Niin, todellakin en jaksa enää, minun asiani ovat aivan solmussa, olen naimisissa ja vaimollani on mielenterveys ongelma ja minä olen terve, vaikkakin minä en vain jaksa, haluaisin oman elämän, aloittaa aivan alusta, perustaa perhe ja saada lapsia, hyvä työ minulla on ja siellä hyvä asema, mutten voi vaimosta erota kun pelkään ettei tämä pärjää ja omatuntoni soimaa minua tästä ajatuksesta....
Minä olen vain ja odotan että elämäni päättyy....
En ole itsetuhoinen jos toi edellinen siihen viittaa, tarkoitin vain että odottelen elämäni päättymistä kymmenien vuosien päästä ja millä jaksan sinne asti, vaimoni on karkoittanut kaikki ihmiset ympäriltäni, siinä minä vain kyhjötän kotona töistä tullessa kaiket ehtoot...
Minä tunnen tarvitsevani jotain, mutta mitä?
Minä olen vain ja odotan että elämäni päättyy....
En ole itsetuhoinen jos toi edellinen siihen viittaa, tarkoitin vain että odottelen elämäni päättymistä kymmenien vuosien päästä ja millä jaksan sinne asti, vaimoni on karkoittanut kaikki ihmiset ympäriltäni, siinä minä vain kyhjötän kotona töistä tullessa kaiket ehtoot...
Minä tunnen tarvitsevani jotain, mutta mitä?
Vastaukset 23
Vanhimmat
..vain pyrkisit olemaan kiitollinen elämäntilanteestasi juuri sellaisena kuin se juuri nyt on.. tämä ajatus saattaa vaikuttaa järjettömältä..mutta, kaiken synkeyden keskellä, ehkäpä juuri tämä.., hieman poikkeuksellinen "toimintamalli".., saattaa muuttaa olosuhteitasi enemmän kuin uskoisitkaan... -RTG-
x
Kukkuluuruu, kuka se siellä piileksii?
...Y...
minua kiinnostaa kovasti minkälainen hänen terveydentilansa on? jaksaako hän mitään vai onko hän jo luovuttanut.minusta olisi tärkeää kartoittaa se onko kenties teidän välillänne jokin sellainen ongelma josta hän ei kykene puhumaan? mielessäni on tuhat kysymystä,ja siksi kiinnostaa koska itse naisena vasta nyt,noin 15 vuoden jälkeen on alkanut aueta solmuja,joiden auetessa olen alkanut toipua salamavauhtia.
Joten älä menetä toivoasi!!!!
Tämä rakkaasi tarvitsee vain yksinkertaisesti Rakkautta.Vaikka hän torjuisikin Rakkautesi,älä lannistu.
On paljon pikku juttuja millä keinoin alamaissa oleva nainen saadaan paranemaan.Vain Rakkaus!
Ja jos tuntuu sinusta että et yksin kykene ja jaksa rakastaa,muista että meillä on Taivaallinen Isämme joka Rakastaa meitä ja sillä voimalla mekin kykenemme Rakastamaan lähimmäisiämme.
Mutta onkin vain yksi kysymys:Tahdotko Sinä Rakastaa Häntä?
Jos tahdot,niin se riittää. Silloin sinäkin saat voimia Rakastaa häntä.Mietipä näitä kysymyksiäni ja kerro oliko näissä mitään järkeä!?
Voimia Sinulle ja Vaimollesi!!
Älä nyt herran jumala luovuta sen takia että vaimollasi on mielenterveysongelma! itse asun avoliitossa miehen kanssa jolla on maanis-depressio jos yhtään tietää minkälainen tämä sairaus on tietää mitä tarkoitan. sairastumis jaksot ovat vain väliaikaisia ja silloin kumppani tarvitsee kumppaniaan, tuskin teidänkään elämä on aina yhtä ongelmaa,ja jos näin on niin sitten myös jossain muualla on vika. koska tuskin koskaan toisen sairas on se ainoa syy. Ja minusta on liian helppoa syyttää aina mielenterveys potilailta kaikesta...koska myös itsessään voi olla se vika. ja miksi et ole tehnyt vaimosi kanssa lapsia?se perustelu ei voi olla että kun vaimosi sairastaa jotain joka vaikuttaa mielialaan..jos näin sanot niin sinulla on ongelma. ja yllättäävää mutta totta vaimosi varmasti pärjää yksinkin..miksi olet luopunut ystävistäsi??ihmettelen vain..ei vaimosi tarvitse 24h valvomista ja varmaan hämmästyisit jos viitsisit sivistyneesti keskustella vaimosi kanssa ongelmasta etkä syyttää hänen mielenterveyttään joka asista. ja jos edelleen haluat erota niin kannattaskohan se tehä sillee sivistyneesti eikä paskamaisesti eli ilmottaa esim.puhelimessa että hei nyt mä otan susta eron?? ei siinä täysin tervekkään ihminen voi ottaa sitä rennosti. ja eroon pitäs päätyä vasta kun on yrittänyt kaikkensa ja yhdessä tullut siihen loppu tulokseen että ero olisi parempi ratkasu...mielenterveysongelma ei ole mikään syy erota!!!!
