimeen kuvaa ei kuulu potilaan seuraneitinä oleminen. Vaan fyysisen kunnon hoitaminen ja sen jälkeen psyykkeen. Tällaisen käsityksen olen saanut. Tosin olen ollut hoidossa ortobedisella. en psykiatrisella tai lastenosastolla. tiedä sit noissa käytäntö voi olla eri.

mikäs oli päivän saldo? puhuitkos lääkärin muiden kanssa?

pien tyttö kirjoitti:

käytöksestä, tarvii sanoa et ihan saman olen huomannut itse kun olen teininä viettänyt useamman viikon sairaalassa. En syömishäiriön takii mut muuten. Tiedän et olen ollut vaikea potilas ja koetellut hoitsujen hermoja. Osa hoitsuista oli todella kaks naamaisia. yksikin täti kerran raivosi minulle ihan turhasta. Olin mennyt käymään vessassa väärään aikaan. Ja porukoille tää täti oli aina et juu oikein hyvin menee lirkularkun....

Käsitykseni hoitajine työstä, heidän ei kuulu viihdyttää potilasta vaan hoitaa. Eli heidän toimeen kuvaa ei kuulu potilaan seuraneitinä oleminen. Vaan fyysisen kunnon hoitaminen ja sen jälkeen psyykkeen. Tällaisen käsityksen olen saanut. Tosin olen ollut hoidossa ortobedisella. en psykiatrisella tai lastenosastolla. tiedä sit noissa käytäntö voi olla eri.

mikäs oli päivän saldo? puhuitkos lääkärin muiden kanssa?

Juttelin hoitsulle. Olivat palaveeranneet ja päättivät, että tyttö ei saa mennä yksin vessaan
vaan sängyn viereen tuodaan pönttö.
Tyttö sanoi, ettei se häntä haittaa, pääseepä ainakin samantien tarpeilleen kun tarvii, sillä vaikka soittaa kelloa että olisi hätä, ei hoitaja sieltä ihan heti saavukaan...

Tänään psykiatrinen hoitaja oli kipeä, joten täydellä tiimillä ei asioita oltu puitu, mutta tällä viikolla palaveeraan lääkärin kanssa.

Sen tyttö oli ravintoterapeutin kanssa sopinut, että syö huomenna myös välipalan ja ke tai to lämpimän ruoan. Koen sen edistykseksi!
Eilen juttelin aika kova sanaisesti hänen kanssaan ja hän alkoi itkeä, mutta totesi itkun jälkeen, että se teki hyvää. Tänäänkin on kuulemma ollut pirteämpi ja iloisempi, itse en ollut käymässä vaan mieheni oli, mutta myös hoitajat olivat sanoneet tytön olleen paremmalla päällä. ehkä joku pato aukesi itkun avulla?

Tuo on kyllä kurjaa, että hoitajat vetävät roolia, kun vanhemmat ovat paikalla. Paitsi kyllä se niistä näyttelijöistä huokuu se esittäminen. Kun lämpö ei nouse silmiin asti, ei pelkästään hymyilevä suu pysty luomaan lämmintä kuvaa ihmisestä.

Kyllä te reppanat saatte kaikkea kestää!

Joo, mulla meni pahimmillaan suolisto kokonaan tukkoon, kun oli letkutus oikeen ruuan syönti yhtä aikaa. Oli aika kivuliasta olla pas*antamatta 1,5 viikkoon, ku ei saanu nousta sängystä, eivätkä suostuneet antamaan ees laksoja, ennen ku maha oli räjähtää...
Toiv. en enää KOSKAAN joudu minkään valtakunnan sairaalahoitoon, edes vanhana.

Aamulla 2 juustonäkkäriä, lasi maitoa ja päärynä, sitten välipala, lounas ja päivällinen letkulla n. 2-3 tunnin välein. Illalla taas juustonäkkärit, maito ja hedelmä Piltti purkki.
Tyttö tosiaan valittelee vatsaansa aika usein, sanoo että "kuplii" ja hän myös röyhtäilee paljon. Tämä ruoka rumba on tehty ravintoterapeutin ohjeiden mukaan! Silti olen sitä mieltä, että ravinto ei imeydy!
Hoitaja sanoo, että se on aivan mahdotonta, ettei ravinto imeytyisi,sillä tällä pulloruoalla saadaan vaikka lihomaan...oli varmasti hyvä tieto anorektikolle...

Anorex kirjoitti:

Joo, mulla meni pahimmillaan suolisto kokonaan tukkoon, kun oli letkutus oikeen ruuan syönti yhtä aikaa. Oli aika kivuliasta olla pas*antamatta 1,5 viikkoon, ku ei saanu nousta sängystä, eivätkä suostuneet antamaan ees laksoja, ennen ku maha oli räjähtää...
Toiv. en enää KOSKAAN joudu minkään valtakunnan sairaalahoitoon, edes vanhana.

On varmasti ollut hemmetin kivuliasta!
Tytölleni annetaan laksoja koko ajan, joten suoli kyllä toimii joten kuten.

Minä toivon laillasi, ettet joudu ikinä sairaalahoitoon minkään asian vuoksi!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Aamulla 2 juustonäkkäriä, lasi maitoa ja päärynä, sitten välipala, lounas ja päivällinen letkulla n. 2-3 tunnin välein. Illalla taas juustonäkkärit, maito ja hedelmä Piltti purkki.
Tyttö tosiaan valittelee vatsaansa aika usein, sanoo että "kuplii" ja hän myös röyhtäilee paljon. Tämä ruoka rumba on tehty ravintoterapeutin ohjeiden mukaan! Silti olen sitä mieltä, että ravinto ei imeydy!
Hoitaja sanoo, että se on aivan mahdotonta, ettei ravinto imeytyisi,sillä tällä pulloruoalla saadaan vaikka lihomaan...oli varmasti hyvä tieto anorektikolle...

Kummalta kuulostaa. Itse en uskaltaisi lähteä antamaan päivässä imeytymisominaisuuksiltaan noin erilaisia ruokia sekaisin, edes tervevatsaiselle ihmiselle, saati sairaalle jonka aineenvaihdunta ei muutenkaan ole kunnossa... Uskon kyllä että kipujen on oltava valtavia. Mutta ehkäpä siellä käytetään letkuruokintaan erilaisia tuotteita kuin meillä, meidän tuotteemme on tarkoitettu vain suoraan vatsaan annettaviksi. Varmaan siellä käyttävät sellaisia lisäravintotuotteita vain, jotka voisi juoda vaikka suunkin kautta, niissä on melko sama miksrobitaso kun tavallisessa ruuassakin. Tuskin muuten ammatti-ihminen laittaa sekaisin päivään noita ruokia.

Toivottavasti paino lähtee nousuun!

Anorex kirjoitti:

Joo, mulla meni pahimmillaan suolisto kokonaan tukkoon, kun oli letkutus oikeen ruuan syönti yhtä aikaa. Oli aika kivuliasta olla pas*antamatta 1,5 viikkoon, ku ei saanu nousta sängystä, eivätkä suostuneet antamaan ees laksoja, ennen ku maha oli räjähtää...
Toiv. en enää KOSKAAN joudu minkään valtakunnan sairaalahoitoon, edes vanhana.

Laitoksessa työskentelevänä myös sanoa, että ei ole sen suurempaa toivetta, kun pääsis sitten lähtemään suorilta jaloilta ja tervepäisenä.

Kehitysvammaisten hoitaja kirjoitti:

Kummalta kuulostaa. Itse en uskaltaisi lähteä antamaan päivässä imeytymisominaisuuksiltaan noin erilaisia ruokia sekaisin, edes tervevatsaiselle ihmiselle, saati sairaalle jonka aineenvaihdunta ei muutenkaan ole kunnossa... Uskon kyllä että kipujen on oltava valtavia. Mutta ehkäpä siellä käytetään letkuruokintaan erilaisia tuotteita kuin meillä, meidän tuotteemme on tarkoitettu vain suoraan vatsaan annettaviksi. Varmaan siellä käyttävät sellaisia lisäravintotuotteita vain, jotka voisi juoda vaikka suunkin kautta, niissä on melko sama miksrobitaso kun tavallisessa ruuassakin. Tuskin muuten ammatti-ihminen laittaa sekaisin päivään noita ruokia.

Toivottavasti paino lähtee nousuun!

Kipu ei ole kova, mutta vatsa on outo ja kupliva, ilmaa paljon.
Luulen, kuten sanoit, että pullosta tulee samaa litkua, jota voisi juodakin, sitä tytölle tarjottiin, mutta kun ei suostu ottamaan sitä suun kautta...

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Kipu ei ole kova, mutta vatsa on outo ja kupliva, ilmaa paljon.
Luulen, kuten sanoit, että pullosta tulee samaa litkua, jota voisi juodakin, sitä tytölle tarjottiin, mutta kun ei suostu ottamaan sitä suun kautta...

Ilman kiertäminen suolistossa johtuu siitä, että kun suolistossa ei ole tarpeeksi ruokaa, niin kaasut kiertävät suolistossa. Ne siellä kuplii ja kiertelee. Normaalipainosella näin ei käy, vaikka suolistossa olisikin silloin tällöin vähemään ruokaa, mutta alipainoisella ja huonossa kunnossa olevassa suolistossa näin käy. Tyttö laihtuu myös siksi, kun suolessa ei ole tarpeeksi ruokaa. Kuplista ja ilmasta pääsee eroon vain syömällä enemmän, niin paljon, että ruoka korvaa kaasujen tilan ja painaa kaasun ulos suolistosta. Tämä on totuus!!!

suolistossa kirjoitti:

Ilman kiertäminen suolistossa johtuu siitä, että kun suolistossa ei ole tarpeeksi ruokaa, niin kaasut kiertävät suolistossa. Ne siellä kuplii ja kiertelee. Normaalipainosella näin ei käy, vaikka suolistossa olisikin silloin tällöin vähemään ruokaa, mutta alipainoisella ja huonossa kunnossa olevassa suolistossa näin käy. Tyttö laihtuu myös siksi, kun suolessa ei ole tarpeeksi ruokaa. Kuplista ja ilmasta pääsee eroon vain syömällä enemmän, niin paljon, että ruoka korvaa kaasujen tilan ja painaa kaasun ulos suolistosta. Tämä on totuus!!!

"Luulen, kuten sanoit, että pullosta tulee samaa litkua, jota voisi juodakin, sitä tytölle tarjottiin, mutta kun ei suostu ottamaan sitä suun kautta... "

Tiedätkö yhtään miksi?Kun näitä ketjuja lukee tulee sellanen olo et tytöstä on pikemminkin mukavaa olla letkussa? Eikö suun kautta syöminen kuitenkin olisi helpompaa..?

heij kirjoitti:

"Luulen, kuten sanoit, että pullosta tulee samaa litkua, jota voisi juodakin, sitä tytölle tarjottiin, mutta kun ei suostu ottamaan sitä suun kautta... "

Tiedätkö yhtään miksi?Kun näitä ketjuja lukee tulee sellanen olo et tytöstä on pikemminkin mukavaa olla letkussa? Eikö suun kautta syöminen kuitenkin olisi helpompaa..?

outoo. Mulla oli joko tai, siis letkuruokaa tai kiinteitä, mutta ei molempii, ja tosi pian letkunlaiton jälkeen pyrin syömään ite, ensin vellejä. Se letkuhan on kauheen tuntunen kurkussa, en tajuu miten siinä saa vielä jotain näkkäriä nieltyä. Otetaaks se välillä pois? Mulla se oli koko ajan paikallaan, vaikka ei nestettä valutettukaan.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Aamulla 2 juustonäkkäriä, lasi maitoa ja päärynä, sitten välipala, lounas ja päivällinen letkulla n. 2-3 tunnin välein. Illalla taas juustonäkkärit, maito ja hedelmä Piltti purkki.
Tyttö tosiaan valittelee vatsaansa aika usein, sanoo että "kuplii" ja hän myös röyhtäilee paljon. Tämä ruoka rumba on tehty ravintoterapeutin ohjeiden mukaan! Silti olen sitä mieltä, että ravinto ei imeydy!
Hoitaja sanoo, että se on aivan mahdotonta, ettei ravinto imeytyisi,sillä tällä pulloruoalla saadaan vaikka lihomaan...oli varmasti hyvä tieto anorektikolle...

Jos ravintoterapeutti on antanut tuollaiset ohjeet, niin hän on erittäin paska ravintoterapeutti joka ei tiedä edes ravitsemuksen perusasioita.

heij kirjoitti:

"Luulen, kuten sanoit, että pullosta tulee samaa litkua, jota voisi juodakin, sitä tytölle tarjottiin, mutta kun ei suostu ottamaan sitä suun kautta... "

Tiedätkö yhtään miksi?Kun näitä ketjuja lukee tulee sellanen olo et tytöstä on pikemminkin mukavaa olla letkussa? Eikö suun kautta syöminen kuitenkin olisi helpompaa..?

Kun pääsisikin tytön pään sisälle!
Kyllä minäkin ihmettelen hänen sopeutumistaan tilanteeseen ja letkuun, jota kerran viikossa vaihdetaan!
Syytä en tiedä, eikä hän suostu tilannetta minulle analysoimaan!

toi on tosi kirjoitti:

outoo. Mulla oli joko tai, siis letkuruokaa tai kiinteitä, mutta ei molempii, ja tosi pian letkunlaiton jälkeen pyrin syömään ite, ensin vellejä. Se letkuhan on kauheen tuntunen kurkussa, en tajuu miten siinä saa vielä jotain näkkäriä nieltyä. Otetaaks se välillä pois? Mulla se oli koko ajan paikallaan, vaikka ei nestettä valutettukaan.

ajan letku paikallaan. Ei hän juuri valita, että näkkäri olisi vaikea niellä, vaikka se on sitä tosi rouheeta laatua!
Alan olla niin tiedosta ja tilanteesta sekaisin, että ei ole tosikaan!
Tyttö ei voi vielä ajatellakaan puuroa tms. lämmintä ruokaa. Mutta ehkä aika tuo tilanteeseen muutoksen... suuntaan tai toiseen.

suolistossa kirjoitti:

Ilman kiertäminen suolistossa johtuu siitä, että kun suolistossa ei ole tarpeeksi ruokaa, niin kaasut kiertävät suolistossa. Ne siellä kuplii ja kiertelee. Normaalipainosella näin ei käy, vaikka suolistossa olisikin silloin tällöin vähemään ruokaa, mutta alipainoisella ja huonossa kunnossa olevassa suolistossa näin käy. Tyttö laihtuu myös siksi, kun suolessa ei ole tarpeeksi ruokaa. Kuplista ja ilmasta pääsee eroon vain syömällä enemmän, niin paljon, että ruoka korvaa kaasujen tilan ja painaa kaasun ulos suolistosta. Tämä on totuus!!!

Hän röyhtäili kotona jo tosi paljon!
Voi jestas, että tällä palstalla on tietoviisaita ihmisiä =)
Toivotaan nyt,että ruokaa alkaisi mennä enemmän niin pääsisi tilanne myös kuplimisen osalta rauhoittumaan.

neuvoja kirjoitti:

Jos ravintoterapeutti on antanut tuollaiset ohjeet, niin hän on erittäin paska ravintoterapeutti joka ei tiedä edes ravitsemuksen perusasioita.

Et ikinä usko, mutta ajattelin, että vau, on uusi keksintö "ravintoperäteippi". Teippi peppuun ja ravinto imeytyy...(naurua!!)
Ajattele, miten PÖHKÖ voi aikuinen olla, paitsi että olisi tervetullut keksintö!

Mutta tosi on, että tyttö syö aivan terapeutin sanelemien ohjeiden mukaisesti. Mikä siinä sinun mielestäsi on pielessä? Määrä on mun mielestä ainakin vähäinen.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Et ikinä usko, mutta ajattelin, että vau, on uusi keksintö "ravintoperäteippi". Teippi peppuun ja ravinto imeytyy...(naurua!!)
Ajattele, miten PÖHKÖ voi aikuinen olla, paitsi että olisi tervetullut keksintö!

Mutta tosi on, että tyttö syö aivan terapeutin sanelemien ohjeiden mukaisesti. Mikä siinä sinun mielestäsi on pielessä? Määrä on mun mielestä ainakin vähäinen.

Terapeutin määräämä ravinto on myrkyllistä.

Luettavaa: http://autismcounselor.com/glycation.html

Neuvoja kirjoitti:

Terapeutin määräämä ravinto on myrkyllistä.

Luettavaa: http://autismcounselor.com/glycation.html

Itse kokeilisin kookosöljyä. Sen pitäisi imeytyä hyvin ja se on muutenkin erittäin terveellistä. Sitä on käytetty ravintona suolistovaivoista toipuvilla ihmisillä jotka eivät pysty muuta ravintoa nauttimaan.

Sillä on kuitenkin joidenkin mukaan laihduttava vaikutus, mutta kokeilisin itse sitä.

En tiedä mitenkään erityisesti anoreksiasta, mutta minkä takia kyseinen henkilö on letkuruokinnassa? Miksei voi syösä normaalia ruokaa?

Neuvoja kirjoitti:

Itse kokeilisin kookosöljyä. Sen pitäisi imeytyä hyvin ja se on muutenkin erittäin terveellistä. Sitä on käytetty ravintona suolistovaivoista toipuvilla ihmisillä jotka eivät pysty muuta ravintoa nauttimaan.

Sillä on kuitenkin joidenkin mukaan laihduttava vaikutus, mutta kokeilisin itse sitä.

En tiedä mitenkään erityisesti anoreksiasta, mutta minkä takia kyseinen henkilö on letkuruokinnassa? Miksei voi syösä normaalia ruokaa?

Itse tekisin niin, että heittäisin letkuruokinnalla ja ravintoperäteipin ohjeilla vesilintua, syöttäisin aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi yhden Mäkkärin tuplajuustohampurilaisen ilman sämpylää, päällä hieman aitoa voita (ei mitään kevytlevitettä/margariinia), Mivitotal plussaa (http://www.fitline.fi/mivitotal.htm) paketin ohjeiden mukaan ja apteekista saatavaa kuituvalmistetta paketin ohjeiden mukaan. Noiden tuplajuustojen lisäksi olisi hyvä ottaa noin 100 grammaa jotain eläinrasvaa (voi käy hyvin). Kuituvalmisteiden käyttöä kannattaa vähentää kuukauden käytön jälkeen silleen vähitellen, että lopulta ei tarvitse syödä yhtään kuituja. Jos noita neuvoja ei noudata tarkasti, niin ne ei välttämättä toimi (esim. syö samalla perunaa, sokeria yms hiilihydraattia).

Luonnollisesti lääkäri ja ravintoperäteippi kauhistelee tuota ravintoa ja vastaväitteet voivat olla jotain tämän tapaista:
-Proteiini rasittaa munuaisia
-Tyydyttynyt eläinrasva on vaarallista
-Lisäravinteista ei ole hyötyä

Vastauksena noihin voi sanoa:
-Kävely rasittaa jalkoja. Onko kävely vaarallista?
-Jos tyydyttynyt rasva olisi vaarallista, niin minkä takia ihmisen oma elimistö valmistaa ylimääräisestä energiasta juuri tyydyttynyttä rasvaa?
-Jos virallisesti myönnettäisiin, että oikeanlainen ravinto ehkäisi ja parantaisi sairauksia, niin mitä se tekisi lääkebisnekselle?

