Mun elämä on tosi syvältä. Luulen että mulla on masennus(?), tosi harvoin kun joskus tunnen oloni tosi hyväksi ja itsevarmaksi, pian mieliala tippuu kuitenkin nollaan ja haluaisin vain kuolla. (oon miettinyt sadat kerrat itsarii, vaikka en pelkää kuolemaa, mutta ajattelen että kuin käy koirani?) Kotona on yhtä helvettiä, kun mutsi ei tajuu muutakuin rähjätä ja valittaa. Oon ylipainoinen 164/74, ja mutsi vahtaa kokoajan syömisiäni, että en sais ees illallakaan syyä muuta kuin leivän ja lasin maitoo vaikka kuin ois kova nälkä. Oon miettinyt että pitäiskö sairastuttaa ittensä tahallaan anoreksiaan/bulimiaan (en oo kylläkään kovin tosissani tuotakaan ajatellut), sillä en ole itsekään tyytyväinen kroppaani, mutta masennuttuani matalaan jorpakkoon oikein kunnolla syön suruuni vähän sitä sun tätä. Mä oon alkanu urheilee (ennen en urheillu yhtään) koirani myötä tunnin päivässä semmosta reipasta kävelyy (onko hyvä?). Mulla on kyllä frendei joille voin kertoa melkein kaiken, mutta jokin puuttuu. Bestis? Jostain ihme syystä pian joku ulkopuolinen tietää mun juttui, joita oon vaan kahdelle kertonut..
Oon ihan hyvä koulussa, KA oli viime vuonna 8,5 mutta nyt ei koulukaan jaksa innostaa. Moni numero on uhkaavasti laskemassa, eikä oikein jaksaisi. Opettajat vaihtui myös viime vuodesta toiseen mm. enkussa ja bilsassa, ja enkun opettajaani inhoan syvästi, joten en opi mitään uusista asioista, kun tunnen oloni "ahdistavaksi".
Tuun ÄÄRETTÖMÄN onnelliseksi jos joku opettaja suo mulle hymyn, tai puhuu mulle normaalisti, kannustaa koulutyössä eteenpäin. Mulla on kaks lempiopettajaa, mies ja nainen, näitten tunneille meen todella iloisesti, vaikka heidän opettamat aineet on kaikista inhottavimmat. Nää on mun niitä elämän kohokohtia, niitten avulla taas jaksan päivän loppuun saakka, mutta himassa taas sama vanha paska jatkuu vaan. Tätä on jatkunu nyt viimeiset kaksi vuotta mutta nyt taas koulun alettua oon ihan mutapohjassa, mitä mun pitäisi tehdä!!?? Kelleen tantalle en voi mennä puhumaan, en terkkarille. Mun elämässä on täyttä tyhjyyttä, vain koirani pitää mut toistaiseksi pinnalla. Usein mietin että kun tapan itteni, niin tapan myös koirani, niin mulle ei tuu niin kova ikävä. Sit mä mietin kun frendit saa kuulla että oon tappannu itteni, että onks ne ees surullisii, välittäiskö opettajat? Kun kurkistan pilven reunalta ja katon kuolemani jälkeistä elämää, niin välittääkö kukaan? Uskon että kaikki koulussa on saannu sellaisen käsityksen minusta, että oon tosi tasapainoinen, iloinen ja kaikille ystävällinen ihminen. Niin mä ainakin yritän kaikille uskotella "hymyilemällä". Nyt kyllä nää kaksi päivää oon ollu tosi kiree, kamut on kyllä huomannu, mutta luulevat varmaa että mulla on menkat, tms.
Toivon vain,että pääsisin kotoa pois, en kestä äitiäni enää.
Ja noista "raivokohtauksista". Mä saan tommosii tyypillisii (?) suuttumispuuskii mutsin kaa harva se päivä (eli joka päivä) ja juoksen ovet paukkuen huoneeseeni. Purskahdan itkuun (oon tosi herkkä), vapisen ja revin hiuksia, riehun. Ja pian en muista yhtään mitä olin tehnyt. Vasta seuraavana päivänä muistuu mieleen, että "ainiin, eilenhän mä..." Tää on todella rasittavaa, ja itken todella usein kun en jaksa.
Kysynpähän teiltä, mikä mua vaivaa? Onko muka jokaisella nuorella tällaista, että onko tämä tätä nuorten mielialaa vain? Masennusta? Heitin mutsilleni tänään että mulla on "syysmasennus" (ihan niinku vinkiksi että hei, mulla on paha olla) niin se vitut välitti ja sanoi että väsymystä se vain on, kun se valittaa että meen liian myöhään nukkumaan, kun meen vasta puol kympiltä. Ja herään kuuelta/puol seittemältä kusettaas koiran ja tekeens aamupalaa mulle ja pikku broidille.