onkohan tilanne siinä mielessä luontoa vastaan, että vaikka kysyjä muuten eroaisikin niin hän pysyy suhteessa säälin voimalla? Sairaus yhdistää, vaikka muuten yhdessäolo on nollatasoa.
tiesittekö että sääli on sairautta, tuskin kukaan ihminen haluaa että häntä säälitään. jos suhde on tiensä päässä niin sen kyllä huomaa mutta turha siitä on pelkästään toisen osapuolen sairautta tässä tapauksessa mielenterveyttä syyttää. ja kun sanoit että sairaus yhdistää, yleensä vain niitä henkilöitä joilla kummallakin on sairaus muuten kyllä sairaus on jokaisen oma henkilökohtanen asia johon muiden ei tarvitse mennä hösöttämään, kyllä mielenterveysotilas osaa itseään hoitaa! ja säälistä vielä että se vain satuttaa kun kumppani tietää sen että olet hänen kanssaan vain säälistä, onko mitään järkeä? eli kannatan hänen kanssaan sivistynyttä keskustelu niin voisit saada vähän selkoa teidän suhteeseen että missä mennää.kysy ihan rohkeesti vaimoltasi että mitä se pitää tärkeänä tässä suhteessa ym. ja mieti itsekkin ne hyvät ja huonot puolet. edelleenkin olen sitä mieltä että mielenterveysongelman takia ei pelkästään ole syy erota, suhteessa on pitänyt mättää jo jossain muussa pidemmän aikaan..mutta ehkä et ole huomannut muuta kuin vaimosi mielenterveysongelman ja sitähän on helppo syyttä vaikka itsessäsi olisi se suurin vika. voi olla että vaimosikaan ei jaksa kattella sun hapanta naamaa..jos hän sitten ei ole muuta sanonut...en tiedä arvailen vain...
kuin sinä, olen jo vanhempi nainen.
Olin mennyt naimisiin 20-vuotiaana ja mieheni eristi minut muista ihmisistä. Hän meni niin pitkälle, että ajoi kaikki ne ihmiset pois, jotka eivät nähneet epäonnistuneen suhteemme syytä minussa. Hän heitti jopa veljensä vaimon kengät ja päällysvaatteet rappuun ja käski tämän lähteä kun olimme jutelleet.Yms. pahempaakin!
Pääsin hänestä vihdoin 11 vuotta kestäneen kitumisen jälkeen.
Vielä eron jälkeenkin valitin väsymystäni lääkärille. Sanoin, että en tapa itseäni, mutta pahoin pelkään, että elän pitkäikäiseksi kun äitinikin eli 87-vuotiaaksi.
Entinen mieheni käytti eron jälkeen sukuansa ja keinovalikoimaansa, tuhotakseen minut. Tähän häntä kannusti myös uusi vakituinen, joka löytyi hyvin nopesti eron jälkeen( tilapäisiä oli ollut jo aikaisemminkin ).
Vasta kun olin saanut riittävän etäisyyden itse ongelmaan/ ongelmiin, sieltä käsin näin paremmin.
Näine perusteineni sanoisin sinulle: Hylkää hänet! Kyllä hullut aina pärjää, huonompi kohtalo on niillä, jotka joutuvat hullujen eristämäksi ja heidän pillinsä mukaan tanssimaan.
Kuulosti kovin tutun oloselta jutulta, tässä on mennyt yli kymmenenvuotta ja väsy on tullut, eikä oikein jaksaisi enää edes puhua kenenkään kanssa, haluais olla vaan rauhassa... Kaikki vaan tuntuu niin yhdentekevältä....
Niin, olen kohdannut myös ruumiillista väkivaltaa, ne jäi kuitenkin niin pieniksi ettei lääkäriin tullut mentyä, olis tullut lisää vaikeuksia, paitsi kerran oli pakko mennä, nenä murtui niin pahasti, ettei olis muuten selvinnyt, kostokierre siitäkin tuli...