Ja onko ylläolevat neuvot turvallisia? Ei, mikään ei ole 100% turvallista. Kysy vaikka lakimieheltäsi. Ottamalla hallittuja riskejä voi parantaa selviytymistodennäköisyyttään huomattavasti. "Life is not a greenhouse, it's a gamble"

Ja ykköstyypin diabeetikot voi sitten unohtaa ylläolevat neuvota. Kakkostyypin diabeetikoille noi on lähes täydelliset. Välimuotodiabeetikoiden juttuhin en ota kantaa.

Neuvoja kirjoitti:

Itse kokeilisin kookosöljyä. Sen pitäisi imeytyä hyvin ja se on muutenkin erittäin terveellistä. Sitä on käytetty ravintona suolistovaivoista toipuvilla ihmisillä jotka eivät pysty muuta ravintoa nauttimaan.

Sillä on kuitenkin joidenkin mukaan laihduttava vaikutus, mutta kokeilisin itse sitä.

En tiedä mitenkään erityisesti anoreksiasta, mutta minkä takia kyseinen henkilö on letkuruokinnassa? Miksei voi syösä normaalia ruokaa?

anoreksiasta, et kysyisi, miksi ei voi syödä itse!
Siihenhän tämä sairaus kulminoituu, etteivät he syö, syytä eivät kerro eikä sitä pysty ymmärtämään! Tuskin tajuavat itsekään!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

anoreksiasta, et kysyisi, miksi ei voi syödä itse!
Siihenhän tämä sairaus kulminoituu, etteivät he syö, syytä eivät kerro eikä sitä pysty ymmärtämään! Tuskin tajuavat itsekään!

Juu, en tiedä hirveästi anoreksiasta, mutta tiedän perusteet ihmisen ravitsemuksesta. Lääkärit ja ravintoterapeutit eivät tiedä edes perusteitakaan.

Ihmisellä on kyky parantaa itse itsensä jos sille antaa mahdollisuuden. Huono ruoka (myrkyt) estää paranemisen.

Koko anoreksian olisi todennäköisesti voinut estää, jos henkilö olisi syönyt koko elämänsä ajan hyvää ruokaa. Luonnollisesti virallisten suositusten mukainen ruoka ei ole hyvää ruokaa.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

anoreksiasta, et kysyisi, miksi ei voi syödä itse!
Siihenhän tämä sairaus kulminoituu, etteivät he syö, syytä eivät kerro eikä sitä pysty ymmärtämään! Tuskin tajuavat itsekään!

Pavel Tsatsouline kirjoittaa kirjassaan "Bullet Proof Abs" korkeahiilihydraattisesta dieetistä (Luin kauan aikaa sitten, ja kirjoitan omasta muististani): "This kind of diet was big part of spetsnaz (suomeksi (sotavoimien) erikoisjoukko) brainwash program. It messes up with your serotonin levels and other neurotransmitters."

Eli jos ja kun anoreksia on psyykkinen sairaus, niin korkahiilihydraattinen dieetti ei sitä paranna.

ja kyllä täällä rakkaassa kotimaassakin moni kuolee myös hoitovirheeseen...
Pitäisi vain itse tietää niin hemmetin paljon, että voisi kyseenalaistaa enemmän!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

ja kyllä täällä rakkaassa kotimaassakin moni kuolee myös hoitovirheeseen...
Pitäisi vain itse tietää niin hemmetin paljon, että voisi kyseenalaistaa enemmän!

http://www.mercola.com/2000/jul/30/doctors_death.htm

"ALL THESE ARE DEATHS PER YEAR:

* 12,000 -- unnecessary surgery
* 7,000 -- medication errors in hospitals
* 20,000 -- other errors in hospitals
* 80,000 -- infections in hospitals
* 106,000 -- non-error, negative effects of drugs
"

Neuvoja kirjoitti:

http://www.mercola.com/2000/jul/30/doctors_death.htm

"ALL THESE ARE DEATHS PER YEAR:

* 12,000 -- unnecessary surgery
* 7,000 -- medication errors in hospitals
* 20,000 -- other errors in hospitals
* 80,000 -- infections in hospitals
* 106,000 -- non-error, negative effects of drugs
"

Tosta ylläolevasta linkistä poimittua:
"If the higher estimates are used, the deaths due to iatrogenic causes would range from 230,000 to 284,000. In any case, 225,000 deaths per year constitutes the third leading cause of death in the United States, after deaths from heart disease and cancer. Even if these figures are overestimated, there is a wide margin between these numbers of deaths and the next leading cause of death (cerebrovascular disease)."

Sydäntautikuolleisuus ja syöpäkuolleisuus ovat lääkäreiden aiheuttamia. Hiilihydraatti ja kovetetut kasvisrasvat sekä mineraaliköyhä ruoka aiheuttavat sydäntauteja. Milloin joku lääkäri on neuvonut syömään _oikeasti_ parempaa ruokaa? Hiilihydraatti on syöpäsolujen ainoa mahdollinen energianlähde. Milloin joku lääkäri on käskenyt lopettaa hiilihydraatin syömisen, jotta välttäisi syövän? Eli ensimmäinen ja toinen kuolonsyy on sydäntaudit ja syöpä. Samoin kuin kolmaskin. Mutta sydäntaudit ja syöpä ovat lääkäreiden aiheuttamia, joten lääkärit aiheuttavat suurimman osan kuolemista.

Neuvoja kirjoitti:

Tosta ylläolevasta linkistä poimittua:
"If the higher estimates are used, the deaths due to iatrogenic causes would range from 230,000 to 284,000. In any case, 225,000 deaths per year constitutes the third leading cause of death in the United States, after deaths from heart disease and cancer. Even if these figures are overestimated, there is a wide margin between these numbers of deaths and the next leading cause of death (cerebrovascular disease)."

Sydäntautikuolleisuus ja syöpäkuolleisuus ovat lääkäreiden aiheuttamia. Hiilihydraatti ja kovetetut kasvisrasvat sekä mineraaliköyhä ruoka aiheuttavat sydäntauteja. Milloin joku lääkäri on neuvonut syömään _oikeasti_ parempaa ruokaa? Hiilihydraatti on syöpäsolujen ainoa mahdollinen energianlähde. Milloin joku lääkäri on käskenyt lopettaa hiilihydraatin syömisen, jotta välttäisi syövän? Eli ensimmäinen ja toinen kuolonsyy on sydäntaudit ja syöpä. Samoin kuin kolmaskin. Mutta sydäntaudit ja syöpä ovat lääkäreiden aiheuttamia, joten lääkärit aiheuttavat suurimman osan kuolemista.

Eli Jenkkilässä lääkärit tappavat yli puoli miljoonaa ihmistä joka vuosi! Kuinkakohan monta ihmistä lääkärit tappavat koko maailmassa? Miljoonia kenties.

Jos insinööri munaa ja firma saa 100 miljoonan tappiot, niin se insinööri lentää pellolle. Jos lääkäri munaa ja potilas kuolee, niin siinä vähän täytellään papereita ja lääkäriliitto kenties antaa huomautuksen lääkärille ja lääkäri jatkaa virassaan ja saa aivan sikamaista palkkaa.

Onko pahempaa menettää rahat kuin henki?

Ote hippokrateen valasta (http://www.laakariliitto.fi/etiikka/hippokrates.html):
"Jos täytän tämän valan enkä riko sitä, sallittakoon minun nauttia sekä elämästä että taidostani kaikkien ihmisten ikuisesti arvostamana. Mutta jollen sitä pidä, vaan teen väärän valan, tapahtukoon päinvastoin."

Jos lääkäri sallii potilaan syödä näkkileipää, niin hän on paska lääkäri ja hänelle tapahtukoon päinvastoin. Samoin ravintoperäteipeille.

Mutta oh, näkkileivän ja lääkkeiden syöttäminen on hyväksi lääke- ja elintarvikebisnekselle.

Neuvoja kirjoitti:

Eli Jenkkilässä lääkärit tappavat yli puoli miljoonaa ihmistä joka vuosi! Kuinkakohan monta ihmistä lääkärit tappavat koko maailmassa? Miljoonia kenties.

Jos insinööri munaa ja firma saa 100 miljoonan tappiot, niin se insinööri lentää pellolle. Jos lääkäri munaa ja potilas kuolee, niin siinä vähän täytellään papereita ja lääkäriliitto kenties antaa huomautuksen lääkärille ja lääkäri jatkaa virassaan ja saa aivan sikamaista palkkaa.

Onko pahempaa menettää rahat kuin henki?

Ote hippokrateen valasta (http://www.laakariliitto.fi/etiikka/hippokrates.html):
"Jos täytän tämän valan enkä riko sitä, sallittakoon minun nauttia sekä elämästä että taidostani kaikkien ihmisten ikuisesti arvostamana. Mutta jollen sitä pidä, vaan teen väärän valan, tapahtukoon päinvastoin."

Jos lääkäri sallii potilaan syödä näkkileipää, niin hän on paska lääkäri ja hänelle tapahtukoon päinvastoin. Samoin ravintoperäteipeille.

Mutta oh, näkkileivän ja lääkkeiden syöttäminen on hyväksi lääke- ja elintarvikebisnekselle.

Eli tämä sen linkin piti olla:
http://www.laakariliitto.fi/etiikka/hippokrates.html

Neuvoja kirjoitti:

Eli Jenkkilässä lääkärit tappavat yli puoli miljoonaa ihmistä joka vuosi! Kuinkakohan monta ihmistä lääkärit tappavat koko maailmassa? Miljoonia kenties.

Jos insinööri munaa ja firma saa 100 miljoonan tappiot, niin se insinööri lentää pellolle. Jos lääkäri munaa ja potilas kuolee, niin siinä vähän täytellään papereita ja lääkäriliitto kenties antaa huomautuksen lääkärille ja lääkäri jatkaa virassaan ja saa aivan sikamaista palkkaa.

Onko pahempaa menettää rahat kuin henki?

Ote hippokrateen valasta (http://www.laakariliitto.fi/etiikka/hippokrates.html):
"Jos täytän tämän valan enkä riko sitä, sallittakoon minun nauttia sekä elämästä että taidostani kaikkien ihmisten ikuisesti arvostamana. Mutta jollen sitä pidä, vaan teen väärän valan, tapahtukoon päinvastoin."

Jos lääkäri sallii potilaan syödä näkkileipää, niin hän on paska lääkäri ja hänelle tapahtukoon päinvastoin. Samoin ravintoperäteipeille.

Mutta oh, näkkileivän ja lääkkeiden syöttäminen on hyväksi lääke- ja elintarvikebisnekselle.

Vertailuksi Irakin sodassa on kuollut arviolta 100 000 ihmistä. Siis silloin kun on käytetty aseita. Lääkärit tappavat USAssa yli puoli miljoonaa ihmistä joka vuosi vaikka heidän tehtävänsä on parantaa ihmisiä.

Miettikää tätä seuraavan kerran ennen kuin menette lääkäriin.

neuvoja kirjoitti:

Vertailuksi Irakin sodassa on kuollut arviolta 100 000 ihmistä. Siis silloin kun on käytetty aseita. Lääkärit tappavat USAssa yli puoli miljoonaa ihmistä joka vuosi vaikka heidän tehtävänsä on parantaa ihmisiä.

Miettikää tätä seuraavan kerran ennen kuin menette lääkäriin.

Eli olisi tarkempaa sanoa, että lääkärit tappavat reilusti yli 750 000 ihmistä joka vuosi.

Neuvoja kirjoitti:

Eli olisi tarkempaa sanoa, että lääkärit tappavat reilusti yli 750 000 ihmistä joka vuosi.

Siis USAssa yli 750 000 ihmistä.

mutta on se nousua 200 grammaakin...
Painaa nyt 43,1 kun viikko sitten perjantaina 42,9. Söi eilen ilman letkua tai siis joi mehutetrana saman kalorimäärän ku olis tullu pullosta. Ja sitten näkkäriä ja maitoa lisäksi. Syö 8 näkkäriä päivässä...
Tänään on lääkärin ja muun tiimin tapaaminen. Puhutaan jatkosta. Tyttö ei VIELÄKÄÄN ole sitä mieltä, että on sairastunut, joten pitkään tässä menee.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

mutta on se nousua 200 grammaakin...
Painaa nyt 43,1 kun viikko sitten perjantaina 42,9. Söi eilen ilman letkua tai siis joi mehutetrana saman kalorimäärän ku olis tullu pullosta. Ja sitten näkkäriä ja maitoa lisäksi. Syö 8 näkkäriä päivässä...
Tänään on lääkärin ja muun tiimin tapaaminen. Puhutaan jatkosta. Tyttö ei VIELÄKÄÄN ole sitä mieltä, että on sairastunut, joten pitkään tässä menee.

Tuo parin sadan gramman painonnousu ei kyllä ole edes painonnousua, vaan paino vaihtelee tuollaisia määriä ihan muutenkin(jos esim. käyt nyt puntarilla, ja seuraavan kerran tunnin päästä, niin syystä tai toisesta puntari voi näyttää hieman eriä..), ja syynä siihen ettei paino nouse tyttärelläsi,on se, että painonnoistamiseksi täytyy syödä todella paljon...Osastolla ollessani olin ihan kauhuissani ruoan määrästä, mitä söin, mutta silti paino ei noussut, vaan lähti aluksi jopa laskemaan, kun aineenvaihdunta alkoi pitkästä aikaa toimimaan...Eli nyt tyttäresi täytyisi tosissaan saada uskomaan, ettei paino nouse, vaikka hän söisi sata näkkäriä päivässä..Ja aika ihmeelliselle kuulostaa tuo hoitohenkilökunnan toiminta. Ja tyttäresi kovin itsepäiselle:) Onko terapeutti siis mukana kuvioissa? Ja saanko kysyä millaisella osastolla tyttäresi on?

Olivia kirjoitti:

Tuo parin sadan gramman painonnousu ei kyllä ole edes painonnousua, vaan paino vaihtelee tuollaisia määriä ihan muutenkin(jos esim. käyt nyt puntarilla, ja seuraavan kerran tunnin päästä, niin syystä tai toisesta puntari voi näyttää hieman eriä..), ja syynä siihen ettei paino nouse tyttärelläsi,on se, että painonnoistamiseksi täytyy syödä todella paljon...Osastolla ollessani olin ihan kauhuissani ruoan määrästä, mitä söin, mutta silti paino ei noussut, vaan lähti aluksi jopa laskemaan, kun aineenvaihdunta alkoi pitkästä aikaa toimimaan...Eli nyt tyttäresi täytyisi tosissaan saada uskomaan, ettei paino nouse, vaikka hän söisi sata näkkäriä päivässä..Ja aika ihmeelliselle kuulostaa tuo hoitohenkilökunnan toiminta. Ja tyttäresi kovin itsepäiselle:) Onko terapeutti siis mukana kuvioissa? Ja saanko kysyä millaisella osastolla tyttäresi on?

Totuus on se, että paino ei todellakaan nouse millään 1500 kalorilla. Aikuinenkin ihminen tarvii vähintään sen 2000 kaloria, että paino pysyy samassa ja tuo määrä on silloin kun ei juurikaan liiku ja tekee kevyttä työtä. Itselläni energiamäärää nostettiin viikottain ja tulosta alkoi tulla. 2500 kaloria tarvitaan, että paino alkaa edes hiljalleen nousta. 3000 kaloriakin on ihan normaalia anoreksian hoidossa. Jos tyttäresi ei saa enemmän ravintoa ja parempaa hoitoa, hän on luultavasti vielä vuoden päästä samassa sairaalan vuoteessa ja henkisesti luultavasti paljon huonommassa kunnossa kuin nyt. Painosta en sitten osaa sanoa, mutta ei se tuolla menolla ainakaan nouse. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että olin osastolla alle kuukauden, paino nousi sinä aikana muistaakseni 7 kiloa. Pääsin kotiin jatkamaan hoitoa ja säästyin henkisesti aika hyvin, ainakin masennukselta ja muiltakin psyykkisiltä oireilta joita sairaalan ympäristö aiheuttaa. Tunnustin sairastavani anoreksiaa viikon-kahden kuluttua sairaalaan joutumisestani. Ei kyllä ole asiat hyvällä mallilla, jos on yli kuukauden ollut osastolla, ei tunnusta sairauttaan, paino ei ole nousut yhtään ja asian eteen ei edes tehdä mitään. Siinä saa tuloksia odotella...ja pitkään:(

Olivia kirjoitti:

Tuo parin sadan gramman painonnousu ei kyllä ole edes painonnousua, vaan paino vaihtelee tuollaisia määriä ihan muutenkin(jos esim. käyt nyt puntarilla, ja seuraavan kerran tunnin päästä, niin syystä tai toisesta puntari voi näyttää hieman eriä..), ja syynä siihen ettei paino nouse tyttärelläsi,on se, että painonnoistamiseksi täytyy syödä todella paljon...Osastolla ollessani olin ihan kauhuissani ruoan määrästä, mitä söin, mutta silti paino ei noussut, vaan lähti aluksi jopa laskemaan, kun aineenvaihdunta alkoi pitkästä aikaa toimimaan...Eli nyt tyttäresi täytyisi tosissaan saada uskomaan, ettei paino nouse, vaikka hän söisi sata näkkäriä päivässä..Ja aika ihmeelliselle kuulostaa tuo hoitohenkilökunnan toiminta. Ja tyttäresi kovin itsepäiselle:) Onko terapeutti siis mukana kuvioissa? Ja saanko kysyä millaisella osastolla tyttäresi on?

Paino heittelee ihan miten sattuu! Taas oli 100gr laskenut. NYT aletaan uskomaan, että laksoja on pakko vähentää: tytön suoli toimi esim. tänään ainakin 4 kertaa!! Olen jo aikaisemmin ihmetellyt laksojen käyttöä, mutta turhaan.
Tänään päätettiin, että laitetaan lähete psykiatriselle "osastolle", jossa on vain 8 potilasta, kodinomainen ympäristö ja kaikki anorektikkoja.
Tyttöni on todella itsepäinen, kuten huomasit, ja kova luu myös lääkäreille, vaikka kiltisti tekeekin kuten sovitaan. Terapeutti ja psykiatrinen hoitaja ovat fysio- ja toimintaterapautin kanssa kuvioissa mukana, mutta osasto on ihan tavallinen lasten vuodeosasto, jossa perushoito on taattu, mutta muu tietotaito ei tässä tapauksessa ihan parasta.
Tänään, kuultuaan tuon, että lähtete laitetaan, tyttö on itkenyt ihan hirveästi, lupasi syödä kunnon lounaan huomenna ja, ensimmäistä kertaa koko aikana, kuulostaa silti, että tosissaan haluaa kotiin! Toivon, että tämän päivän parkuminen oli sitä parantavaa, omasta maailmasta ulospäin suuntaavaa itkua!

nousemaan kirjoitti:

Totuus on se, että paino ei todellakaan nouse millään 1500 kalorilla. Aikuinenkin ihminen tarvii vähintään sen 2000 kaloria, että paino pysyy samassa ja tuo määrä on silloin kun ei juurikaan liiku ja tekee kevyttä työtä. Itselläni energiamäärää nostettiin viikottain ja tulosta alkoi tulla. 2500 kaloria tarvitaan, että paino alkaa edes hiljalleen nousta. 3000 kaloriakin on ihan normaalia anoreksian hoidossa. Jos tyttäresi ei saa enemmän ravintoa ja parempaa hoitoa, hän on luultavasti vielä vuoden päästä samassa sairaalan vuoteessa ja henkisesti luultavasti paljon huonommassa kunnossa kuin nyt. Painosta en sitten osaa sanoa, mutta ei se tuolla menolla ainakaan nouse. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että olin osastolla alle kuukauden, paino nousi sinä aikana muistaakseni 7 kiloa. Pääsin kotiin jatkamaan hoitoa ja säästyin henkisesti aika hyvin, ainakin masennukselta ja muiltakin psyykkisiltä oireilta joita sairaalan ympäristö aiheuttaa. Tunnustin sairastavani anoreksiaa viikon-kahden kuluttua sairaalaan joutumisestani. Ei kyllä ole asiat hyvällä mallilla, jos on yli kuukauden ollut osastolla, ei tunnusta sairauttaan, paino ei ole nousut yhtään ja asian eteen ei edes tehdä mitään. Siinä saa tuloksia odotella...ja pitkään:(

uskoin siihen, että kun tyttö on pari viikko ollut osastolla, alkaa ruoka maistua ja koti kutsua, mutta voi miten väärässä olinkaan!