Mä en oikeesti jaksa enää. Auttakaa mua. Toivottavasti joku jaksoi lukea tän jutun, ja vois auttaa mua eteenpäin. Onko kohtalotovereita?
Oon ihan hyvä koulussa, KA oli viime vuonna 8,5 mutta nyt ei koulukaan jaksa innostaa. Moni numero on uhkaavasti laskemassa, eikä oikein jaksaisi. Opettajat vaihtui myös viime vuodesta toiseen mm. enkussa ja bilsassa, ja enkun opettajaani inhoan syvästi, joten en opi mitään uusista asioista, kun tunnen oloni "ahdistavaksi".
Tuun ÄÄRETTÖMÄN onnelliseksi jos joku opettaja suo mulle hymyn, tai puhuu mulle normaalisti, kannustaa koulutyössä eteenpäin. Mulla on kaks lempiopettajaa, mies ja nainen, näitten tunneille meen todella iloisesti, vaikka heidän opettamat aineet on kaikista inhottavimmat. Nää on mun niitä elämän kohokohtia, niitten avulla taas jaksan päivän loppuun saakka, mutta himassa taas sama vanha paska jatkuu vaan. Tätä on jatkunu nyt viimeiset kaksi vuotta mutta nyt taas koulun alettua oon ihan mutapohjassa, mitä mun pitäisi tehdä!!?? Kelleen tantalle en voi mennä puhumaan, en terkkarille. Mun elämässä on täyttä tyhjyyttä, vain koirani pitää mut toistaiseksi pinnalla. Usein mietin että kun tapan itteni, niin tapan myös koirani, niin mulle ei tuu niin kova ikävä. Sit mä mietin kun frendit saa kuulla että oon tappannu itteni, että onks ne ees surullisii, välittäiskö opettajat? Kun kurkistan pilven reunalta ja katon kuolemani jälkeistä elämää, niin välittääkö kukaan? Uskon että kaikki koulussa on saannu sellaisen käsityksen minusta, että oon tosi tasapainoinen, iloinen ja kaikille ystävällinen ihminen. Niin mä ainakin yritän kaikille uskotella "hymyilemällä". Nyt kyllä nää kaksi päivää oon ollu tosi kiree, kamut on kyllä huomannu, mutta luulevat varmaa että mulla on menkat, tms.
Toivon vain,että pääsisin kotoa pois, en kestä äitiäni enää.
Ja noista "raivokohtauksista". Mä saan tommosii tyypillisii (?) suuttumispuuskii mutsin kaa harva se päivä (eli joka päivä) ja juoksen ovet paukkuen huoneeseeni. Purskahdan itkuun (oon tosi herkkä), vapisen ja revin hiuksia, riehun. Ja pian en muista yhtään mitä olin tehnyt. Vasta seuraavana päivänä muistuu mieleen, että "ainiin, eilenhän mä..." Tää on todella rasittavaa, ja itken todella usein kun en jaksa.
Kysynpähän teiltä, mikä mua vaivaa? Onko muka jokaisella nuorella tällaista, että onko tämä tätä nuorten mielialaa vain? Masennusta? Heitin mutsilleni tänään että mulla on "syysmasennus" (ihan niinku vinkiksi että hei, mulla on paha olla) niin se vitut välitti ja sanoi että väsymystä se vain on, kun se valittaa että meen liian myöhään nukkumaan, kun meen vasta puol kympiltä. Ja herään kuuelta/puol seittemältä kusettaas koiran ja tekeens aamupalaa mulle ja pikku broidille.
Mä en oikeesti jaksa enää. Auttakaa mua. Toivottavasti joku jaksoi lukea tän jutun, ja vois auttaa mua eteenpäin. Onko kohtalotovereita?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Et oo ainut ketä vituttaa. Koulus hajoo pää sit tulee riehuttuu jossai baaris ihan kaamees kännis perjantaisin. Syön kofeiini ja vitamiinipillereitä. Kaik vittuilee toisillee koulus koska meil on nii "hyvä" luokkahenki. En oo viel itteni tappamista ajatellu ku ei se kuitekaa hyödytä.
Joo muaki vituttaa kaikki elämää menee päin persettä!!!Mut jos sä haluut mailailla niin laita sähköposti osottees ni mä mailaan ekaks..jos haluut??
ja yrittää jelppiä teitä, edes ihan vähän =*]
se tekis meitin kaikkien hymyyn edes jotain
Aitoa =*]
Joskus elämä potkii jne. välillä se vaan tuntuu
joka pväseltä, eikä se tahdo loppua. se on tosi
rassaavaa. ja kun sanoo jollekin, että "hei,mä
en oikeesti enää jaksa,mua masentaa" ei kukaan
sitä tahdo millään ottaa todesta,vaan selittää
jotain, että joo...tai naurahtaa,ja kiertää kaiken
vitsillä.