Suvun käyttäninen vaikeuksien tuojana on tuttujuttu...
Ja tilapäisetkin sopii juttuun, lääkärit vaan sanoo että pitäis ymmärtää, mutta ei sitä jaksa oikein ymmärtää, siinä kyllä oma mieli kuohahtaa ja palaa pohjaan jokupäivä....
vuotta naimisissa, kauhistuin omia tunteitani. Aloin ajatella, kuinka kalauttaisin häntä päähän jollakin painavalla esineellä jos hän koskisi minuun. Silloin päätin mennä mielenterveystoimistoon ja onneksi siellä sattui olemaan viisas psykiatri, joka sanoi avioeron olevan paras ratkaisu jo lastenkin kannalta.
Meillä oli kaksi lasta siinä perhehelvetissä ja sain lasten huollon itselleni.( Heistä tuli tervejärkisiä. )
Eron jälkeen totesin tyrmistyksekseni, että olin kadottanut tien muiden ihmisten luo, enkä osannut olla heidän kanssaan. Olin itsellenikin vieras ja sieluni oli aavikkoa, jossa ei itänyt mitään tunteita ( eron jälkeen ei enää edes murhanhimoa ).
Melkein aina, pienenkin tilaisuuden tullen panin silmät kiinni tai menin sänkyyn nukkumaan. Luulen, että hermostoni tarvitsi palautuakseen tuon todella pitkän ajan. En nimittäin kyennyt töihin muutamaan vuoteen.
Toivon, että löydät lääkärin, joka ymmärtää sinua ja osaa auttaa, jotta palautumisesi ei kestäisi niin pitkään. Vaikka sinähän voit tietysti olla rakenteeltasi toisenlainen, eikä palautumisesi ole niin vaikeaa kuin minulle. Oma sukusi, jos et ole vieraantunut heistäkin, voi olla omiaan jo suhtautumisellaan herättämään sinusta sitä, joka olit ollut.
Minä olin vieraantunut myös suvustani. Mieheni oli osannut harvoin tavatessa hurmata heidät ja jopa lahjoa ovelasti, sekä valehtelemalla minusta.
Rehellinen ihminen on persoonallisuuhäiriöiselle helppo nakki, koska on pitkälle ennakoitavissa, tietää kuinka toinen tulee menettelemään. Sen sijaan ovelan hullun ja yhtä hullun sukunsa juoniteluja voi vain aavistella.
Raimo Mäkelä on kirjoittanut kirjan "Naamiona terve mieli". Sain siitä tukea. Löysin vain liian myöhään sen kirjan. Siinä kuvataan persoonallisuushäiriöistä ihmistä. Kirjan kirjoittaja neuvoo: Pysy mahdollisimman kaukana persoonallisuushäiriöisestä, älä antaudu mihinkään kanssakäymiseen hänen kanssaan.
Luulen sinun olevan korkeintaan vähän vanhempi kuin poikani tai tyttäreni( päättelen siitä kun mainitsit perheen perustamisesta ).
Etsi itsellesi uusi nainen, hanki lapsia ja perusta perhe.
Toivotan sinulle onnellisempaa jatkoa! Ja jos et jaksaisikaan ryhtyä siihen vielä, kirjoittele joka tapauksessa palstalle.
... Olen alkanut olemaan sisältä tyhjä, missä ei ole mitään, eikä millään ole väliä, sitä on vaan......
Omat sukulaiseni on kaikonneet ja pikkuhiljaa yhteyden pitokin on loppunut ja he ovat sanoneet että se johtuu minusta, kun en ole käynyt kylässä ja soitellut, olisin halunnut käydä kylässä ja soitella, mutta se mahdollisuus oli katkaistu....
Eikä enää taida onnistuakaan ikinä, kuin osaksi.... Mutta vaimon sukuun on aika tiivis yhteydenpito, joka kyllä pahentaa vain tilannettani.....
Enkä kylläkään enää osaa kenenkään ihmisen kanssa edes jutella, tuntuu ettei ole kellekään mitään asiaa, enkä osaisi kenenkään kanssa ollakaan, en tietäisi mitä tekisin, on helponpi olla yksin...
Täytyypäs etsiä tuo kirja "naamiona terve mieli"..
Mietit ikääni, se on 34..
Nyt tuli lähtö...
Huh.Kun luin kirjoitustasi,luulin että se olin minä joka olin kirjoittanut!!! Hassua! Eikö? Siis minulla aivan vastaavanlainen tilanne,aivan samanlainen.