Meidän taival tulee olemaan piitkä!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Paino heittelee ihan miten sattuu! Taas oli 100gr laskenut. NYT aletaan uskomaan, että laksoja on pakko vähentää: tytön suoli toimi esim. tänään ainakin 4 kertaa!! Olen jo aikaisemmin ihmetellyt laksojen käyttöä, mutta turhaan.
Tänään päätettiin, että laitetaan lähete psykiatriselle "osastolle", jossa on vain 8 potilasta, kodinomainen ympäristö ja kaikki anorektikkoja.
Tyttöni on todella itsepäinen, kuten huomasit, ja kova luu myös lääkäreille, vaikka kiltisti tekeekin kuten sovitaan. Terapeutti ja psykiatrinen hoitaja ovat fysio- ja toimintaterapautin kanssa kuvioissa mukana, mutta osasto on ihan tavallinen lasten vuodeosasto, jossa perushoito on taattu, mutta muu tietotaito ei tässä tapauksessa ihan parasta.
Tänään, kuultuaan tuon, että lähtete laitetaan, tyttö on itkenyt ihan hirveästi, lupasi syödä kunnon lounaan huomenna ja, ensimmäistä kertaa koko aikana, kuulostaa silti, että tosissaan haluaa kotiin! Toivon, että tämän päivän parkuminen oli sitä parantavaa, omasta maailmasta ulospäin suuntaavaa itkua!

Hienoa, että vihdoinkin osaavaan hoitoon! Menohan on ihan tumpeloa; näkkileipää! letku ja laksoja niin, että ulostaa neljästi päivässä! Laksat ovat monen anorektikon ja bulimikon keino tyhjentyä. Riskaapelia opettaa tuossa vaiheessa, että aineella tyhjentyy ja laihtuu. Minä itse olen ollut vieroitushoidossa laksatiiviriippuvuudesta (tämä tarkoittaa 50-100 kertainen annostus päivittäin, kuukausien ajan). Todelliseen ummetukseen mieluummin pieni peräruiske. Peräruiskeella ei saada aikaan vastaavaa laihtumisen tunnetta. Peräruiske ei ime yliannostettuna nesteitä koko kehosta kuten laksatiivit tekevät. En muutenkaan ymmärrä tuota päivittäin ulostamisen välttämättömyyttä noin pienellä ruokamäärällä. Enkä ruoka-ainevalintoja, miksi sellaista ruokaa; raakaa ja ruista (hedelmiä ja näkkileipää), jotka usein terveellekin aiheuttavat ilmaa ja vatsanväänteitä. Minä sain ½ litran peräruiskeen max kaksi kertaa viikossa, vaikka en ulostanut mitään ilman apua. Söin soseutettuja – ja liemiruokia letkusta päästyäni. Mitat 158/29

"Tänään, kuultuaan tuon, että lähtete laitetaan, tyttö on itkenyt ihan hirveästi, lupasi syödä kunnon lounaan huomenna ja, ensimmäistä kertaa koko aikana, kuulostaa silti, että tosissaan haluaa kotiin! Toivon, että tämän päivän parkuminen oli sitä parantavaa, omasta maailmasta ulospäin suuntaavaa itkua!"

Tyttö tietää, että paino laskee sekä lastenosastolla, että kotona, pelkää kuollakseen ammattiapua ja painon nousua psykiatrisella. Ei itkua ulos omasta maailmastaan vaan pelkoa sen menettämisestä. Olen edelleen sitä mieltä, kun kirjoituksiasi luen, että tytöllä on täydellisesti tilanne hallinnassaan (teillä muilla – perheellä, lääkärillä, hoitajilla – ei). Anteeksi, että availen taas silmiäsi.
Mutta! : ) Lähete osaavaan hoitoon on suuri harppaus ylöspäin. Hieno erävoitto Sinulle ja tyttäresikin tietää sen – pallo on Sinulla : ) Tässä kohtaa Sinun pitää nyt huomata, että syöminen ei ole mahdottomuus, niin kuin vaikean anorektikkotapauksen seurassa usein sortuu ajattelemaan (ryhtyy uskomaan ettei hän todellakaan voi), vaan kun keksit mistä narusta vetää, niin saat lounaan siellä ja toisen täällä menemään alas.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Paino heittelee ihan miten sattuu! Taas oli 100gr laskenut. NYT aletaan uskomaan, että laksoja on pakko vähentää: tytön suoli toimi esim. tänään ainakin 4 kertaa!! Olen jo aikaisemmin ihmetellyt laksojen käyttöä, mutta turhaan.
Tänään päätettiin, että laitetaan lähete psykiatriselle "osastolle", jossa on vain 8 potilasta, kodinomainen ympäristö ja kaikki anorektikkoja.
Tyttöni on todella itsepäinen, kuten huomasit, ja kova luu myös lääkäreille, vaikka kiltisti tekeekin kuten sovitaan. Terapeutti ja psykiatrinen hoitaja ovat fysio- ja toimintaterapautin kanssa kuvioissa mukana, mutta osasto on ihan tavallinen lasten vuodeosasto, jossa perushoito on taattu, mutta muu tietotaito ei tässä tapauksessa ihan parasta.
Tänään, kuultuaan tuon, että lähtete laitetaan, tyttö on itkenyt ihan hirveästi, lupasi syödä kunnon lounaan huomenna ja, ensimmäistä kertaa koko aikana, kuulostaa silti, että tosissaan haluaa kotiin! Toivon, että tämän päivän parkuminen oli sitä parantavaa, omasta maailmasta ulospäin suuntaavaa itkua!

Hienoa, että tyttösi pääsee psykiatriselle. Kotiinmenoahan ei voi edes harkita. Siellä varmasti energiamäärät nostetaan, että paino alkaa nousta. Onhan siellä anoreksian hoitoon pätevöitynyttä henkilökuntaa. Hienoa:) Itse en saanut koko hoitoni aikana laksoja ollenkaan, mutta empä kyllä kärsinyt ummetuksestakaan. Kyllä se suoli tottuu, kun siellä on tarpeeksi (eli runsaasti), mitä sulattaa. Eihän se suoli voi toimia, jos ei edes ole, mitä tulla ulos. Helposti sulavaa ruokaa vaan ja kunnon määriä.

Itkut on ihan normaaleja anorektikolla, mutta se auttaa vaan havaitsemaan omaa tilannetta. Hyvä, että itkee. Älä mene itse kuitenkaan lankaan, sillä tyttö kerjää sääliä ja yrittää "saada jäädä" kyseiselle osastolle, jossa asiat ovat menneet hänelle niin mahtavasti, kun paino ei ole noussut ja laksoja saa omasta mielestään aivan mahtavasti. Nyt, kun tyttö on luvannut syödä lounaan, niin muistutahan häntä lupauksestaan. Ja kehoita syömään päivällinenkin, sillä sehän vain auttaa sitä, ettei tarvitse olla psykiatrisella niin kauan, kun paino saataisiin nousemaan. Ja sitä parempi mitä nopeammin. Muistutappa ihanasta kesästä ja kaikesta vapaudesta, mitä NORMAALIT, TERVEET ihmiset voivat kesällä tehdä. Haluaakohan hän viettää kesän, syksyn ja vielä ensi talvenkin hoidossa, vai päästä takaisin kouluun ja omaan vapauteen, että saisi kavereiden kanssa tehdä kaikkea kivaa ja nauttia nuoruudestaan. Kyllä karu totuus aina lopulta avaa silmät. Vertaukset terveiden kavereiden elämään muistaakseni taisi avata minunkin silmäni anoreksiaa kohtaan. Kannattaa kokeilla:)

kaiken kokenut kirjoitti:

Hienoa, että vihdoinkin osaavaan hoitoon! Menohan on ihan tumpeloa; näkkileipää! letku ja laksoja niin, että ulostaa neljästi päivässä! Laksat ovat monen anorektikon ja bulimikon keino tyhjentyä. Riskaapelia opettaa tuossa vaiheessa, että aineella tyhjentyy ja laihtuu. Minä itse olen ollut vieroitushoidossa laksatiiviriippuvuudesta (tämä tarkoittaa 50-100 kertainen annostus päivittäin, kuukausien ajan). Todelliseen ummetukseen mieluummin pieni peräruiske. Peräruiskeella ei saada aikaan vastaavaa laihtumisen tunnetta. Peräruiske ei ime yliannostettuna nesteitä koko kehosta kuten laksatiivit tekevät. En muutenkaan ymmärrä tuota päivittäin ulostamisen välttämättömyyttä noin pienellä ruokamäärällä. Enkä ruoka-ainevalintoja, miksi sellaista ruokaa; raakaa ja ruista (hedelmiä ja näkkileipää), jotka usein terveellekin aiheuttavat ilmaa ja vatsanväänteitä. Minä sain ½ litran peräruiskeen max kaksi kertaa viikossa, vaikka en ulostanut mitään ilman apua. Söin soseutettuja – ja liemiruokia letkusta päästyäni. Mitat 158/29

"Tänään, kuultuaan tuon, että lähtete laitetaan, tyttö on itkenyt ihan hirveästi, lupasi syödä kunnon lounaan huomenna ja, ensimmäistä kertaa koko aikana, kuulostaa silti, että tosissaan haluaa kotiin! Toivon, että tämän päivän parkuminen oli sitä parantavaa, omasta maailmasta ulospäin suuntaavaa itkua!"

Tyttö tietää, että paino laskee sekä lastenosastolla, että kotona, pelkää kuollakseen ammattiapua ja painon nousua psykiatrisella. Ei itkua ulos omasta maailmastaan vaan pelkoa sen menettämisestä. Olen edelleen sitä mieltä, kun kirjoituksiasi luen, että tytöllä on täydellisesti tilanne hallinnassaan (teillä muilla – perheellä, lääkärillä, hoitajilla – ei). Anteeksi, että availen taas silmiäsi.
Mutta! : ) Lähete osaavaan hoitoon on suuri harppaus ylöspäin. Hieno erävoitto Sinulle ja tyttäresikin tietää sen – pallo on Sinulla : ) Tässä kohtaa Sinun pitää nyt huomata, että syöminen ei ole mahdottomuus, niin kuin vaikean anorektikkotapauksen seurassa usein sortuu ajattelemaan (ryhtyy uskomaan ettei hän todellakaan voi), vaan kun keksit mistä narusta vetää, niin saat lounaan siellä ja toisen täällä menemään alas.

aivan oikeassa! Tietysti se itku on sitä, että "apua, minut parannetaan!" Hokee mantran lailla,ettei mene jatkohoitoon. Mutta tietysti menee, kun on pakko.
Hän söi koko lounaan tänään, eka lämmiruoka yli kuukauteen. Luulee sillä välttävänsä siirron. Kannattaako mun kertoa, että se on edessä joka tapauksessa? Loppuuko syöminen sitten taas, mitä luulet?
Olen taas samaa mieltä, että liian helläkätisiä ollaan oltu: jopa ravintoterapeutti on hiukan tytön talutusnuorassa,myönsi itsekin olevansa liian kiltti. Minä sanoin, että määrää tyttö syömään sitä ja tätä, sillä tyttö syö ihan tarkalleen mitä rt määrää! Tyhmää, etteivät itse tajua!
Ja tuo ulostaminen johti siihen, että taas oli 200gr paino laskenut! Letkut takaisin maanantaina, ellei painon lasku lopu.
Toivon, että siirto tapahtuu pian, tämä hoito on nyt nähty, eikä se tuota tulosta, päin vastoin!

asia kirjoitti:

Hienoa, että tyttösi pääsee psykiatriselle. Kotiinmenoahan ei voi edes harkita. Siellä varmasti energiamäärät nostetaan, että paino alkaa nousta. Onhan siellä anoreksian hoitoon pätevöitynyttä henkilökuntaa. Hienoa:) Itse en saanut koko hoitoni aikana laksoja ollenkaan, mutta empä kyllä kärsinyt ummetuksestakaan. Kyllä se suoli tottuu, kun siellä on tarpeeksi (eli runsaasti), mitä sulattaa. Eihän se suoli voi toimia, jos ei edes ole, mitä tulla ulos. Helposti sulavaa ruokaa vaan ja kunnon määriä.

Itkut on ihan normaaleja anorektikolla, mutta se auttaa vaan havaitsemaan omaa tilannetta. Hyvä, että itkee. Älä mene itse kuitenkaan lankaan, sillä tyttö kerjää sääliä ja yrittää "saada jäädä" kyseiselle osastolle, jossa asiat ovat menneet hänelle niin mahtavasti, kun paino ei ole noussut ja laksoja saa omasta mielestään aivan mahtavasti. Nyt, kun tyttö on luvannut syödä lounaan, niin muistutahan häntä lupauksestaan. Ja kehoita syömään päivällinenkin, sillä sehän vain auttaa sitä, ettei tarvitse olla psykiatrisella niin kauan, kun paino saataisiin nousemaan. Ja sitä parempi mitä nopeammin. Muistutappa ihanasta kesästä ja kaikesta vapaudesta, mitä NORMAALIT, TERVEET ihmiset voivat kesällä tehdä. Haluaakohan hän viettää kesän, syksyn ja vielä ensi talvenkin hoidossa, vai päästä takaisin kouluun ja omaan vapauteen, että saisi kavereiden kanssa tehdä kaikkea kivaa ja nauttia nuoruudestaan. Kyllä karu totuus aina lopulta avaa silmät. Vertaukset terveiden kavereiden elämään muistaakseni taisi avata minunkin silmäni anoreksiaa kohtaan. Kannattaa kokeilla:)

Kyllä tässä kunnon hoitoa tarvitaan! Ja onneksi suosittelivat heti pelkästään anorektikoille tarkoitettua yksikkö, jossa on vähän potilaita. Siellä hoito on minimissään 3kk, joten tämä kevät menee sairastellessa. Toivon, että kun heti näin ekalla kerralla saadaan kunnon hoito, pääsisi tyttö tilanteen herraksi kerralla, ettei tämä kierre jatkuisi ja katkaisisi jatkuvasti arkea. Mutta kaikkeen tulee varautua!
Hän söi koko lounaansa tänään, kuten lupasi.
Olen käyttänyt tuota keinoa, että olisi tosi kiva päästä ostoksille tyttären kanssa, kuten muutinki äidit ja kuinka kivalta näyttää kaverilauma koulutiellä ym. Vielä ei näytä purreen...

On ihana huomata, miten voitte auttaa minua, vaikka olette itse joutuneet käymään kovan koulun parantuaksenne! Et tiedäkään, miten kullan arvoista on saada lukea vinkkejänne!
Kiitos niistä =)

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

aivan oikeassa! Tietysti se itku on sitä, että "apua, minut parannetaan!" Hokee mantran lailla,ettei mene jatkohoitoon. Mutta tietysti menee, kun on pakko.
Hän söi koko lounaan tänään, eka lämmiruoka yli kuukauteen. Luulee sillä välttävänsä siirron. Kannattaako mun kertoa, että se on edessä joka tapauksessa? Loppuuko syöminen sitten taas, mitä luulet?
Olen taas samaa mieltä, että liian helläkätisiä ollaan oltu: jopa ravintoterapeutti on hiukan tytön talutusnuorassa,myönsi itsekin olevansa liian kiltti. Minä sanoin, että määrää tyttö syömään sitä ja tätä, sillä tyttö syö ihan tarkalleen mitä rt määrää! Tyhmää, etteivät itse tajua!
Ja tuo ulostaminen johti siihen, että taas oli 200gr paino laskenut! Letkut takaisin maanantaina, ellei painon lasku lopu.
Toivon, että siirto tapahtuu pian, tämä hoito on nyt nähty, eikä se tuota tulosta, päin vastoin!

Hieno uutinen tuo lounas!
Älä suoranaisesti valehtele (se kostautuu jälkeenpäin) mutta voit aivan hyvin olla vähän epätietoinen lääkäreiden mietteistä kuin tyttäresi kanssa niistä juttelet. Ole niin kuin Sinäkin olisit hoitohenkilökunnan päätäntävallan alla yhdessä tytön puolella, miettien miten hän pääsisi kotiin ja miten välttäisi toiselle osastolle joutumisen, johdatellen hänen ajatuksiaan kohti syömistä ja painon nousua. Tarkoitan, että voit hänelle ääneen pohdiskella, että ”jos hän tuota rataa (viittaan lounaaseen) ryhtyy syömään, niin eihän siinä mene kauaakaan kun hän pääsee kotiin ja ehkä lääkärit huomaavat ettei toiselle osastolle siirtoa tarvitakaan, jos tämä näin hyvin menee” kuitenkin aina lisäten, että ”painosta ja syömisestähän se riippuu, ei tavalliselle osastolle voi jäädä eikä kotiin päästetä, jos edistyksestä ei ole varmaa näyttöä eikä tarvittavia tuloksia”. Kehu tämän päiväistä lounasta, mutta jos hän ajattelee, että yksi lounas ratkaisee kaiken, kerro ettei se vielä anna lääkäreille varmuutta, että toipuminen jatkuu. Ole aina olevinasi tytön puolella (ja niinhän Sinä todellisuudessa, KOVASTI oletkin), mutta ole viekas ja keksi, vaikka sitten pieniä puolitotuuksia, miten saat hänet syömään seuraavan ja taas seuraavan aterian. Terapiaa ehdottomasti tarvitaan, mutta se ei ole vale (eikä este tai varsinkaan haitta terapialle), että sairaalasta pääsee pois, kunhan ryhtyy syömään niin, että paino nousee ja pysyy turvallisissa lukemissa. Tarkoitan, että vaikka kertoisit, että toisen osaston voi välttää painon nousulla, et valehtele, sillä niinhän se ihan oikeasti on. Ymmärrän, että jos osastopaikka on tarjolla pian ei paino tietenkään ehdi nousta ennen siirtoa, niinpä kannattaa tiedustella lääkäreiltä mikä on turvallinen kotiin pääsyn painoraja ja kertoa se tytölle, niin, että hänellä on selvä tavoite ja myös selvä syy miksi kovasta yrittämisestä huolimatta siirto kenties sittenkin tapahtuu (minulla oli tällainen raja josta pääsi kotiin ja alittuessa joutui taas sisään – näin minun ei tarvinnut syyttää eikä epäillä ketään, vaan tiesin, että kaikki riippuu minusta itsestäni ja painosta).
Tarjolla oleva terapia tuskin on sidonnainen psykiatriseen osastoon? … Sehän olisi hullua jos näin olisi – ainahan ihmisen on parempi olla kotona, jos fyysinen kunto sen sallii. Tarkoitan, että kai terapia järjestyy, vaikka sellainen ihme kuin painon nousu turvallisiin lukemiin tapahtuisikin ennen psykiatriselle osastolle siirtoa? Pohdiskelen tässä vain, että terapia on aivan ehdoton, anorexia on psyykkinen sairaus eikä parane pelkällä painolla, niinpä jos terapiamahdollisuus on sidottu kyseiseen osastoon ei osaston välttämistä ja kotiin pääsyä voi käyttää porkkanan, vaikka ne loistavia porkkanoita ovatkin. Petosta tyttäresi ei tule tilassaan antamaan anteeksi, joten ole varovainen, lupaa vain se mikä on järjestettävissä olevasti totta tai Sinun valtasi ulottumattomissa, niin, että jos käy toisin kuin lupaat, hän näkee, että myös Sinut ns. petettiin hänen kanssaan.