olen oppinu että mitn ei enään pidä ottaa liian
kevytkenkäsesti,tyyiin; "kyllä se siitä kohta"
jne.. vaan pitää oikeesti tarttua siihen juttuun
eikä antaa sen vaan olla,ennemmin tai myöhemmin
se palaa ja siitä ei pienellä selvitäkään.
tahtoisin teidän kaikkien menevän vaikka koulun
terveydenhoitajalle jutteleen aluks. jos ei jaksa
frendien kaa enää jauhaa niitä juttui..jne.
sitten se terveydenhoitaja kyllä pystyy neuvoon
teitä eteenpäin,jos se huomaa että siihen on
oikeesti tarvetta,eikä pää selviä/paha olo lähe
ilman jonkun muun ihmisen apua.
näytä sie mutsilles,että kyllä susta puhtia
löytyy!kieltäydy vaikka siitä illan maitolasista,
jos se helpottaa,mutta älä joka ilta. koiran
kanssa lenkkeily on usein tosi hyvää terapiaa =*]
ja se auttaa jaksamaan,on kiva telmiä posket
punasina syysilmassa innokkaan koiran kanssa!
ja se auttaa siihen ylipainoonkin.
koulu vituttaa,joo,mutta sitten kun vaikka kerran
jaksaa panostaa ja oikein kunnolla yrittää ja
siitä saa sitten kivan onnistumisen kokemuksen.
kyllä ne koulupvät kuluu,ja vaikka sielä koulussa
oikeesti tuntuuki että kaikki on iha perseestä...
nii yrittää keksiä jotain kivaa pientä,
huomaamatonta tekemistä,mistä ei sitten koidu mitn
seuraamuksia tms.
ja muistaa nukkua ihan sairaan hyvin, niin sitte
jaksaa taas painaa vaikka kuinka!
värikästä syksyä teille kaikille =*]
Syy on lyhyesti ja ytimekkäästi: murrosikä.
Usko pois että noi tunteet häviää aikanaan, ite mä lähinnä nauran mun murkkuiän uholle ja synkistelyille. Yllättävän nopeesti noista ajoista kasvaa sit yli... Jaksa vaan, kyl se palkitsee kun joutuu vähän koetteleen itteensä eikä kasva ainoastaan pumpulissa. Kokemusta on.
murrosiän piikkiin monet laittavat. Niin ajattelivat myös mun perheeni ja vanhempani kun ensimmäisen kerran murrosiässä kerroin että kävin lääkärissä ja sain masennuslääkkeet. Meinasivat että murrosiästä se vain johtuu.
Totuus kuitenkin on, että mikäli jatkuvasti olo on huono ja itsetunto nollassa ja ajattelee itsemurhaa vähän väliä, niin kyse on mitä todennäköisemmin todellisesta masennuksesta.
Eri asia on se jos joksus tuntee itsensä masentuneeksi, mutta kun siitä tulee jokapäiväistä tilanne alkaa olla lähes sietämätön.
Lääkäri en ole, mutta omakohtaista kokemusta on erittäin vaikeasta ja itsetuhoisesta masennuksesta, joten jonkin verran näistä tiedän.
Suosittelisin että käyt puhumassa lääkärille joka osaa sitten kertoa mitä pitäisi tehdä.
Raivonpuuskat ymn. kuuluvat murrosikään ja niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä masennuksen kanssa.
Toisaalta masennukseen liittyy yleensä myös ahdistus joka taasen aiheuttaa juuri tuollaisia tunteenpurkauksia myös.
eli lääkäriin on minun neuvoni. haittaa siitä ei ainakaan ole
Niin..ei se ole välttämättä murrosikää. Mä tiedän kans ite miltä se tuntuu ku vaikka kuinka yrittää viestittää muille miten paha olo on, kaikki vaa sanoo et se on sitä murkkuikää! Ei välttämättä. Jatkuvana päivästä toiseen kestävänä paha olo, itsetuhoisuus, tyhjä olo, se kun mikään ei tunnu miltään jne. on tod.näk. just masennusta, vaikken minäkään mikään lääkäri/psykologi ole. Omakohtasta kokemusta vaan sen verran..
Yhdyn edelliseen kirjottajaan (Neito)
Sun kantsii oikeesti hakee apua, vaikka se tuntuu kauheelta. Käyt puhuu vaik terkkarille, se osaa neuvoo eteenpäin..