Mutta on yksi erilainen juttu,minä olen ollut yli 20 v.ja nyt silmäni ovat avautuneet.Minunkin terveyteni petti noin yli 4 vuotta sitten,ja nyt olen alkanut toipumaan,työssä en vielä ole,mutta kun olen saanut ja uskaltautunut tuoda asiat päivänvaloon,jotka olen tähän asti piilottanut niin itseltäni kuin läheisiltänikin,on alkanut toipuminen.
Ja on uskomatonta kuinka ihana on tuntea että olen vielä jotakuinkin terve...sillä erotan oikean väärästä..eikö se ole juuri sitä parantumista?
Voi meitä,jokaisella on tuskansa.Ja tätä tuskaa joka on perheen sisällä oleva miinapommi,ei käsitä kukaan muu kuin sellainen jolla on sama ongelma!
Hyvää syksyä sinulle,oli kiva huomata että en ole yksin!!!!!!!
kuin poikani.
Siinä vaiheessa kun itselläni oli avioeron aika, olin 31 vuotias.
Toivon, että kohdallesi sattuisi hyvä tyttö, jonka kanssa voisit viettää hyvän elämän.
Se Raimo Mäkelän "Naamiona terve mieli" oli muuten aikaisemmin täällä palstalla kopioitavissa. Se ei ole kovin laaja, joten otin sen levykkeelle, vaikka olin lainannut sen kirjankin.
on hyvä tiedostaa ja niitä käyttää.
Kun lisäksi myöhemmin löytää elämänilon ja -tarkoituksen, silloin tietää, että odottelun sijasta ratkaisu kannatti tehdä.
Hyvää jatkoa sinullekin!
Älä anna periksi! Etsi itsellesi jotain kivaa harrastusta,vaikkapa ulkoilua joka päivä.Ja etsi ystäviä joille saat kertoa huolesi.
On paikkoja jonne voit mennä aivan sellaisena kuin olet.Ja lisäksi on erilaisia ryhmiä joissa saat tukea!
Muista että Sinulla on omakin elämä! Etsi itsellesi vaikka joku terapeutti,jolle saat kertoa aivan kaikki.
Kirkoista ja seurakunnista löytyy aivan ihania sielunhoitajia.Ne ei maksa mitään mutta kun olet käynyt juttelemassa ja saat osaksesi Aitoa kuuntelua ja läsnäoloa,niin huomaat kuinka paljon ihanammalta silloin näyttää elämä kun on saanut purettua omaa pahaa oloa pois.
Äläkä arkaile ottaa apua vastaan,se on ainut tie jaksamiseesi!
Ja olisiko teidänkin perheessä kyseessä ns.läheisriippuvuus? Mitä mieltä itse olet asiasta? Sillä se on erittäin salakavala "tauti".
Kirjoitan tästä siksi koska itse koen että olen.Ja puolisoni on uskoisin-vielä enemmän.Ja tämä on todella raskasta kaikille osapuolille.
Nyt viimeisen parin vuoden sisällä olen tajunnut olevani läheisriippuvainen.Ja siinä se ole aitoa rakkautta mukana,on sairasta riippuvuutta.
Muista että Sinun elämäsi on liian kallisarvoinen hukkaan heitettäväksi.
Toivoisin niin että löytäisit avun jaksaa ja voimia arjen askareisiin.
Ymmärrän molempia osapuolia, tavallaan.
Sairaallakin on tunteet; se että on joku, joka on aina - rakastaa, saattaa pitää elossa.
Puolisolla taas, kukapa pilaisi elämänsä toisen elämän ja hyvinvoinnin takia?
Ei kukaan tässä yhteiskunnassa ja inhimillisyyden käsitteessämme.
Syrjikää hulluja ja työntäkää mielisairaalaan.. ei niistä ole kuin vaivaa ja haittaa.
olla vaikea päästä eroon, jos on sellaisen kanssa mennyt naimisiin. Jos taas ei eroa, sairastuu itsekin, lapsista puhumattakaan.
Mielen sairauden takia eläkkeellä olevien määrä on kovasti lisääntynyt. Osa heistä on oman kotihullunsa eristämänä sairastunut.
Parempi kuin mielisairaalat, ovat 6-10 sairaan ihmisen asuntolat, jos kunto on niin huono, että sellaista yhteiskunnan tukea tarvitsee. Siellä on paljon järjestettyä toimintaa ja asukkaat yleensä viihtyvät siellä.