Tosiaan, jos tyttö tekee mitä ravintoterapeutti sanoo, niin miksi ihmeessä siellä on nyhverö, jota tyttö omilla ruokalistoillaan ja selityksillään vie! Tyttäresi luonteella asiat voisivat olla huomattavasti paremmalla mallilla kuukauden sairaalassa olon jälkeen jos vastassa olisi vahva ammattitaitoinen ravintoterapeutti.

Mutta, mutta – minä näen selvää edistystä : ) Toiselle osastolle siirtämisen pelko on antanut Sinulle tilaisuuden neuvotella ja neuvoa.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Kyllä tässä kunnon hoitoa tarvitaan! Ja onneksi suosittelivat heti pelkästään anorektikoille tarkoitettua yksikkö, jossa on vähän potilaita. Siellä hoito on minimissään 3kk, joten tämä kevät menee sairastellessa. Toivon, että kun heti näin ekalla kerralla saadaan kunnon hoito, pääsisi tyttö tilanteen herraksi kerralla, ettei tämä kierre jatkuisi ja katkaisisi jatkuvasti arkea. Mutta kaikkeen tulee varautua!
Hän söi koko lounaansa tänään, kuten lupasi.
Olen käyttänyt tuota keinoa, että olisi tosi kiva päästä ostoksille tyttären kanssa, kuten muutinki äidit ja kuinka kivalta näyttää kaverilauma koulutiellä ym. Vielä ei näytä purreen...

On ihana huomata, miten voitte auttaa minua, vaikka olette itse joutuneet käymään kovan koulun parantuaksenne! Et tiedäkään, miten kullan arvoista on saada lukea vinkkejänne!
Kiitos niistä =)

Tulipa tässä mieleen vielä, että minut herätti anoreksian suhteen myös tulokset veri- ja maksa-arvoistani. Lääkärit ja ravintoterapeutti sanoivat, että maksa-arvoni ovat niin korkealla, että jos en ala syömään kunnolla, niin minulle tulee rasvamaksa eli sama kuin alkoholisteilla. Siihen loppuu sitten maksan toiminta ja mistä sitten uusi maksa. Sialtako se pitäisi ottaa ja laittaa minulle vai saisinko jostakin maksan ennen kuin kuolen. Veriarvot olivat myös huonot ja olin altis kaiken maailman pöpöille ja taudeille. Valkosolut olivat alhaalla ja nehän on juuri niitä jotka pitävät immuunijärjestelmää koossa ja toiminnassa. Mutta tuo rasvamaksa oli kyllä sellainen uutinen, että jo alkoi minunkin päässäni jotkut herätyskellot soida=) Onneksi!!

Vertauksesi ostosreissulle ja kaveriporukkaan koulutiellä ovat aivan liian heppoisia vertauksia. Käytä vähän järeämpiä aseita, kuten lomamatkaa, hiekkarantaa ja uimista kesällä. Voisittehan miettiä jotain reissua johonkin kivaan lomapaikkaan sitten kun tyttösi on taas kunnossa. Se olisi varmaan mukava palkinto ja auttaisi jaksamaan ja kestämään tilannetta.

Hyvä, että tyttö söi lounaan. Kyllä sen suoliston pitäisi vähitellen alkaa palautua ja sitten tulee jo nälkäkin. Nälän tunteen puuttuminenhan on usein se syy, miksi ei syö, mutta kun alkaa taas syödä, niin näläntunne palautuu ja maha alkaa kurnia ja sitten tekee mieli syödä. Ja syökin, jos vaan aivot sen suo eikä mieli tee tepposia.

Älä kuvittele, että selviätte tästä yhdellä kerralla. Joudut varmasti tarkailemaan tyttöäsi vielä pitkän, pitkän aikaa, vaikka olisitte kotona. Anoreksia uusii helposti ja saattaa mennä esim. 5-10 vuotta ja yhtäkkiä tyttösi on taas samassa tilanteessa kuin nyt, jos et ns. vahdi häntä koko hänen elämänsä ajan. Vastuu ei tietenkään ole sinulla ja siten kaikkien lähimmäisten on pidettävä silmänsä auki ja jos alkaa tulla epäilyksiä, on siihen puututtava heti. Tsemppiä=)

kaiken kokenut kirjoitti:

Hieno uutinen tuo lounas!
Älä suoranaisesti valehtele (se kostautuu jälkeenpäin) mutta voit aivan hyvin olla vähän epätietoinen lääkäreiden mietteistä kuin tyttäresi kanssa niistä juttelet. Ole niin kuin Sinäkin olisit hoitohenkilökunnan päätäntävallan alla yhdessä tytön puolella, miettien miten hän pääsisi kotiin ja miten välttäisi toiselle osastolle joutumisen, johdatellen hänen ajatuksiaan kohti syömistä ja painon nousua. Tarkoitan, että voit hänelle ääneen pohdiskella, että ”jos hän tuota rataa (viittaan lounaaseen) ryhtyy syömään, niin eihän siinä mene kauaakaan kun hän pääsee kotiin ja ehkä lääkärit huomaavat ettei toiselle osastolle siirtoa tarvitakaan, jos tämä näin hyvin menee” kuitenkin aina lisäten, että ”painosta ja syömisestähän se riippuu, ei tavalliselle osastolle voi jäädä eikä kotiin päästetä, jos edistyksestä ei ole varmaa näyttöä eikä tarvittavia tuloksia”. Kehu tämän päiväistä lounasta, mutta jos hän ajattelee, että yksi lounas ratkaisee kaiken, kerro ettei se vielä anna lääkäreille varmuutta, että toipuminen jatkuu. Ole aina olevinasi tytön puolella (ja niinhän Sinä todellisuudessa, KOVASTI oletkin), mutta ole viekas ja keksi, vaikka sitten pieniä puolitotuuksia, miten saat hänet syömään seuraavan ja taas seuraavan aterian. Terapiaa ehdottomasti tarvitaan, mutta se ei ole vale (eikä este tai varsinkaan haitta terapialle), että sairaalasta pääsee pois, kunhan ryhtyy syömään niin, että paino nousee ja pysyy turvallisissa lukemissa. Tarkoitan, että vaikka kertoisit, että toisen osaston voi välttää painon nousulla, et valehtele, sillä niinhän se ihan oikeasti on. Ymmärrän, että jos osastopaikka on tarjolla pian ei paino tietenkään ehdi nousta ennen siirtoa, niinpä kannattaa tiedustella lääkäreiltä mikä on turvallinen kotiin pääsyn painoraja ja kertoa se tytölle, niin, että hänellä on selvä tavoite ja myös selvä syy miksi kovasta yrittämisestä huolimatta siirto kenties sittenkin tapahtuu (minulla oli tällainen raja josta pääsi kotiin ja alittuessa joutui taas sisään – näin minun ei tarvinnut syyttää eikä epäillä ketään, vaan tiesin, että kaikki riippuu minusta itsestäni ja painosta).
Tarjolla oleva terapia tuskin on sidonnainen psykiatriseen osastoon? … Sehän olisi hullua jos näin olisi – ainahan ihmisen on parempi olla kotona, jos fyysinen kunto sen sallii. Tarkoitan, että kai terapia järjestyy, vaikka sellainen ihme kuin painon nousu turvallisiin lukemiin tapahtuisikin ennen psykiatriselle osastolle siirtoa? Pohdiskelen tässä vain, että terapia on aivan ehdoton, anorexia on psyykkinen sairaus eikä parane pelkällä painolla, niinpä jos terapiamahdollisuus on sidottu kyseiseen osastoon ei osaston välttämistä ja kotiin pääsyä voi käyttää porkkanan, vaikka ne loistavia porkkanoita ovatkin. Petosta tyttäresi ei tule tilassaan antamaan anteeksi, joten ole varovainen, lupaa vain se mikä on järjestettävissä olevasti totta tai Sinun valtasi ulottumattomissa, niin, että jos käy toisin kuin lupaat, hän näkee, että myös Sinut ns. petettiin hänen kanssaan.

Tosiaan, jos tyttö tekee mitä ravintoterapeutti sanoo, niin miksi ihmeessä siellä on nyhverö, jota tyttö omilla ruokalistoillaan ja selityksillään vie! Tyttäresi luonteella asiat voisivat olla huomattavasti paremmalla mallilla kuukauden sairaalassa olon jälkeen jos vastassa olisi vahva ammattitaitoinen ravintoterapeutti.

Mutta, mutta – minä näen selvää edistystä : ) Toiselle osastolle siirtämisen pelko on antanut Sinulle tilaisuuden neuvotella ja neuvoa.

luin tuolla alempana selkeän, kypsän kirjoittajan hyviä neuvoja, kirjoitettu 15:19
Sanon hyviä, koska niitä ne ovat : ) joskin olen sitä mieltä, että tyttäresi on kipeämpi kuin kyseinen kirjoittaja arvaa. Psyykkisesti vaikeaa anorexiaa sairastavaa henkilöä ei elämässä eikä maailmassa houkuttele mikään muu kuin vapaus saada järjestää syömisensä miten haluaa. Ei edes kotiin pääsy (mistä minä Sinulle mukamas houkuttimena kirjoitin) mistään muusta syystä kuin lopulta siksi, että laihtumisen käydessä sairaalassa mahdottomaksi hän haluaa kotiin voidakseen siellä jatkaa laihduttamista. Suurin porkkana on tila missä laihdutusta voi jatkaa. … Tätä ei kuitenkaan kannata nyt murehtia, vaan sen sijaan kannattaa leikkiä tyhmää ja auttaa häntä pääsemään tällaiseen tilaan MUTTA painorajan kautta.
Olen lähes varma ettei tyttäresi parane ilman terapiaa, mutta vapaus käy jo lähikuukausina hänelle niin arvokkaaksi, että hän oppii pelaamaan painorajan tuntumassa ja pääsee pois sairaalasta. Painorajaa ei tietenkään voi asettaa aivan normaalipainoon asti, mutta yritä saada se mahdollisimman ylös, minulla se oli 41kg – tyttäresi pituudessa sama BMI olisi 47-48kg, voi olla, että hänelle tuokin raja voisi olla korkeampi, sillä hän joutui sairaalaan ja letkuihin paljon korkeammalla BMI:llä kuin minä (ihmisten elintoiminnot ovat niin erilaisia – no, lääkärit kyllä tietävät mikä painoraja hänelle on se oikea).
Tyttäresi sairaus on (minun mielestäni) voimakkaasti psyykessä, eli terapia on se mikä hänet parantaa ja tilaisuus laihtua se porkkana mikä nostaa painon vapauteen ... niin nurinkuriselta kuin tuo viimeinen lauseenpuolikas kuulostaakin.

kaiken kokenut kirjoitti:

luin tuolla alempana selkeän, kypsän kirjoittajan hyviä neuvoja, kirjoitettu 15:19
Sanon hyviä, koska niitä ne ovat : ) joskin olen sitä mieltä, että tyttäresi on kipeämpi kuin kyseinen kirjoittaja arvaa. Psyykkisesti vaikeaa anorexiaa sairastavaa henkilöä ei elämässä eikä maailmassa houkuttele mikään muu kuin vapaus saada järjestää syömisensä miten haluaa. Ei edes kotiin pääsy (mistä minä Sinulle mukamas houkuttimena kirjoitin) mistään muusta syystä kuin lopulta siksi, että laihtumisen käydessä sairaalassa mahdottomaksi hän haluaa kotiin voidakseen siellä jatkaa laihduttamista. Suurin porkkana on tila missä laihdutusta voi jatkaa. … Tätä ei kuitenkaan kannata nyt murehtia, vaan sen sijaan kannattaa leikkiä tyhmää ja auttaa häntä pääsemään tällaiseen tilaan MUTTA painorajan kautta.
Olen lähes varma ettei tyttäresi parane ilman terapiaa, mutta vapaus käy jo lähikuukausina hänelle niin arvokkaaksi, että hän oppii pelaamaan painorajan tuntumassa ja pääsee pois sairaalasta. Painorajaa ei tietenkään voi asettaa aivan normaalipainoon asti, mutta yritä saada se mahdollisimman ylös, minulla se oli 41kg – tyttäresi pituudessa sama BMI olisi 47-48kg, voi olla, että hänelle tuokin raja voisi olla korkeampi, sillä hän joutui sairaalaan ja letkuihin paljon korkeammalla BMI:llä kuin minä (ihmisten elintoiminnot ovat niin erilaisia – no, lääkärit kyllä tietävät mikä painoraja hänelle on se oikea).
Tyttäresi sairaus on (minun mielestäni) voimakkaasti psyykessä, eli terapia on se mikä hänet parantaa ja tilaisuus laihtua se porkkana mikä nostaa painon vapauteen ... niin nurinkuriselta kuin tuo viimeinen lauseenpuolikas kuulostaakin.

Olet kai oikeassa, että en ymmärrä täysin, kuinka vakavasta anoreksiapotilaasta nyt on kyse. Itse kun kuitenkin aika nopeasti tajusin sairauteni, vaikka olinkin tosi heikossa kunnossa pahimmillani ollessani(BMI taisi olla 11). Painokin lähti nopeasti nousuun, enkä ollut henkisesti masentunut taikka muuten ns. syvällä anoreksiassa niin pahasti. En ole koskaan myöskään ihannoinut anorektisia naisia, vaan jotenkin vaan jouduin koko oravanpyörään enkä päässyt pois. Stressi oli kai minulla se kaiken käynnistäjä. Ja minulla oli halu parantua.

En myöskään ole ollut nenämahaletkussa enkä tekemisissä muiden anorektikkojen kanssa, joten en osaa verrata tosi vaikeassa tilanteessa olevaan toipilaaseen. Minulla ei myöskään ole ollut bulimisia seurauksia enkä ole koskaan syömishäiriötä sairastaessani oksentanut. Siksi voin kyllä myöntää, että en ole ehkä ihan asian vakavuuden kannalta ajan tasalla. Mutta kyllä tiedän anoreksiasta ja anorektisesta käyttäytymisestä tarpeeksi paljon. Voisin kyllä kirjoittaa tuolla kirjoittaja nimimerkillä...aikaisemmin kirjoitin aika oudoilla nimimerkeillä, kuten "suolistossa", "nousemaan" ja "asia". Nyt sitten jos vastaan niin nimimerkillä "kirjoittaja".

Vielä kommentoin kirjoitustasi, että porkkanahan se on, että kun paino nousee niin anorektikon tavoite on päästä kotiin taas laihtumaan, ettenkin jos on se asenne, ettei halua parantua. En kuitenkaan kolme-kertaa-äitinä lähtisi valehtelemaan tyttärelleni, että hän välttää psykiatrisen, jos paino nyt alkaa nousemaan. Se on täyttä utopiaa - psykiatriselle tyttö kuitenkin joutuu. Mutta kannattaa kannustaa syömään enemmän, sillä silloin psykiatrisella oloaika lyhenee ja kotiutus aikaistuu. Omalla kohdallani olen kuitenkin onnellinen, että en ole toipilasaikana joutunut tekemisiin muiden anorektikkojen kanssa ja siinä oppinut kaikkia anorektikkojen kikkoja ja huijauksia. Vettä minäkin kyllä kittasin usein ennen punnituksia, mutta muista keinotteluista olen hyvin säästynyt. Onneksi=)

kirjoittaja kirjoitti:

Olet kai oikeassa, että en ymmärrä täysin, kuinka vakavasta anoreksiapotilaasta nyt on kyse. Itse kun kuitenkin aika nopeasti tajusin sairauteni, vaikka olinkin tosi heikossa kunnossa pahimmillani ollessani(BMI taisi olla 11). Painokin lähti nopeasti nousuun, enkä ollut henkisesti masentunut taikka muuten ns. syvällä anoreksiassa niin pahasti. En ole koskaan myöskään ihannoinut anorektisia naisia, vaan jotenkin vaan jouduin koko oravanpyörään enkä päässyt pois. Stressi oli kai minulla se kaiken käynnistäjä. Ja minulla oli halu parantua.

En myöskään ole ollut nenämahaletkussa enkä tekemisissä muiden anorektikkojen kanssa, joten en osaa verrata tosi vaikeassa tilanteessa olevaan toipilaaseen. Minulla ei myöskään ole ollut bulimisia seurauksia enkä ole koskaan syömishäiriötä sairastaessani oksentanut. Siksi voin kyllä myöntää, että en ole ehkä ihan asian vakavuuden kannalta ajan tasalla. Mutta kyllä tiedän anoreksiasta ja anorektisesta käyttäytymisestä tarpeeksi paljon. Voisin kyllä kirjoittaa tuolla kirjoittaja nimimerkillä...aikaisemmin kirjoitin aika oudoilla nimimerkeillä, kuten "suolistossa", "nousemaan" ja "asia". Nyt sitten jos vastaan niin nimimerkillä "kirjoittaja".