Ja huonokuntoinenkin mielisairas pärjää omaisten kanssa, jos lääkkeet ovat sopivat. Lääkkeitä käyttävät sairaat eivät ole pahimpia eristämään tervettä kumppania muista ihmisistä. Pahimpia ovat ne, joista ei helposti edes näe, kuinka sairaita he ovat.
miksi helvetissä te pelkäätte mieleltään sairaita ihmsiä? oletteko TE muka peremppia kuin he? mitäs jos joku päivä itse sairastut!sitten vasta ehkä huomaat että mitä se on kun ihmiset katsovat kadulla kuin halpaa makkaraa ja kammoavat sinua! ei kukaan mielenterveyspotilas itse valitse sairastumistaan vaan ne tulee geeneissä. ja minusta on väärin sanoa että mielenterveyspotilaat eivät saa tehdä lapsia! lapsethan on sen elämän ilon tuoja ja omien rakkaiden lapsien tähden tekee mitä vain..tosin kaikki ei näin ajattele mutta kyllä terveidenkin ihmisten joukosta löytyy porukkaa jotka hylkää omat lapset ja ei anna heille tarpeeksi läheisyyttä!!!!!!!että turha on syyttää pelkästään mielenterveyspotilaita...minä ainakin aijon tehdä mieheni kanssa lapsia vaikka hänellä on maanis-depressio..että se siitä...
väkivallan takia.
Sinun tilanteesi on varmasti toisenlainen.
Mielenterveyteen sairastuneen omaisen osa voi olla todella rankka. Fyysiseen sairautuneen sairastuneen psyyke pysyy yleensä ennallaan ja sairaudesta ja elämästä ja arkisista asioista ylipäätään voidaan keskustella ikäänkuin tasavertaisina edelleenkin. Henkisesti sairastuneen läheinen joutuu elämään usein tilanteessa, jossa läheinen ihminen tuntuu kovin vieraalta, yhteistyöhaluttomalta tai kykenettömältä tasavertaiseen kumppanuuteen ja arjen käytännön asiatkin voivat kaatua täysin toisen osapuolen kannettaviksi. Helpointa on sivusta sanoa, että hae itsellesi helpompi elämä terveen ihmisen kanssa. Mutta kun ei tämä elämä voi aina olla niin auvoista kuin toivoisi. Ja sen sairastuneen persoonan takana on edelleen se sama ihminen, jonka on terveenä oppinut tuntemaan ja joka itsekin kärsii tilastaan. Neuvoisinkin sinua kuuntelemaan omaatuntoasi (en ole uskonnollinen) ja tekemään itse ratkaisusi. Hyvä, että yrität hakea apua tilanteeseesi, joka voi olla todella raskas. Ilman muiden tukea se voi olla jopa liian raskas. Olen maanis-depressiivisyyttä sairastavan lähiomainen (elää nykyisin parisuhteessa avomiehensä kanssa) ja lisäksi seurannut kolmen vakavaa masennusta sairastavan ihmisen elämää, joista yksi valitettavasti päätyi tragediaan osin lähiomaisen riittämättömän tuen ja ymmärryksen takia. Et kerro lähiomaisesi sairauden laatua, joten tämä kirjoitus ei ehkä kosketa sinua. Tsemppiä!
Kosketti kovasti. Itse olen samassa tilanteessa. Lopen uupunut, tunteeton... Mietin vain jäädäkkö vai lähteä yhdeksän vuoden suhteesta. Tiedän ettei ole oikein jäädä säälistä tai pelosta, mitä sattuu kumppanille eron jälkeen, mutta on vain niin vaikea lähteä aloittamaan uutta elämää. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä rataa sairastumatta itse. Koita pärjäillä. Et ole yksin ongelmasi kanssa.
.. Onkin se kysymys, ollakko vai lähteä, kumpikin tuntuu aivan ylivoimaiselta, ehkäpä jonain päivänä vastaus on edessäni, itse en vain tunnu osaavan asialle mitään tehdä..
Tuntuu vaan että aina "lyödään lyötyä, pahemmin ja pahemmin", harmittaa joskus kun ei ole oppinut itsekkääksi, ei osaa pyytää itselleen mitään...
Silti lapsi sisälläni uskoo "satuihin" ja saduthan toteutuvat!!!
Toivotan sinulle jaksamista ja älä koskaan unohda unelmia, joskus sitä voi saada ihmeen, ajatus ihmeestä kannattelee minua taas vähän aikaa ja uskon parempaan huomiseen...