Vielä kommentoin kirjoitustasi, että porkkanahan se on, että kun paino nousee niin anorektikon tavoite on päästä kotiin taas laihtumaan, ettenkin jos on se asenne, ettei halua parantua. En kuitenkaan kolme-kertaa-äitinä lähtisi valehtelemaan tyttärelleni, että hän välttää psykiatrisen, jos paino nyt alkaa nousemaan. Se on täyttä utopiaa - psykiatriselle tyttö kuitenkin joutuu. Mutta kannattaa kannustaa syömään enemmän, sillä silloin psykiatrisella oloaika lyhenee ja kotiutus aikaistuu. Omalla kohdallani olen kuitenkin onnellinen, että en ole toipilasaikana joutunut tekemisiin muiden anorektikkojen kanssa ja siinä oppinut kaikkia anorektikkojen kikkoja ja huijauksia. Vettä minäkin kyllä kittasin usein ennen punnituksia, mutta muista keinotteluista olen hyvin säästynyt. Onneksi=)

Ei ollut tarkoitukseni vähätellä Sinun sairauttasi, ymmärsin kyllä, että olet ollut fyysisesti erittäinkin huonossa kunnossa (jopa huonommassa kuin minä, minulla ei maksa ollut koskaan uhattuna) mutta kirjoituksestasi kuitenkin kuulsi aivan erityinen toivo ja elämänhalu – sellainen kipinä, mikä vaikeasti psyykestään sairastuneen mielestä useimmiten puuttuu. Tästä nostan Sinulle hattua, enkä suinkaan "pidä huonompana" - päinvastoin! Pyydän anteeksi jos loukkasin tai esiinnyin tahtomattani vähättelevästi.

mieleen kirjoitti:

Tulipa tässä mieleen vielä, että minut herätti anoreksian suhteen myös tulokset veri- ja maksa-arvoistani. Lääkärit ja ravintoterapeutti sanoivat, että maksa-arvoni ovat niin korkealla, että jos en ala syömään kunnolla, niin minulle tulee rasvamaksa eli sama kuin alkoholisteilla. Siihen loppuu sitten maksan toiminta ja mistä sitten uusi maksa. Sialtako se pitäisi ottaa ja laittaa minulle vai saisinko jostakin maksan ennen kuin kuolen. Veriarvot olivat myös huonot ja olin altis kaiken maailman pöpöille ja taudeille. Valkosolut olivat alhaalla ja nehän on juuri niitä jotka pitävät immuunijärjestelmää koossa ja toiminnassa. Mutta tuo rasvamaksa oli kyllä sellainen uutinen, että jo alkoi minunkin päässäni jotkut herätyskellot soida=) Onneksi!!

Vertauksesi ostosreissulle ja kaveriporukkaan koulutiellä ovat aivan liian heppoisia vertauksia. Käytä vähän järeämpiä aseita, kuten lomamatkaa, hiekkarantaa ja uimista kesällä. Voisittehan miettiä jotain reissua johonkin kivaan lomapaikkaan sitten kun tyttösi on taas kunnossa. Se olisi varmaan mukava palkinto ja auttaisi jaksamaan ja kestämään tilannetta.

Hyvä, että tyttö söi lounaan. Kyllä sen suoliston pitäisi vähitellen alkaa palautua ja sitten tulee jo nälkäkin. Nälän tunteen puuttuminenhan on usein se syy, miksi ei syö, mutta kun alkaa taas syödä, niin näläntunne palautuu ja maha alkaa kurnia ja sitten tekee mieli syödä. Ja syökin, jos vaan aivot sen suo eikä mieli tee tepposia.

Älä kuvittele, että selviätte tästä yhdellä kerralla. Joudut varmasti tarkailemaan tyttöäsi vielä pitkän, pitkän aikaa, vaikka olisitte kotona. Anoreksia uusii helposti ja saattaa mennä esim. 5-10 vuotta ja yhtäkkiä tyttösi on taas samassa tilanteessa kuin nyt, jos et ns. vahdi häntä koko hänen elämänsä ajan. Vastuu ei tietenkään ole sinulla ja siten kaikkien lähimmäisten on pidettävä silmänsä auki ja jos alkaa tulla epäilyksiä, on siihen puututtava heti. Tsemppiä=)

"pettymys", mutta järeämpi "kalusto" herättelyssä on jo käytetty ennen noita heppoisia, sillä meillä on jo matka varattuna ja se ei hetkauta tyttöä yhtään, että se peruuntuu! Matkaa on pidetty porkkanana koko tämän ajan, muttei tosiaankaan ole auttanut! Häntä ei kuulemma haittaa yhtään, vaikka me muut menisimme,eikä viikkoon kukaan kenties pääsisi katsomaan! Hän on itse matkan valinnut, vaatteet ja biksut ostettu valmiiksi, mutta näin...

Kauanko sinä sairastit, ennen hoitoon pääsyä? Meinaan vaan, että tyttärelläni kaikki arvot ovat nyt kohdallaan, no pulssi matala toki, ja tuota maksa arvoa en ole älynnyt tarkistaa, mutta perjantaina juuri lääkäri sanoi,että verikokeen tulokset olivat hyvät. Ajattelin vain, että ehkä nopea hoitoon pääsy ehkäisee maksan ja muiden elinten tilan huononemisen.

Toivon todella, että tässäkin nälkä kasvaa syödessä! 2 perunaa, lohta, maitoa ja kasviksia meni eilen ja on upea alku!

Mutta kyllä siellä aivoissa on tepposen tekijöitä, sillä eilen kun sanoin, että kyllä nämä lonkkaluut on aika kamalat kun näin törröttävät, ihan kuin koulun luurankoukolla, niin tyttö hymyili ihan kuin olisi saanut suuren kohteliaisuuden. Eli kyllä mieli on ihan väärillä raiteilla.

kaiken kokenut kirjoitti:

luin tuolla alempana selkeän, kypsän kirjoittajan hyviä neuvoja, kirjoitettu 15:19
Sanon hyviä, koska niitä ne ovat : ) joskin olen sitä mieltä, että tyttäresi on kipeämpi kuin kyseinen kirjoittaja arvaa. Psyykkisesti vaikeaa anorexiaa sairastavaa henkilöä ei elämässä eikä maailmassa houkuttele mikään muu kuin vapaus saada järjestää syömisensä miten haluaa. Ei edes kotiin pääsy (mistä minä Sinulle mukamas houkuttimena kirjoitin) mistään muusta syystä kuin lopulta siksi, että laihtumisen käydessä sairaalassa mahdottomaksi hän haluaa kotiin voidakseen siellä jatkaa laihduttamista. Suurin porkkana on tila missä laihdutusta voi jatkaa. … Tätä ei kuitenkaan kannata nyt murehtia, vaan sen sijaan kannattaa leikkiä tyhmää ja auttaa häntä pääsemään tällaiseen tilaan MUTTA painorajan kautta.
Olen lähes varma ettei tyttäresi parane ilman terapiaa, mutta vapaus käy jo lähikuukausina hänelle niin arvokkaaksi, että hän oppii pelaamaan painorajan tuntumassa ja pääsee pois sairaalasta. Painorajaa ei tietenkään voi asettaa aivan normaalipainoon asti, mutta yritä saada se mahdollisimman ylös, minulla se oli 41kg – tyttäresi pituudessa sama BMI olisi 47-48kg, voi olla, että hänelle tuokin raja voisi olla korkeampi, sillä hän joutui sairaalaan ja letkuihin paljon korkeammalla BMI:llä kuin minä (ihmisten elintoiminnot ovat niin erilaisia – no, lääkärit kyllä tietävät mikä painoraja hänelle on se oikea).
Tyttäresi sairaus on (minun mielestäni) voimakkaasti psyykessä, eli terapia on se mikä hänet parantaa ja tilaisuus laihtua se porkkana mikä nostaa painon vapauteen ... niin nurinkuriselta kuin tuo viimeinen lauseenpuolikas kuulostaakin.

selvää painorajasta. Eilen juuri juttelimme tytön kanssa tuosta vaadittavasta painon nousun määrästä eikä hänestäkään kuulostanut pahalta, kun sanoin, että pari kiloakin saattaa riittää. Paino oli tosin laskenut TAAS 200gr, joten painaa nyt 42,9. Uskon, että se laksojen anto saa suolen toimimaan liikaa, onneksi sitä nyt vihdoin vähennetään! Mutta kuten sanoin, kysäisen ton rajan, jos sillä nyt mitään merkitystä on: kyllä tosi on, ettei tästä ilman psykiatrista hoitoa selvitä!

Kirjoitin juuri tohon toiseenkin vastaukseen,miten "otettu" tyttö oli, kun kauhistelin törröttäviä lantioluita! Ne ovat hänen mielestään varmaan ihanat, hän hymyili niin maireasti kuin parhaan kehun saaneena! Pelottavaa!

Hyvä neuvo taas, kiitos siitä, tuohon "me vastaan muut" hommeliin ryhtymisessä, vaikkakin pohjimmiltani olen hoidon kannalla. Tyttö on niin sinnikäs, että tosiaan on suuri pelko syömisen lopettaminen taas kokonaan, jos hän tajuaa,että osaston vaihto tulee eteen joka tapauksessa.

Eilen, ja toissapäivänäkin, hän on ollut todella masentunut ja itkuinen. Tosi rankkaa seurata rakkaan kärsimistä voimatta tehdä mitään ja kun itse pitää olla reipas ja mielialaa kohentava! Koville ottaa!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

selvää painorajasta. Eilen juuri juttelimme tytön kanssa tuosta vaadittavasta painon nousun määrästä eikä hänestäkään kuulostanut pahalta, kun sanoin, että pari kiloakin saattaa riittää. Paino oli tosin laskenut TAAS 200gr, joten painaa nyt 42,9. Uskon, että se laksojen anto saa suolen toimimaan liikaa, onneksi sitä nyt vihdoin vähennetään! Mutta kuten sanoin, kysäisen ton rajan, jos sillä nyt mitään merkitystä on: kyllä tosi on, ettei tästä ilman psykiatrista hoitoa selvitä!

Kirjoitin juuri tohon toiseenkin vastaukseen,miten "otettu" tyttö oli, kun kauhistelin törröttäviä lantioluita! Ne ovat hänen mielestään varmaan ihanat, hän hymyili niin maireasti kuin parhaan kehun saaneena! Pelottavaa!

Hyvä neuvo taas, kiitos siitä, tuohon "me vastaan muut" hommeliin ryhtymisessä, vaikkakin pohjimmiltani olen hoidon kannalla. Tyttö on niin sinnikäs, että tosiaan on suuri pelko syömisen lopettaminen taas kokonaan, jos hän tajuaa,että osaston vaihto tulee eteen joka tapauksessa.

Eilen, ja toissapäivänäkin, hän on ollut todella masentunut ja itkuinen. Tosi rankkaa seurata rakkaan kärsimistä voimatta tehdä mitään ja kun itse pitää olla reipas ja mielialaa kohentava! Koville ottaa!

masennus tietysti johtuu suurelta osalta psyykeen ongelmista, mutta anorexia on myös sairaus, joka itse ruokkii itseään, eli aliravitsemus jo sinänsä aiheuttaa kemiallisia muutoksia ja masennusta mikä jälleen lisää anorexia oireita.
Oletko tutkinut tätä: http://www.biovita.fi/suomi/uutiset_tiedotteet/300704_01.html
Ollessani itse pahasti sairas tällaista tuotetta ei ollut, mutta sittemmin olen paljon lueskellut E-epasta. En tiedä onko pelkkää plaseboa, mutta tutkiskele.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

"pettymys", mutta järeämpi "kalusto" herättelyssä on jo käytetty ennen noita heppoisia, sillä meillä on jo matka varattuna ja se ei hetkauta tyttöä yhtään, että se peruuntuu! Matkaa on pidetty porkkanana koko tämän ajan, muttei tosiaankaan ole auttanut! Häntä ei kuulemma haittaa yhtään, vaikka me muut menisimme,eikä viikkoon kukaan kenties pääsisi katsomaan! Hän on itse matkan valinnut, vaatteet ja biksut ostettu valmiiksi, mutta näin...

Kauanko sinä sairastit, ennen hoitoon pääsyä? Meinaan vaan, että tyttärelläni kaikki arvot ovat nyt kohdallaan, no pulssi matala toki, ja tuota maksa arvoa en ole älynnyt tarkistaa, mutta perjantaina juuri lääkäri sanoi,että verikokeen tulokset olivat hyvät. Ajattelin vain, että ehkä nopea hoitoon pääsy ehkäisee maksan ja muiden elinten tilan huononemisen.

Toivon todella, että tässäkin nälkä kasvaa syödessä! 2 perunaa, lohta, maitoa ja kasviksia meni eilen ja on upea alku!

Mutta kyllä siellä aivoissa on tepposen tekijöitä, sillä eilen kun sanoin, että kyllä nämä lonkkaluut on aika kamalat kun näin törröttävät, ihan kuin koulun luurankoukolla, niin tyttö hymyili ihan kuin olisi saanut suuren kohteliaisuuden. Eli kyllä mieli on ihan väärillä raiteilla.

Todella harmillista, että tyttäresi on todella syvällä anoreksiassa. Mutta tottahan se on, että anorekstikko nauttii suunnattomasti kun hänen törröttäviä luita kauhistellaan. Anorektikko ottaa sen kohteliaisuutena. Sehän vaun osoittaa sen, että hän on onnistunut tavoitteessaan eli laihtumisessa.

Luuleekohan tyttäresi, että lääkärit päästävät hänet kotiin, kun hän sitkeästi vaan jaksaa olla vastarannan kiiski heitä kohtaan? Tekstiesi perusteella ja tytön suhtautumisen kannalta anoreksiaan mielestäni ei voida edes harkita, että hän alkaisi hoitaa itseään kotona. Kotona anoreksian hoito vaatii ns. vahdin läsnäoloa 24 h/vrk, anorektikon on oltava henkisesti vahva ja kaikkein tärkeimpänä tiedostaa sairautensa. Kotona säännöllinen syöminen ei onnistu kuin muutamalta prosentilta potilaista. Pian ollaan taas sairaalassa. Tyttärellesi oikea paikka on psykiatrinen osasto, jossa hän saa kunnon alun parantumiselle. On niin vaikea tapaus kyseessä, että ei missään nimessä kotiin. Ei kannata ottaa itselle vastuuta tytöstä, vaan antaa ammatti-ihmisten hoitaa. Siinä säästyy paljolta itsekin, kun ei tarvi koko aikaa huolehtia, että mitenkähän tässä käy, syökö tyttö yms.

Itse sairastin laihtumiskautta melkein vuoden ennen kuin päädyin osastolle. Laihtumistahti oli n.1/2 kiloa viikossa, mutta lopputulos oli, että olin luuranko ja todella heikossa kunnossa. Ihme, että tyttärelläsi on hyvät veriarvot. Mutta vaikka fyysinen puoli on jotenkin kunnossa, niin henkisesti hän on pahasti sairas, joten tarvitsee taatusti psyatrisen hoidon psykiatrisella osastolla. Tsemppiä:)

kirjoittaja kirjoitti:

Todella harmillista, että tyttäresi on todella syvällä anoreksiassa. Mutta tottahan se on, että anorekstikko nauttii suunnattomasti kun hänen törröttäviä luita kauhistellaan. Anorektikko ottaa sen kohteliaisuutena. Sehän vaun osoittaa sen, että hän on onnistunut tavoitteessaan eli laihtumisessa.

Luuleekohan tyttäresi, että lääkärit päästävät hänet kotiin, kun hän sitkeästi vaan jaksaa olla vastarannan kiiski heitä kohtaan? Tekstiesi perusteella ja tytön suhtautumisen kannalta anoreksiaan mielestäni ei voida edes harkita, että hän alkaisi hoitaa itseään kotona. Kotona anoreksian hoito vaatii ns. vahdin läsnäoloa 24 h/vrk, anorektikon on oltava henkisesti vahva ja kaikkein tärkeimpänä tiedostaa sairautensa. Kotona säännöllinen syöminen ei onnistu kuin muutamalta prosentilta potilaista. Pian ollaan taas sairaalassa. Tyttärellesi oikea paikka on psykiatrinen osasto, jossa hän saa kunnon alun parantumiselle. On niin vaikea tapaus kyseessä, että ei missään nimessä kotiin. Ei kannata ottaa itselle vastuuta tytöstä, vaan antaa ammatti-ihmisten hoitaa. Siinä säästyy paljolta itsekin, kun ei tarvi koko aikaa huolehtia, että mitenkähän tässä käy, syökö tyttö yms.

Itse sairastin laihtumiskautta melkein vuoden ennen kuin päädyin osastolle. Laihtumistahti oli n.1/2 kiloa viikossa, mutta lopputulos oli, että olin luuranko ja todella heikossa kunnossa. Ihme, että tyttärelläsi on hyvät veriarvot. Mutta vaikka fyysinen puoli on jotenkin kunnossa, niin henkisesti hän on pahasti sairas, joten tarvitsee taatusti psyatrisen hoidon psykiatrisella osastolla. Tsemppiä:)

Minä en kestänyt psykiatriasta osastoa ja toisten anorektikoiden näkemistä, olin paikan laihimpia, mutta luulin olevani lihavin – hirveät paineet. Minulle sopi kaikkein parhaiten painoraja, kotiin pääsy, kerran viikossa punnitus, kerran viikossa terapia ja kerran viikossa perheterapia, missä koko perheeni oli mukana (vähintäänkin aina äiti).

kaiken kokenut kirjoitti:

Minä en kestänyt psykiatriasta osastoa ja toisten anorektikoiden näkemistä, olin paikan laihimpia, mutta luulin olevani lihavin – hirveät paineet. Minulle sopi kaikkein parhaiten painoraja, kotiin pääsy, kerran viikossa punnitus, kerran viikossa terapia ja kerran viikossa perheterapia, missä koko perheeni oli mukana (vähintäänkin aina äiti).

niin...eihän sitä ulkopuolinen voi varmasti tietää, kenelle sopii mikäkin hoitomuoto parhaiten. Saatan olla siis väärässäkin psykiatrisen osaston suhteen. Jotenkin vain tuntuu siltä, että nyt kyseessä oleva kolme-kertaa-äidin tytär on henkisesti niin poissa tästä maailmasta, ettei tajua tilaansa eikä osaa ilman ammttiapua hoitaa itseänsä.

En tiedä, miten sitten painoraja toimisi, mutta ehdottomasti anoreksian hoidossa kaikkein tärkeintä on, että oppii syömään uudellen säännöllisin väliajoin ja tarpeeksi, ja että saa ammattiapua psyykkisen puolen hoitoon. Toivottavasti kaikki kääntyy hyvin päättävät lääkärit sitten suuntaan tai toiseen jatkohoidon suhteen.

kirjoittaja kirjoitti:

niin...eihän sitä ulkopuolinen voi varmasti tietää, kenelle sopii mikäkin hoitomuoto parhaiten. Saatan olla siis väärässäkin psykiatrisen osaston suhteen. Jotenkin vain tuntuu siltä, että nyt kyseessä oleva kolme-kertaa-äidin tytär on henkisesti niin poissa tästä maailmasta, ettei tajua tilaansa eikä osaa ilman ammttiapua hoitaa itseänsä.

En tiedä, miten sitten painoraja toimisi, mutta ehdottomasti anoreksian hoidossa kaikkein tärkeintä on, että oppii syömään uudellen säännöllisin väliajoin ja tarpeeksi, ja että saa ammattiapua psyykkisen puolen hoitoon. Toivottavasti kaikki kääntyy hyvin päättävät lääkärit sitten suuntaan tai toiseen jatkohoidon suhteen.

"ehdottomasti anoreksian hoidossa kaikkein tärkeintä on, että oppii syömään uudellen säännöllisin väliajoin ja tarpeeksi, ja että saa ammattiapua psyykkisen puolen hoitoon."

Olen sataprosenttisesti samaa mieltä kanssasi.

kaiken kokenut kirjoitti:

masennus tietysti johtuu suurelta osalta psyykeen ongelmista, mutta anorexia on myös sairaus, joka itse ruokkii itseään, eli aliravitsemus jo sinänsä aiheuttaa kemiallisia muutoksia ja masennusta mikä jälleen lisää anorexia oireita.
Oletko tutkinut tätä: http://www.biovita.fi/suomi/uutiset_tiedotteet/300704_01.html
Ollessani itse pahasti sairas tällaista tuotetta ei ollut, mutta sittemmin olen paljon lueskellut E-epasta. En tiedä onko pelkkää plaseboa, mutta tutkiskele.

tuttustua, kiitos vinkistä =)
Olin itse eilin pois pelistä: nousi korkea kuume.
Tänään sain 10pv saikkua, alkaa tilanne kompensoitua: kun tytöllä verenpaine matala, mulla korkee...heh heh! Ihan hyvää tekee vähän rauhoittua, olla kotona päivällä, laittaa pojille ruokaa ja sitten vasta sairaalaan.

kirjoittaja kirjoitti:

Todella harmillista, että tyttäresi on todella syvällä anoreksiassa. Mutta tottahan se on, että anorekstikko nauttii suunnattomasti kun hänen törröttäviä luita kauhistellaan. Anorektikko ottaa sen kohteliaisuutena. Sehän vaun osoittaa sen, että hän on onnistunut tavoitteessaan eli laihtumisessa.

Luuleekohan tyttäresi, että lääkärit päästävät hänet kotiin, kun hän sitkeästi vaan jaksaa olla vastarannan kiiski heitä kohtaan? Tekstiesi perusteella ja tytön suhtautumisen kannalta anoreksiaan mielestäni ei voida edes harkita, että hän alkaisi hoitaa itseään kotona. Kotona anoreksian hoito vaatii ns. vahdin läsnäoloa 24 h/vrk, anorektikon on oltava henkisesti vahva ja kaikkein tärkeimpänä tiedostaa sairautensa. Kotona säännöllinen syöminen ei onnistu kuin muutamalta prosentilta potilaista. Pian ollaan taas sairaalassa. Tyttärellesi oikea paikka on psykiatrinen osasto, jossa hän saa kunnon alun parantumiselle. On niin vaikea tapaus kyseessä, että ei missään nimessä kotiin. Ei kannata ottaa itselle vastuuta tytöstä, vaan antaa ammatti-ihmisten hoitaa. Siinä säästyy paljolta itsekin, kun ei tarvi koko aikaa huolehtia, että mitenkähän tässä käy, syökö tyttö yms.

Itse sairastin laihtumiskautta melkein vuoden ennen kuin päädyin osastolle. Laihtumistahti oli n.1/2 kiloa viikossa, mutta lopputulos oli, että olin luuranko ja todella heikossa kunnossa. Ihme, että tyttärelläsi on hyvät veriarvot. Mutta vaikka fyysinen puoli on jotenkin kunnossa, niin henkisesti hän on pahasti sairas, joten tarvitsee taatusti psyatrisen hoidon psykiatrisella osastolla. Tsemppiä:)

en missään nimessä uskaltaisi ottaa häntä kotiin vielä tässä vaiheessa! Kun häneltä itseltään todella puuttuu vielä tajuaminen, että hän on sairas! Oli tänään aivan kauhuissaan, kun paino oli noussut toiset 200gr. Aivan paniikissa,
että se johtuu siitä, kun ei ulostanut
eilen, äkkiä lisää laksoja tai peräruisketta!

Kysyin häneltä, että mitä hän itse on mieltä painon noususta, onko hyvä vai huono asia? En saanut, enkä tule saamaan, vastausta siihen, joten tiedän,että häntä hirvittää painon nousu!
Eli aivan selvää on, että psykiatrinen osasto on häntä varten! Ja PIAN!

Tänään hän on ollut yksin
suurimman osan päivää, osastolla
on niin kiire, että välipalakin
oli 1½ tuntia myöhässä: se vietiin
hänelle sen jälkeen,kun minä
soitin kotoa hoitajille, että välipala
on saamatta... Tyttö ei TIETENKÄÄN
suostunut itse siitä muistuttamaan.
Ymmärrän kiireen, mutta ymmärrän myös sen,
että anorektikko ei ole ekana huutelemassa
ruoan perään...
Itse olen nyt kotona, sain 10pv saikkua. Eilen olin kovassa kuumeessa ja vatsataudissa,joten jää pari päivää väliin, ettei nähdä, mies käy yksin tytön luona. Kärvistely jatkuu...

kirjoittaja kirjoitti:

Todella harmillista, että tyttäresi on todella syvällä anoreksiassa. Mutta tottahan se on, että anorekstikko nauttii suunnattomasti kun hänen törröttäviä luita kauhistellaan. Anorektikko ottaa sen kohteliaisuutena. Sehän vaun osoittaa sen, että hän on onnistunut tavoitteessaan eli laihtumisessa.

Luuleekohan tyttäresi, että lääkärit päästävät hänet kotiin, kun hän sitkeästi vaan jaksaa olla vastarannan kiiski heitä kohtaan? Tekstiesi perusteella ja tytön suhtautumisen kannalta anoreksiaan mielestäni ei voida edes harkita, että hän alkaisi hoitaa itseään kotona. Kotona anoreksian hoito vaatii ns. vahdin läsnäoloa 24 h/vrk, anorektikon on oltava henkisesti vahva ja kaikkein tärkeimpänä tiedostaa sairautensa. Kotona säännöllinen syöminen ei onnistu kuin muutamalta prosentilta potilaista. Pian ollaan taas sairaalassa. Tyttärellesi oikea paikka on psykiatrinen osasto, jossa hän saa kunnon alun parantumiselle. On niin vaikea tapaus kyseessä, että ei missään nimessä kotiin. Ei kannata ottaa itselle vastuuta tytöstä, vaan antaa ammatti-ihmisten hoitaa. Siinä säästyy paljolta itsekin, kun ei tarvi koko aikaa huolehtia, että mitenkähän tässä käy, syökö tyttö yms.

Itse sairastin laihtumiskautta melkein vuoden ennen kuin päädyin osastolle. Laihtumistahti oli n.1/2 kiloa viikossa, mutta lopputulos oli, että olin luuranko ja todella heikossa kunnossa. Ihme, että tyttärelläsi on hyvät veriarvot. Mutta vaikka fyysinen puoli on jotenkin kunnossa, niin henkisesti hän on pahasti sairas, joten tarvitsee taatusti psyatrisen hoidon psykiatrisella osastolla. Tsemppiä:)

muuten samaa ilmaisua, kuin hoitajakin, että tyttö on syvällä anoreksiassa.

Olitko itsekin anoreksian vuoksi sairaalassa?
Millainen oli viikkosi?
Toivottavasti tilanteesi on nyt parempi!

Meille kuuluu aika huonoa sen vuoksi,
ettei tytön henkinen tila ole
vieläkään sillä tasolla,
että tajuaisi olevansa sairas.
Paino heitteli pitkään 42,9 ja 43,1
välillä päivittäin.
Tänään oli 43,3 ja se oli
suuri huolen aihe tytölle.
Nyt pitäisi saada peräruiske
tai laksoja lisää, että
suoli toimisi eikä paino nousisi...

Perjantaina päätettiin,että
saadaan pikalähete psykiatriselle
osastolle,joka on varmasti parasta
tällä hetkellä. En uskaltaisi
ottaa tyttöä kotiin, kun syöminen
on niin vaikeaa ja vastenmielistä.
Tällä osastolla hoito on vähäistä
eikä hoitajilla ole aikaa kuin nihkeään
perushoitoon. Toivottavasti uusi paikka
saadaan pian!

Perjantaina saatiin nenämaha letku pois,
hän syö lämpimän lounaan muut ruoka-ajat
vetelee näkkileipää, maitoa,
hedelmää ja ravintolisää mehuna.

Itse olin eilen kovassa kuumeessa ihan yllättäen. Tänään kävin lääkärissä,
joka totesi, että verenpaine on
aika korkea ja sain 10pv saikkua.
Nyt voi rauhassa tehdä kotihommia, levätä
ja vasta sitten mennä sairaalaan.
Tästä tulee kyllä niin pitkä keissi,
etten varmasti joka päivä jaksa jatkossa
mennä tytön luo, mutta vielä tällä
hetkellä se on tehtävä. Mies käy siellä
yksin tänään, kuten eilenkin. Mulla on vielä
niin heikko olo eilisestä, etten
viitsi mennä sinne nuokkumaan.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Olitko itsekin anoreksian vuoksi sairaalassa?
Millainen oli viikkosi?
Toivottavasti tilanteesi on nyt parempi!

Meille kuuluu aika huonoa sen vuoksi,
ettei tytön henkinen tila ole
vieläkään sillä tasolla,
että tajuaisi olevansa sairas.
Paino heitteli pitkään 42,9 ja 43,1
välillä päivittäin.
Tänään oli 43,3 ja se oli
suuri huolen aihe tytölle.
Nyt pitäisi saada peräruiske
tai laksoja lisää, että
suoli toimisi eikä paino nousisi...

Perjantaina päätettiin,että
saadaan pikalähete psykiatriselle
osastolle,joka on varmasti parasta
tällä hetkellä. En uskaltaisi
ottaa tyttöä kotiin, kun syöminen
on niin vaikeaa ja vastenmielistä.
Tällä osastolla hoito on vähäistä
eikä hoitajilla ole aikaa kuin nihkeään
perushoitoon. Toivottavasti uusi paikka
saadaan pian!

Perjantaina saatiin nenämaha letku pois,
hän syö lämpimän lounaan muut ruoka-ajat
vetelee näkkileipää, maitoa,
hedelmää ja ravintolisää mehuna.

Itse olin eilen kovassa kuumeessa ihan yllättäen. Tänään kävin lääkärissä,
joka totesi, että verenpaine on
aika korkea ja sain 10pv saikkua.
Nyt voi rauhassa tehdä kotihommia, levätä
ja vasta sitten mennä sairaalaan.
Tästä tulee kyllä niin pitkä keissi,
etten varmasti joka päivä jaksa jatkossa
mennä tytön luo, mutta vielä tällä
hetkellä se on tehtävä. Mies käy siellä
yksin tänään, kuten eilenkin. Mulla on vielä
niin heikko olo eilisestä, etten
viitsi mennä sinne nuokkumaan.

Missäpäin asutte,missä sairaalassa tyttönne on kun häntä noin huonosti hoidetaan?Onko teillä paljonkin lapsia tyttärenne lisäksi?

utelias kirjoitti:

Missäpäin asutte,missä sairaalassa tyttönne on kun häntä noin huonosti hoidetaan?Onko teillä paljonkin lapsia tyttärenne lisäksi?

eli etelä-suomessa asutaan.
2 poikaa tytön lisäksi, iso- ja pikkuveli.

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

eli etelä-suomessa asutaan.
2 poikaa tytön lisäksi, iso- ja pikkuveli.

Minkä ikäinen on tyttösi? Meinaan vain, että tämä sairaus vie tytöltä kaikki koulutusmahdollisuudet vai, kun ei kouluun pääse?
Ja muutenkin onko tytöllä mitään tekemistä sairaalassa? Sillä jos se on vain makaamista ja minuuttien kyttäämistä, että koska tulee huominen, siinä masentuu jo tervekkin eikä tee enää mieli syödä.

Ettekö saisi tyttöä syömään vanhoilla roskaruuilla, jotka on ainakin minun kohdallani suuri paha (14.v) mutta jotka olen joutunut suurimmaksi osaksi kieltämään itseltäni laihdutuksen vuoksi. Meinaan vain, että jos itse olisin siinä tilassa että on PAKKO lihoa, söisin ihan hulluna herkkuja enkä mitään sairaaloiden mössöjä. Ja jos saan vielä udella niin uskallatteko kaupungin sanoa missä asutte? Serkkuni on nimittäin psykiatrisella ja ajattelin, että onkohan kyseessä sama sairaala.

laihduttaja kirjoitti:

Minkä ikäinen on tyttösi? Meinaan vain, että tämä sairaus vie tytöltä kaikki koulutusmahdollisuudet vai, kun ei kouluun pääse?
Ja muutenkin onko tytöllä mitään tekemistä sairaalassa? Sillä jos se on vain makaamista ja minuuttien kyttäämistä, että koska tulee huominen, siinä masentuu jo tervekkin eikä tee enää mieli syödä.

Ettekö saisi tyttöä syömään vanhoilla roskaruuilla, jotka on ainakin minun kohdallani suuri paha (14.v) mutta jotka olen joutunut suurimmaksi osaksi kieltämään itseltäni laihdutuksen vuoksi. Meinaan vain, että jos itse olisin siinä tilassa että on PAKKO lihoa, söisin ihan hulluna herkkuja enkä mitään sairaaloiden mössöjä. Ja jos saan vielä udella niin uskallatteko kaupungin sanoa missä asutte? Serkkuni on nimittäin psykiatrisella ja ajattelin, että onkohan kyseessä sama sairaala.

Tyttö on 14, täytti juuri sairaalassa. Käy koulua tekemällä tehtävät ja kokeet sairaalassa. On tosi hyvä koulussa, vähän liiankin hyvä ja kunnianhimoinen.

Hän askartelee, pelailee yms. ja jotenkin
tuntuu,valitettavasti, viihtyvän sairaalassa...

Ei auta mikään,mistä hän on ennen pitänyt. Ei suostu syömään esim. rakastamaansa jäätelöä!
Karkit ja herkut hän jätti pois jo ajat sitten.
Olen valmis ostamaan hänelle mitä vain
syötävää sairaalan jääkaappiin, muttei hän halua mitään.

Tyttärenihän on "tavallisessa" sairaalassa, vielä.
Toivottavasti serkkusi hoito on asiallista ja
siitä on apua!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Tyttö on 14, täytti juuri sairaalassa. Käy koulua tekemällä tehtävät ja kokeet sairaalassa. On tosi hyvä koulussa, vähän liiankin hyvä ja kunnianhimoinen.

Hän askartelee, pelailee yms. ja jotenkin
tuntuu,valitettavasti, viihtyvän sairaalassa...

Ei auta mikään,mistä hän on ennen pitänyt. Ei suostu syömään esim. rakastamaansa jäätelöä!
Karkit ja herkut hän jätti pois jo ajat sitten.
Olen valmis ostamaan hänelle mitä vain
syötävää sairaalan jääkaappiin, muttei hän halua mitään.

Tyttärenihän on "tavallisessa" sairaalassa, vielä.
Toivottavasti serkkusi hoito on asiallista ja
siitä on apua!

Tytön tilanne kuulostaa aika kammottavalta ja pelkään hänen puolestaan, että jos hän pääsee kotiin, sillä siellä laihtuminen varmaan jatkuisi. Kannattaisiko vielä kokeilla yhtä valttia? Se on nimittäin ihan tosiasioista pelotteleminen, esim. lapsettomuus on varmaan tullut teillä jo puheeksi lääkärien kanssa, jos siis kuukautiset ovat loppuneet. Sillä silloinhan on 40% mahollista, että ei saa lapsia enään. Lisäksi voisit kertoa ihan sydänkohtauksista ja kuolemasta, mihin tuollainen peli voi johtaa. En tiedä, kuinka herkkä tyttäresi on, mutta serkulleni kerrottiin faktat ja hän on pikkuhiljaa alkanit tajuamaan, että ei halua kuolla 15- vuotiaana ja lapsiakin olisi mukava saada, mikä on kyllä aika epätodennäköistä kun kuukautiset on ollut yli vuoden pois.

Koittakaahan parantua, jotta elämä jatkuisi :)

laihduttaja kirjoitti:

Tytön tilanne kuulostaa aika kammottavalta ja pelkään hänen puolestaan, että jos hän pääsee kotiin, sillä siellä laihtuminen varmaan jatkuisi. Kannattaisiko vielä kokeilla yhtä valttia? Se on nimittäin ihan tosiasioista pelotteleminen, esim. lapsettomuus on varmaan tullut teillä jo puheeksi lääkärien kanssa, jos siis kuukautiset ovat loppuneet. Sillä silloinhan on 40% mahollista, että ei saa lapsia enään. Lisäksi voisit kertoa ihan sydänkohtauksista ja kuolemasta, mihin tuollainen peli voi johtaa. En tiedä, kuinka herkkä tyttäresi on, mutta serkulleni kerrottiin faktat ja hän on pikkuhiljaa alkanit tajuamaan, että ei halua kuolla 15- vuotiaana ja lapsiakin olisi mukava saada, mikä on kyllä aika epätodennäköistä kun kuukautiset on ollut yli vuoden pois.

Koittakaahan parantua, jotta elämä jatkuisi :)

suloinen, kun mietit tytärtäni!

Minäkään en tällä hetkellä uskaltaisi häntä kotiin ottaa, jännittää sekin,
että hän pääsee ehkä lomalle huomenna.
En saa vastausta, mitä hän suotuu syömään...
Täytyy ottaa ravintolisäjuomia mukaan varmuuden
vuoksi!

Myönnän, että olen ollu hänelle välillä KAMALA
ja pelotellut tosi pahasti!
Sanoin, että hautajaiset olisi helpompi
järjestää,kuin saada hänet terveeksi!
Mutta sekin menee ohi! Tässä vaiheessa
hän on henkisesti niin huonossa jamassa,
ettei mikään tunnu auttavan.

Hän on kyllä mukava, rakastettava, iloinen ja suloinen, niin kauan, kunnes kysyy jotain
syömisestä tai parantumisesta tai omasta näkökannastaan asiaan, silloin menne ihan lukkoon. Lapsia hän ei voi muka edes sietää,
joten lapsettomuuteen lienee turha vedota!

Kyllä tämä hirveää on! Välillä olen todella
epätoivoinen ja päivä menee itkiessä.

Elämähän tässä jatkuu vaan, vaikka kärvistellään,mutta harmittaa, kun menee
hienoa aikaa elämästä moiseen sairauteen.
Vaan minkäs teet: se on otettava vastaan,
mitä tulee! Huonomminkin voisi varmaan olla!

Ihanaa kevättä Sinulle =)

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

suloinen, kun mietit tytärtäni!

Minäkään en tällä hetkellä uskaltaisi häntä kotiin ottaa, jännittää sekin,
että hän pääsee ehkä lomalle huomenna.
En saa vastausta, mitä hän suotuu syömään...
Täytyy ottaa ravintolisäjuomia mukaan varmuuden
vuoksi!

Myönnän, että olen ollu hänelle välillä KAMALA
ja pelotellut tosi pahasti!
Sanoin, että hautajaiset olisi helpompi
järjestää,kuin saada hänet terveeksi!
Mutta sekin menee ohi! Tässä vaiheessa
hän on henkisesti niin huonossa jamassa,
ettei mikään tunnu auttavan.

Hän on kyllä mukava, rakastettava, iloinen ja suloinen, niin kauan, kunnes kysyy jotain
syömisestä tai parantumisesta tai omasta näkökannastaan asiaan, silloin menne ihan lukkoon. Lapsia hän ei voi muka edes sietää,
joten lapsettomuuteen lienee turha vedota!

Kyllä tämä hirveää on! Välillä olen todella
epätoivoinen ja päivä menee itkiessä.

Elämähän tässä jatkuu vaan, vaikka kärvistellään,mutta harmittaa, kun menee
hienoa aikaa elämästä moiseen sairauteen.
Vaan minkäs teet: se on otettava vastaan,
mitä tulee! Huonomminkin voisi varmaan olla!

Ihanaa kevättä Sinulle =)

Viestäjäsi lukiessa tulee ihan ihan omat sairaalajaksot mielee. Minulle puhuttiin juuri lapsettomuudesta, osteoporoosista yms. Äitini ei koskaan puhunut minulle kuolemasta. En tiedä lieneekö hyvä vai huono, mutta tiedostin tilanteeni hyvin, joten tiesin se riskin olevan olemassa. Ajattelin kuitenkin, että en minä voi tähän sairauteen kuolla. Anorektikolla on niin oma maailmansa, että hän kieltää tosiasiat niin itseltään kuin muiltakin.
En tiedä onko tosiasioiden jauhaminen hyväksi enää sillion kun ne itse jo tietää. Minun kohdallani ei. Joitakin se saattaa motivoida.
Kun itse olin päivälomalla, niin söin aivan kuin pitikin. Pelkäsin lääkäriä niin paljon, että oli pakko syödä. Et saa antaa tytölle lomalla kertaakaan periksi. Ota selvää kuinka paljon tytön lomalla pitää syödä ja vahdi, että tyttösi syö sen määrän. Jos annat kerrankin periksi, tyttösi tekee mitä vaan saadakseen lipsua toistamiseen. Pidemmällä lomalla ollessani. Äiti vahti, että otin ruokaa oikean määrän, mutta patistin äidin syömisen ajaksi pois. Sanoin, että on kamala syödä kun joku kyttää. Yksin ollessani piilotin ruokaa taskuun, sukan varteen, pikkuhousun sisään... Anorektikot ovat uskomattoman ovelia. Öisin kun muut menivät nukkumaan minä rupesin jumppaamaan. Ruokailun jälkeen piti olla levossa puoli tuntia, mutta minä maatessani jännitin koko vrtaloni ja nostin selkää hieman ilmaan. Näin sain kulutetuksi kaloreita.
Nyt tuo kaikki tuntuu aivan järjettömältä, mutta sillion se oli aivan normaalia.
Muistutat kovasti omaa äitiäni. Hän vietti paljon aikaa sairaalassa. Vahti vessa ja suihkureissut, ruokailut ja jutteli kanssani asioista, joita ketkä tahansa äiti ja tytär juttelevat. Varovasti hän aina välillä mainitsi jotain syömisistäni tai riskeistä, mutta kun huomasi minun hiljenevän, vaihtoi puheenaihetta.
Näin jälkeenpäin äitini on kertonut kuinka paljon hän takiani on itkenyt. Automatkat, yöt, työpäivät. Äitini on kärsinyt rytmihäiriöistä. kaikki minun vuokseni. Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Olet oikeassa, että tärkeä osa nuoruutta menee hukkaan, kun sairastaa, mutta sairauksille ei kukaan voi mitään. Sairastetaan pois ja sitten eletään täysillä. ja kun tyttösi anoreksian nujertaa hän on varmasti elämänsä nurjan puolen elänyt ja edessä on mahtava tulevaisuus. Tyttäresi on nyt erittäin sairas henkisesti ja vaatii amattitaitoa saada pää kuntoon. On tärkeää, että hoito jatkuu juuri psykiatrisella osastolla ja mielestäni sinne kannattaa siirtyä heti kun hengen hädästa on päästy. Oli kun tyttösi on painon puoleta siinä kunnossa, että voi uuteen hoitoon siirtyä. Aivan turhaa on olla sairaalassa, missä ei voida ajatusmaailmaa parantaa. Ainoastaan paino saadaan nousemaan turvallisemmalle tasolle.
Toivon sydämestäni, että kestät vahvana sairauden loppuun saakka.

differet89 kirjoitti:

Viestäjäsi lukiessa tulee ihan ihan omat sairaalajaksot mielee. Minulle puhuttiin juuri lapsettomuudesta, osteoporoosista yms. Äitini ei koskaan puhunut minulle kuolemasta. En tiedä lieneekö hyvä vai huono, mutta tiedostin tilanteeni hyvin, joten tiesin se riskin olevan olemassa. Ajattelin kuitenkin, että en minä voi tähän sairauteen kuolla. Anorektikolla on niin oma maailmansa, että hän kieltää tosiasiat niin itseltään kuin muiltakin.
En tiedä onko tosiasioiden jauhaminen hyväksi enää sillion kun ne itse jo tietää. Minun kohdallani ei. Joitakin se saattaa motivoida.
Kun itse olin päivälomalla, niin söin aivan kuin pitikin. Pelkäsin lääkäriä niin paljon, että oli pakko syödä. Et saa antaa tytölle lomalla kertaakaan periksi. Ota selvää kuinka paljon tytön lomalla pitää syödä ja vahdi, että tyttösi syö sen määrän. Jos annat kerrankin periksi, tyttösi tekee mitä vaan saadakseen lipsua toistamiseen. Pidemmällä lomalla ollessani. Äiti vahti, että otin ruokaa oikean määrän, mutta patistin äidin syömisen ajaksi pois. Sanoin, että on kamala syödä kun joku kyttää. Yksin ollessani piilotin ruokaa taskuun, sukan varteen, pikkuhousun sisään... Anorektikot ovat uskomattoman ovelia. Öisin kun muut menivät nukkumaan minä rupesin jumppaamaan. Ruokailun jälkeen piti olla levossa puoli tuntia, mutta minä maatessani jännitin koko vrtaloni ja nostin selkää hieman ilmaan. Näin sain kulutetuksi kaloreita.
Nyt tuo kaikki tuntuu aivan järjettömältä, mutta sillion se oli aivan normaalia.
Muistutat kovasti omaa äitiäni. Hän vietti paljon aikaa sairaalassa. Vahti vessa ja suihkureissut, ruokailut ja jutteli kanssani asioista, joita ketkä tahansa äiti ja tytär juttelevat. Varovasti hän aina välillä mainitsi jotain syömisistäni tai riskeistä, mutta kun huomasi minun hiljenevän, vaihtoi puheenaihetta.
Näin jälkeenpäin äitini on kertonut kuinka paljon hän takiani on itkenyt. Automatkat, yöt, työpäivät. Äitini on kärsinyt rytmihäiriöistä. kaikki minun vuokseni. Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Olet oikeassa, että tärkeä osa nuoruutta menee hukkaan, kun sairastaa, mutta sairauksille ei kukaan voi mitään. Sairastetaan pois ja sitten eletään täysillä. ja kun tyttösi anoreksian nujertaa hän on varmasti elämänsä nurjan puolen elänyt ja edessä on mahtava tulevaisuus. Tyttäresi on nyt erittäin sairas henkisesti ja vaatii amattitaitoa saada pää kuntoon. On tärkeää, että hoito jatkuu juuri psykiatrisella osastolla ja mielestäni sinne kannattaa siirtyä heti kun hengen hädästa on päästy. Oli kun tyttösi on painon puoleta siinä kunnossa, että voi uuteen hoitoon siirtyä. Aivan turhaa on olla sairaalassa, missä ei voida ajatusmaailmaa parantaa. Ainoastaan paino saadaan nousemaan turvallisemmalle tasolle.
Toivon sydämestäni, että kestät vahvana sairauden loppuun saakka.

Minkä ikäisenä sinä sairastuit? Jos nimimerkissäsi oleva 89 tarkoittaa
syntymävuottasi, olet saman ikäinen
kuin vanhin lapseni, eli tosi nuori.
Silti kirjoitat niin "elämää kokeneesti"!

Miten kauan sinulla kesti,ennenkuin paranit?
Oletko täysin tervehtynyt?

Tyttäreni ei todellakaan tiedosta
tilannettaan: juuri eilen, kun kysyin,
että tajuaako itse, miksi on
sairaalassa, vastasi hän, ettei tiedä.
Hän ei omasta mielestään ole
sairas tai muutenkaan alikuntoinen.
Mene ja tiedä provosoiko vain minua...

Odotan kovasti hänen psykiatriselle pääsyä,
mutta se osasto, joka on tähän sairauteen
erikoistunut, on niin täynnä, ettei
pikalähetteet tai suhteet auta.
Tämä ei todellakaan liikahda mihinkään
ilman intensiivistä psykiatrista apua!

Äidillesi halit, vaikka näin jälki käteen!
Hän on saanut kulkea kovan tien, tiedän
sen vähän liiankin hyvin. Minulla myös
on rytmihäiriöitä ja itku herkässä, sinun
kirjoituksesikin sai kyyneliin.

Kun te lapset tajuaisitte, miten tärkeitä
ja ihania olette. Miten maailma murtuu,
kun huomaa, että lapsella on paha olla.
Jos jokainen oppisi rakastamaan itseään
sellaisena kuin on, jäisi nämä karikot
törmäämättä!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

Minkä ikäisenä sinä sairastuit? Jos nimimerkissäsi oleva 89 tarkoittaa
syntymävuottasi, olet saman ikäinen
kuin vanhin lapseni, eli tosi nuori.
Silti kirjoitat niin "elämää kokeneesti"!

Miten kauan sinulla kesti,ennenkuin paranit?
Oletko täysin tervehtynyt?

Tyttäreni ei todellakaan tiedosta
tilannettaan: juuri eilen, kun kysyin,
että tajuaako itse, miksi on
sairaalassa, vastasi hän, ettei tiedä.
Hän ei omasta mielestään ole
sairas tai muutenkaan alikuntoinen.
Mene ja tiedä provosoiko vain minua...

Odotan kovasti hänen psykiatriselle pääsyä,
mutta se osasto, joka on tähän sairauteen
erikoistunut, on niin täynnä, ettei
pikalähetteet tai suhteet auta.
Tämä ei todellakaan liikahda mihinkään
ilman intensiivistä psykiatrista apua!

Äidillesi halit, vaikka näin jälki käteen!
Hän on saanut kulkea kovan tien, tiedän
sen vähän liiankin hyvin. Minulla myös
on rytmihäiriöitä ja itku herkässä, sinun
kirjoituksesikin sai kyyneliin.

Kun te lapset tajuaisitte, miten tärkeitä
ja ihania olette. Miten maailma murtuu,
kun huomaa, että lapsella on paha olla.
Jos jokainen oppisi rakastamaan itseään
sellaisena kuin on, jäisi nämä karikot
törmäämättä!

Olen nyt 17, eli tuo 89 on syntymävuoteni.
Sairastuin mentyäni seiskalle, silloin olin 13-vuotias. Nyt tammikuun alussa minut kotiutettiin nuorisopsykiatriselta osastolta. Voin nyt hyvin, vaikka alipainoa on vielä 150cm 32-33kg. Pystyn painoni pitämään,mutta nostaminen on hankalaa.
Minulla ei juurukaan ole naisellisia merkkejä kropassani. Olen kuitenkin jonkun aikaa syönyt hormoonilääkkeitä. Sairastusaika on ollut sen verran pitkä, että pituudesta on suurin osa jäänut tulematta ja kuukautiset poissa. Eivät ehtineet edes alkamaan ennen kuin sairastuin.
Itse sairaalassa ollessani kielsin tilanteeni itseltäni ja muilta. Jollain tasolla tyttösi varmaan ymmärtää missä mennään,mutta ei vain ole valmis pohtimaan ja myöntämään asiaa itselleen tai muille. Oikeastaan siinä vaiheessa tajusin täysin oman tilani kun menin psykiatriselle.
Siellä oli niin paljon ikäisiäni joiden kanssa ystävystyin. Ja kun anorektikoilla on niin voimakas kontrollin tarve niin itseään kuin muitakin kohtaan. Saurasin jatkuvasti muiden käyttäytymistä, varsinkin ruokailua ja tajusin, kuinka erilainen ja sairas ajattelutapani oli. Siitä sitten pikkuhiljaa keskustelujen myötä toipuminen lähti. En sano, että olisin vieläkään täysin terve, mutta pystyn itseni kanssa elämään. Anoreksia tulee varmasti kulkemaan mukanani koko elämäni, mutta ei johdata minua enää kuoleman vaaraan. Mitä kauemmin sairastaa sitä huonommat mahdollisuudet on toipua täysin.
Minulle oli tärkeää, että näin miten terveet nuoret suhtautuvat ruokaan ja elämään. En itse olisi halunnut anoreksiapotilaille tarkoitetulle osastolle, mutta jokainen on oma yksilönsä.
Onko tyttösi paino noussut tällä viikolla?
Millä kalorimäärällä ravitaan?
Voimien täyttämää kevättä!

differet89 kirjoitti:

Olen nyt 17, eli tuo 89 on syntymävuoteni.
Sairastuin mentyäni seiskalle, silloin olin 13-vuotias. Nyt tammikuun alussa minut kotiutettiin nuorisopsykiatriselta osastolta. Voin nyt hyvin, vaikka alipainoa on vielä 150cm 32-33kg. Pystyn painoni pitämään,mutta nostaminen on hankalaa.
Minulla ei juurukaan ole naisellisia merkkejä kropassani. Olen kuitenkin jonkun aikaa syönyt hormoonilääkkeitä. Sairastusaika on ollut sen verran pitkä, että pituudesta on suurin osa jäänut tulematta ja kuukautiset poissa. Eivät ehtineet edes alkamaan ennen kuin sairastuin.
Itse sairaalassa ollessani kielsin tilanteeni itseltäni ja muilta. Jollain tasolla tyttösi varmaan ymmärtää missä mennään,mutta ei vain ole valmis pohtimaan ja myöntämään asiaa itselleen tai muille. Oikeastaan siinä vaiheessa tajusin täysin oman tilani kun menin psykiatriselle.
Siellä oli niin paljon ikäisiäni joiden kanssa ystävystyin. Ja kun anorektikoilla on niin voimakas kontrollin tarve niin itseään kuin muitakin kohtaan. Saurasin jatkuvasti muiden käyttäytymistä, varsinkin ruokailua ja tajusin, kuinka erilainen ja sairas ajattelutapani oli. Siitä sitten pikkuhiljaa keskustelujen myötä toipuminen lähti. En sano, että olisin vieläkään täysin terve, mutta pystyn itseni kanssa elämään. Anoreksia tulee varmasti kulkemaan mukanani koko elämäni, mutta ei johdata minua enää kuoleman vaaraan. Mitä kauemmin sairastaa sitä huonommat mahdollisuudet on toipua täysin.
Minulle oli tärkeää, että näin miten terveet nuoret suhtautuvat ruokaan ja elämään. En itse olisi halunnut anoreksiapotilaille tarkoitetulle osastolle, mutta jokainen on oma yksilönsä.
Onko tyttösi paino noussut tällä viikolla?
Millä kalorimäärällä ravitaan?
Voimien täyttämää kevättä!

miten pitkään sinäkin olet sairauttasi
vastaan taistellut! Ja todella aikusmaiselta
viestisi vaikuttavat, vaikka olet niin
kovin nuori! Se on jännä juttu, miten
vaikeata painoa on nostaa sairastumisen
jälkeen. Kenties sitä ainakin alitajuntai-
sesti kartaa kaikkea kaloripitoista.

Tuo yläasteelle siirtyminen taisi
olla tyttärellenikin, kuten
sinullekin, kova pala!
Siitä tämä alkoi.

Juuri tänään oli taas palaveri,
missä lääkärit, hoitaja ja psykiatri
olivat mukana ja kaikkien mielestä
tyttäreni on todella vaativa tapaus!
On niin kovapäinen ja järkähtämätön.
Siis pitkään tulee meilläkin kestämään!

Tänään tyttö pääsi viikonloppu lomalle
ja näyttää nauttivan olostaan!
Syö tunnollisesti, joskin vähän,
sairaalan aikataulun mukaisesti.

Minäkin mietin sitä, että miten
anorektikot "ruokkivat" toisiaan,
kun osastolla, johon tyttäreni
kaavaillaan siirtyvän, on vain
anorektikkoja, mutta toinen vaihtoehto,
jota ei herkälle tytölle edes tarjottu,
on sen verran rankempi, ettei sekään
olisi välttämättä hyvä!
Kun olisikin kristalli pallo, josta näkisi,
miten kannattaa menetellä!

Ihmettelin lääkärin hanakkaa taivuttelua,
että minäkin lähtisin varaamallemme
etelänmatkalle, vaikka teimme jo
päätöksen, että mies lähtee poikien
kanssa ja minä jään kotiin tytön vuoksi,
jotta pääsen häntä katsomaan.
Pelkään, että hän tuntisi itsensä hylätyksi,
jos koko muu perhe lähtisi matkalle,
jota hänkin aikoinaan niin odotti.
Miten sinä olisit moiseen suhtautunut?
Tietysti ihmiset ovat erilaisia,
mutta itse en ainakaan olisi IKINÄ
antanut anteeksi, jos tilanne
olisi toisin päin: minä sairaalassa
ja muut lähtisivät lomalle!

Ai niin: paino on noussut 400gr siitä,
missä se oli alimmillaan.Vielä on kilon
matalampi kuin silloi, kun joutui osastolle. Maanantaina tulee
6 viikkoa sairaalaoloa täyteen...
Kalorimäärä on mielestäni melko alhainen,
n. 1500-1700 kaloria/päivä. Mutta kun
tyttö EI SUOSTU syömään enempää, ei edes
kasviksi, hedelmiä tai salaattia!

differet89 kirjoitti:

Olen nyt 17, eli tuo 89 on syntymävuoteni.
Sairastuin mentyäni seiskalle, silloin olin 13-vuotias. Nyt tammikuun alussa minut kotiutettiin nuorisopsykiatriselta osastolta. Voin nyt hyvin, vaikka alipainoa on vielä 150cm 32-33kg. Pystyn painoni pitämään,mutta nostaminen on hankalaa.
Minulla ei juurukaan ole naisellisia merkkejä kropassani. Olen kuitenkin jonkun aikaa syönyt hormoonilääkkeitä. Sairastusaika on ollut sen verran pitkä, että pituudesta on suurin osa jäänut tulematta ja kuukautiset poissa. Eivät ehtineet edes alkamaan ennen kuin sairastuin.
Itse sairaalassa ollessani kielsin tilanteeni itseltäni ja muilta. Jollain tasolla tyttösi varmaan ymmärtää missä mennään,mutta ei vain ole valmis pohtimaan ja myöntämään asiaa itselleen tai muille. Oikeastaan siinä vaiheessa tajusin täysin oman tilani kun menin psykiatriselle.
Siellä oli niin paljon ikäisiäni joiden kanssa ystävystyin. Ja kun anorektikoilla on niin voimakas kontrollin tarve niin itseään kuin muitakin kohtaan. Saurasin jatkuvasti muiden käyttäytymistä, varsinkin ruokailua ja tajusin, kuinka erilainen ja sairas ajattelutapani oli. Siitä sitten pikkuhiljaa keskustelujen myötä toipuminen lähti. En sano, että olisin vieläkään täysin terve, mutta pystyn itseni kanssa elämään. Anoreksia tulee varmasti kulkemaan mukanani koko elämäni, mutta ei johdata minua enää kuoleman vaaraan. Mitä kauemmin sairastaa sitä huonommat mahdollisuudet on toipua täysin.
Minulle oli tärkeää, että näin miten terveet nuoret suhtautuvat ruokaan ja elämään. En itse olisi halunnut anoreksiapotilaille tarkoitetulle osastolle, mutta jokainen on oma yksilönsä.
Onko tyttösi paino noussut tällä viikolla?
Millä kalorimäärällä ravitaan?
Voimien täyttämää kevättä!

sitä piti kysyä, että miten pitkän
jakson vietit psykiatrisella?

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

sitä piti kysyä, että miten pitkän
jakson vietit psykiatrisella?

olisin varmaan ollut pettynyt perheeseeni, jos olisivat minut yksin jättäneet. Surullinenkin varmaan ja vähän mustasukkainen, jos äiti lähtee toisten lasten kanssa matkalle. Ajattelisin varmaan, että minusta ei välitetä.
Äitini olisi toiminut varmasti samalla tavalla. Jäänyt kanssani kun muut lähtevät.
Ymmärrän, että sinua ei huvita lähteä, kun tiedät että lapsesi kököttää sairaalassa.
Koita nyt silti edes jotenkin pitää itsesi koossa ja tapailla ystäviä. Oma äitini kävi vertaistukiryhmässä, jossa oli anoreksiaa sairastavien lasten vanhempia. Äitini piti ryhmää erittäin tärkeänä. Sen avulla hän jaksoi kanssani. Sai kuulemma paljon asiallista tietoa sairaudesta ja kuuli erilaisia tarinoita toisten lapsista.
On tärkeää, että saisit ajatuksesi välillä jonnekin muualle kuin sairaalaan. Jaksat paljon paremmin olla tyttösi tukena, kun elämässäsi on jotain "hauskaa". Tiedän sen olevan hankalaa, kun oma lapsi on kyseessä.
Minä olin ensimmäisellä kerralla 4 kk ja toisella 9 kk vielä kun lisätään sairaalajaksot niin yhteensä 15 kk oltu hoidossa.
Oma kirjoitukseni on http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000606&posting=22000000014236919
Voit lukea minusta tarkemmin jos kiinnostaa

different89 kirjoitti:

olisin varmaan ollut pettynyt perheeseeni, jos olisivat minut yksin jättäneet. Surullinenkin varmaan ja vähän mustasukkainen, jos äiti lähtee toisten lasten kanssa matkalle. Ajattelisin varmaan, että minusta ei välitetä.
Äitini olisi toiminut varmasti samalla tavalla. Jäänyt kanssani kun muut lähtevät.
Ymmärrän, että sinua ei huvita lähteä, kun tiedät että lapsesi kököttää sairaalassa.
Koita nyt silti edes jotenkin pitää itsesi koossa ja tapailla ystäviä. Oma äitini kävi vertaistukiryhmässä, jossa oli anoreksiaa sairastavien lasten vanhempia. Äitini piti ryhmää erittäin tärkeänä. Sen avulla hän jaksoi kanssani. Sai kuulemma paljon asiallista tietoa sairaudesta ja kuuli erilaisia tarinoita toisten lapsista.
On tärkeää, että saisit ajatuksesi välillä jonnekin muualle kuin sairaalaan. Jaksat paljon paremmin olla tyttösi tukena, kun elämässäsi on jotain "hauskaa". Tiedän sen olevan hankalaa, kun oma lapsi on kyseessä.
Minä olin ensimmäisellä kerralla 4 kk ja toisella 9 kk vielä kun lisätään sairaalajaksot niin yhteensä 15 kk oltu hoidossa.
Oma kirjoitukseni on http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000606&posting=22000000014236919
Voit lukea minusta tarkemmin jos kiinnostaa

Olen seurannut kirjoituksiasi ja tyttäresi vointia täällä palstalla. Edelleen ihmettelen sairaalan toimintaa...Miten tytärtäsi edes päästetään lomalle tuossa kunnossa? Sehän on selvää, että tyttäresi käyttää hyväksi sitä, että sairaalasta ei anneta hänelle selkeitä vaatimuksia, mitä tulee syödä ja tehdä jne...Hänelle ANNETAAN MAHDOLLISUUS VALITA, eli noudattaa tai ei. Tuossa tilanteessa tyttärellesi tulisi antaa selkeät pelisäännöt, joita hänen on noudatettava, eikä hänellä ole siihen sanomista. Itse menin suoraan psykiatriselle osastolle, ja siellä vietinkin 8 kuukautta. Mennessäni osastolle uskoin olevani siellä muutaman viikon, koska en tajunnut tilaani, mutta toisin kävi. Minulle annettiin todella tiukat säännöt, ja vaikka mieli teki monesti niistä lipsua, niin olin kirjoittanut sopimuksen alle, ja 8 kuukautta siellä sitten olin. Sain painoni nousemaan,mutta mielessä tapahtui muutoksia hyvin hitaasti. Siitä on nyt vuosi kun lähdin osastolta pois, ja edelleen taistelen päivittäin sairaita ajatuksiani vastaan. Anoreksian tilalle/rinnalle on tullut masennus ja liikunta-addiktio. Silti yritän pysyä kiinni elämässä, mutta vaikeaa se on. Ei pidä mennä siihen harhaan, että kun paino nousee, on kaikki taas kohdallaan. Minusta tuntuu, että ajatukseni ovat lähes yhtä sairaita kuin vuosi sitten, kanavoin ahdistukseni vain eri asioihin...lähinnä nyt siis liikuntaan.
No, pointti oli se, että psykiatrinen hoito on kyllä ihan ehdoton tyttäresi tapauksessa, ja hänelle täytyy antaa tiukat säännöt, ja tehdä suunnitelma.
Voimia kovasti!!

different89 kirjoitti:

olisin varmaan ollut pettynyt perheeseeni, jos olisivat minut yksin jättäneet. Surullinenkin varmaan ja vähän mustasukkainen, jos äiti lähtee toisten lasten kanssa matkalle. Ajattelisin varmaan, että minusta ei välitetä.
Äitini olisi toiminut varmasti samalla tavalla. Jäänyt kanssani kun muut lähtevät.
Ymmärrän, että sinua ei huvita lähteä, kun tiedät että lapsesi kököttää sairaalassa.
Koita nyt silti edes jotenkin pitää itsesi koossa ja tapailla ystäviä. Oma äitini kävi vertaistukiryhmässä, jossa oli anoreksiaa sairastavien lasten vanhempia. Äitini piti ryhmää erittäin tärkeänä. Sen avulla hän jaksoi kanssani. Sai kuulemma paljon asiallista tietoa sairaudesta ja kuuli erilaisia tarinoita toisten lapsista.
On tärkeää, että saisit ajatuksesi välillä jonnekin muualle kuin sairaalaan. Jaksat paljon paremmin olla tyttösi tukena, kun elämässäsi on jotain "hauskaa". Tiedän sen olevan hankalaa, kun oma lapsi on kyseessä.
Minä olin ensimmäisellä kerralla 4 kk ja toisella 9 kk vielä kun lisätään sairaalajaksot niin yhteensä 15 kk oltu hoidossa.
Oma kirjoitukseni on http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000606&posting=22000000014236919
Voit lukea minusta tarkemmin jos kiinnostaa

kiitos!
Nyt olen vielä varmempi,
että tein oikean ratkaisun
ja jään kotiin tytön kanssa.
Näin tällä kertaa, lomia ehtii
viettää toisella kertaa!

Lähdemme mieheni kanssa tanskaan
ensi viikonloppuna, joten
kyllä sitä voi tuulettua
vähän lyhyemmälläkin lomalla.

Tämän viikonlopun tyttö oli kotona lomalla
tai on vieläkin, takaisin klo 20:ksi.
Ihana viikonloppu,kun koko perhe kasassa!
Tyttö halusi nukkua meidän välissä:
ahdasta oli,mutta mukavaa!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

kiitos!
Nyt olen vielä varmempi,
että tein oikean ratkaisun
ja jään kotiin tytön kanssa.
Näin tällä kertaa, lomia ehtii
viettää toisella kertaa!

Lähdemme mieheni kanssa tanskaan
ensi viikonloppuna, joten
kyllä sitä voi tuulettua
vähän lyhyemmälläkin lomalla.

Tämän viikonlopun tyttö oli kotona lomalla
tai on vieläkin, takaisin klo 20:ksi.
Ihana viikonloppu,kun koko perhe kasassa!
Tyttö halusi nukkua meidän välissä:
ahdasta oli,mutta mukavaa!

Oi kun mukava lukea kirjoituksiasi. Olet varmaan tosi ihana äiti. Pystyt huolehtimaan sekä itsestäsi, että lapsestasi parhaalla mahdollisimmalla tavalla, vaikka tilanne on mikä on. Minusta tuollaiset lomat ovat erittäin hyväksi, niin sinulle kuin tytöllekin. Samalla tyttö ja sinä tiedätte missä mennään ja mitä olisi muutettava.
Oikein ihanaa matkaa teille!

differet89 kirjoitti:

Oi kun mukava lukea kirjoituksiasi. Olet varmaan tosi ihana äiti. Pystyt huolehtimaan sekä itsestäsi, että lapsestasi parhaalla mahdollisimmalla tavalla, vaikka tilanne on mikä on. Minusta tuollaiset lomat ovat erittäin hyväksi, niin sinulle kuin tytöllekin. Samalla tyttö ja sinä tiedätte missä mennään ja mitä olisi muutettava.
Oikein ihanaa matkaa teille!

kauniista sanoistasi =) !

Mutta en todellakaan ole sen
kummempi mamma kuin muutkaan,
hermoilen helposti ja pistän
muksut kuriin!
Tietenkään mikään ei mene
lasten edelle, he ovat minulle
tärkein asia maailmassa,
mutta kyllä pidän kovan
komennon!

Vastaavasti voin sanoa,
että teidän, jotka olette
itse käyneet läpi helvetin
tämän sairauden kanssa,
kertomuksenne ja näkemyksenne
ovat auttaneet minua sekä
selviämään tästä tuskasta
että avaamaan silmäni tämän
sairauden monille ilmeille!
Ja neuvonne, miten kussakin
tilanteessa on hyvä toimia,
auttavat minua toimimaan
oikein vaikeissa tilanteissa!

Olihan taas tuskallista
laittaa tyttö takaisin
sairaalaan! Mieheni vei hänet,
sillä pikkuveli on kipeänä
ja silloin äidin hoiva
on se kaikista parantavin...
Välillä toivoo voivansa
jakaantua kahtia...

Tyttö ollut kotona tämän viikonlopun.
Tosi ihanaa, kun koko
on perhe koolla!

Silti huomaa, ettei kaikki ole
kohdallaan: tyttö on välillä
erittäin allapäin. Ehkä su illalla
takaisin meno sairaalaan painaa mieltä.
Sitähän tässä vähän myös seurataan,
että miten paino ym. pysyy
kotona, että jos menee tosi
huonosti, voidaan siirtoa kiirehtää.

Tytön suhtautuminen ruokaan on
edeelleen aivan väärä: syö
kyllä tunnollisesti samaan aikaan
kuin sairaalassa ja samat määrät,
mutta kun määrää voisi lisätä,
se ei tule kuuloonkaan.

Toivottavasti koti-ikävä kasvaa
loman myötä ja edistystä alkaisi
tapahtua!

miten paha olo sinulla on!
Kun voisinkin jotenkin lohduttaa!
Tämä on niin ärsyttävä sairaus,
kun itse ei voi auttaa lastaan
tai tuttuaan. Miten sisaresi voi
tänä päivänä? Parantuiko täysin?


Miten tyttäresi suhtautuu
sairaalassa oloon?
Suostuuko yhteistyöhön ja syömään?
Toivon sydämestäni, ettette joudu
käymään tätä samaa farssia läpi, mihin
me jouduimme! Ja nyt tappelemaan kotona
syömisestä ja liikkumisesta, ennenkuin
tyttö pääsee anoreksia yksikköön,
herra ties milloin!

Tuo tyttäresi painon lasku on ollut
todella raju! Se on kova romahdus
kaikille elintoiminnoille.

Toivottavasti tilanne tasaantuu ja
meidän tytöt parantuvat!
Voimia ja halauksia!

Olen sairastanut syömishäiriötä n. 7-vuotta. Olin 12-vuotias kun se alkoi. Se oli ensin minun oma tapani kontrolloida omaa elämääni. Jos lipsuin, elämä hajosi käsiin.
En ole ikinä joutunut sairaalaan hoitoon alipainon vuoksi, mutta joka helvetin päivä käyn taistelua itseni ja peilikuvan kanssa. Päivä alkaa pohtimalla, syönkö tänään vai en.
Niin monta kertaa olen vain halunnut luovuttaa, sillä tiedän kantavani tätä aina. En halua hoitoa, koska irtaantuminen omasta itsestään olisi todella raskasta. En minä tiedä muuta tapaa, muunlaista minää.

Yhdessä vaiheessa kuukautiset jäivät pois vuodeksi ja jaksoittain 2-5 kuukautta. Keväällä jouduin vuodeosastolle korkean kuumeen takia. Epäilivät munuaistulehdusta, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Kipu tuntui vasemmalla puolella suoliston kohdalla. Olin kuusi päivää tiputuksessa, tulehdus laski ja pääsin kotiin.
Nyt minun vasemman puoleista munasarjaani särkee, eilen särki takaa munuaista ja rintaakin. Olen väsynyt ja kehossani tuntuu selviä puutostiloja, oikeanlaisesta ravinnosta huolimatta.
Pakostakin mietin kuolemaa ja sitä, mitä olen saanut monessa vuodessa aikaan. En ole ollut kriittisessä tilassa, mutta olen saanut paastoillani, stressillä ja masennuksella pysyviä jälkiä.
Olen aina ajatellut kuolevani nuorena. Ajatus on monella tapaa hyvin lohduttava.

Olen sellainen ihminen, joka osaa neuvoa muita ja lukea hyvin ihmisiä. Näen heti muiden ongelmat ja osaan auttaa heitä. Nämä ihmiset eivät ikinä tiedä, että heidän ystävänsä, olkapäänsä on mieleltään hyvin sairas.
Minun väsynyt, ajottain hyvin elämänhaluton olemukseni auttaa muita jaksamaan.

Loppupeleissä sitä ei kuitenkaan voi elää vain muita varten.

O-K-91 kirjoitti:

Olen sairastanut syömishäiriötä n. 7-vuotta. Olin 12-vuotias kun se alkoi. Se oli ensin minun oma tapani kontrolloida omaa elämääni. Jos lipsuin, elämä hajosi käsiin.
En ole ikinä joutunut sairaalaan hoitoon alipainon vuoksi, mutta joka helvetin päivä käyn taistelua itseni ja peilikuvan kanssa. Päivä alkaa pohtimalla, syönkö tänään vai en.
Niin monta kertaa olen vain halunnut luovuttaa, sillä tiedän kantavani tätä aina. En halua hoitoa, koska irtaantuminen omasta itsestään olisi todella raskasta. En minä tiedä muuta tapaa, muunlaista minää.

Yhdessä vaiheessa kuukautiset jäivät pois vuodeksi ja jaksoittain 2-5 kuukautta. Keväällä jouduin vuodeosastolle korkean kuumeen takia. Epäilivät munuaistulehdusta, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Kipu tuntui vasemmalla puolella suoliston kohdalla. Olin kuusi päivää tiputuksessa, tulehdus laski ja pääsin kotiin.
Nyt minun vasemman puoleista munasarjaani särkee, eilen särki takaa munuaista ja rintaakin. Olen väsynyt ja kehossani tuntuu selviä puutostiloja, oikeanlaisesta ravinnosta huolimatta.
Pakostakin mietin kuolemaa ja sitä, mitä olen saanut monessa vuodessa aikaan. En ole ollut kriittisessä tilassa, mutta olen saanut paastoillani, stressillä ja masennuksella pysyviä jälkiä.
Olen aina ajatellut kuolevani nuorena. Ajatus on monella tapaa hyvin lohduttava.

Olen sellainen ihminen, joka osaa neuvoa muita ja lukea hyvin ihmisiä. Näen heti muiden ongelmat ja osaan auttaa heitä. Nämä ihmiset eivät ikinä tiedä, että heidän ystävänsä, olkapäänsä on mieleltään hyvin sairas.
Minun väsynyt, ajottain hyvin elämänhaluton olemukseni auttaa muita jaksamaan.

Loppupeleissä sitä ei kuitenkaan voi elää vain muita varten.

Mun mielestä sun paranemiselle olisi ehdottoman tärkeää jättää nuo kliseiset selitysmallit pois. Sun anoreksia johtuu siitä, että laihdutit ja paranet siitä vain syömällä. On erittäin vaarallista uskoa tuollaiseen hömppään, että kontrolloit elämääsi anoreksialla. Se ei pidä paikkaansa yhdenkään anorektikon kohdalla.

Anoreksia kontrolloi sinun elämääsi ja et pysty itse päättämään elämästäsi ennen kuin olet voittanut anoreksian. Mun mielestä ton sun mainitseman teorian keksijä pitäisi saada rangaistus.

Itse olen paranemisen tiellä saanut voimaan vain toisista parantuneista. Sairaat ja riutuneet saavat anoreksian vain kukkimaan.

asdkflkjsd kirjoitti:

Mun mielestä sun paranemiselle olisi ehdottoman tärkeää jättää nuo kliseiset selitysmallit pois. Sun anoreksia johtuu siitä, että laihdutit ja paranet siitä vain syömällä. On erittäin vaarallista uskoa tuollaiseen hömppään, että kontrolloit elämääsi anoreksialla. Se ei pidä paikkaansa yhdenkään anorektikon kohdalla.

Anoreksia kontrolloi sinun elämääsi ja et pysty itse päättämään elämästäsi ennen kuin olet voittanut anoreksian. Mun mielestä ton sun mainitseman teorian keksijä pitäisi saada rangaistus.

Itse olen paranemisen tiellä saanut voimaan vain toisista parantuneista. Sairaat ja riutuneet saavat anoreksian vain kukkimaan.

nimim. "kaiken kokenut" kirjoittaa tosi hyvin ja hienostelematta. Itse sairastuin 14 vuotiaana ja tähän päivään asti (melkein 22-v) olen sairastanut ja hänen kirjoitukset ovat lähes kuin omasta suustani. Voimia ja jaksamista. Pitää kuitenkin varoittaa keskittymästä liikaa painoon. Äitinä voisit yrittää hieman hellittää ja antaa hoitajien hoitaa tyttöäsi sekä itse osoittamaan rakkautta. Saatat painoa tuijottamalla vahvistaa sairaan tunnetta, että paino on kaiken keskipiste. Ja valitettavasti painon nousu ei tarkoita, että anoreksiasta on paranemassa. Itse tein sairaalassa aina kuten käskettiin ja opin sanomaan terapeuteille asiat, joita he halusivat kuulla, nostin apinoa reippaasti ja söin, vaikka olin siitä kaikesta JÄRKYTTÄVÄN ahdistunut. Mielessä pyöri vaan, että kunhan pääsen pois, laihdutan ja äkkiä, mieli ei pysynyt lihomisen tahdissa mukana. Aina kotiin päästyäni aloitin vaivihkaa laihduttamisen uudestaan ja jouduin takaisin.
Ja hoitajista: voi kyllä, he osaavat olla ilkeitä(osa) Huh. Toisaalta se on hyvä, koska tarpeeksi kauan heidän kanssa aikaa viettäneenä sitä alkaa kaivata ympärilleen ihmisiä, jotka eivät ole "vain töissä".