Tsemiä sulle, koitetaan jaksaa..
ensinnäkin voisin ehdottaa, että unohdat itsetuhoaikeet. jos kuvittelet et kuolemas jälkeen ihmiset sit alkaa ajattelemaan et "voi voi kun se kuoli, ois pitäny ymmärtää sitä" niin oot väärässä. itsemurhan tehnyt saa mielipuolen tai muuten flipanneen maineen, kuten myös luovuttajan imagon kuolemansa jälkeen. ethän sä semmosta halua? kai sä haluut et saisit edes jotain elämässä aikaan?
joskus (useinkin) elämä tuntuu potkivan päähän. ite oon ollu masentunut monta vuotta yhdessä vaiheesa, mutta oon päässy yli. oon ajatellu, et asiat vois olla paaaljon pahemmin. oon (kuten säkin) onnenpekka saadessani elää tälläisessä hyvinvointiyhteiskunnassa joka on täynnä mahdollisuuksia.
sun pitää ajatella asioita valoisammin.kaikessa huonossa on myös jotain hyvääkin (se mikä ei tapa vahvistaa), ja oppimalla näkemään asioiden valoisat puolet sä pääset ongelmistas yli.
vaikka välil tuntuu silt et kaikki haluis tehä pahaa ja kaikilla olisi jotain vastaan, niin asia ei ole niin. aina on jotain, jonka takia elää, jonka takia rakastaa elämää. oot vielä nuori tyttö, ja sulla on vielä monta vuoskymmentä aikaa. oot elänny vast sellaset 14-15 vuotta (?) mikä ei suoraan sanoen ole paljon paskaakaan. ite oon 17 ja pidän itteäni elämän vasta aloittaneena. uskon, että jokaiselle on oma tie onnellisuuteen, toisilla mutkaisempi toisilla näyttäisi olevan suorempi.
loppujenlopuks ollaan kaikki samankaltaisia, inhimillisiä persoonia. muista myös minkälaisia uhrauksia ja muuta vanhempas on sun eteen tehny. kaikki se aika, kaikki ne rahat ja vaivat joita sun kasvattamiseen on menny, ni kyl sun mutsillakin on oikeus olla huonolla päällä välillä. on silläkin ongelmansa, joita ei varmaankaan tytölleen halua tuoda esille. mut se on nähny paljon vaivaa ja tulee näkemään sun eteen, koska se rakastaa sua.
elä elämäs sen arvoisena.
kokeiles uskoa! se todellakin auttaa! eräs nainen rukoili mun puolesta netissä ja et ikinä arvaa kuinka ihanalta on siit lähtien tuntunu!!! mä tunnen kuinka Jeesus suojelee mua ja on mun kanssa. se parantaa kaikki haavat usko mua!
SE TUNTUU KUIN HUUMEELTA, mä oon varma ettet pety!
Uskonto huumetta??? Mistä sitä saa ja kuin paljon maksaa...?? =p Voi että....
Päivisin elämä on leivästä taistelua ja öisin ihan jotain muuta!!!
Tuttua.
Minulla vartaloni aiheutta samanlaista masennusta sekä raivonpuuskia, samoin kuin sinulla;ei muista ja älyä mitä tehnyt.
Olin myös ennen ylipainoinen; 168/72. Nyt 168/52.
Myös painonnousut ja siitä aiheutuva laihdutus aiheuttaa stressiä ja masennusta.
En usko että tuo on murkkuikää, olen itsekin 17 ja aina ollut vanhemman oloinen ja murkkuikäkin meni siinä 15 votiaana ohi. Kyllähän sen jo tässä iässä erottaa mikä murkkuikää, mikä jotain muuta.
Itselläni pelastus on ollut ihana, upea jätkäkaverini, jonka kanssa tulee kaksi vuotta tällä viikolla :)!! Suuri kiitos hänelle!!
Yritä löytää vaikkapa mailikaveri joka kuuntelee, ymmärtää ja neuvoo!
Jos vartalosi häiritsee, ala harrastamaan agilityä koirasi kanssa. Se palkitsee ja kohottaa kuntoa! Mutta älä ihmeessä ala laihduttamaan; sitten stressaat painonnousuista laihiksen jälkeen!!
Jaksamisia
Mullakin koulussa on vain enää parii KUNNON kamuu!Tai ei ees niitäkään,muuta kuin vain siskon luokkalaiset ja yhet "kovikset" jotka on oikeestaan ihan mukavia,mutta en mä niitten kanssa oo!Ja,mä voisin tappaa yhen meidän luokkalaisen saatanan paskasen pornon kattoja idiootti paskan!!!se on sellanen helvetin läskiperse!!!se vaan suuttu mulle yhtäkkiä vaikka me oltiin kavereita,ja on sitten alkanut levitellä jotain paskaa musta!!voi vittujen vittu kun se perseestä!ja syvältä!!!!!!!!!!!!!mulla on yx kamu (en paljasta nimee) joka oli ennen mun TOSI hyvä kamu ja molemmat inhottiin sitä ja puhuttiin selän takana siitä paskaa!sitten se joutu tämän henkilön,jonka nimen paljastan:Tiinan viereen,ja niistä tuli kamut.nyt ne myöskin kahestaan,tai no kolmestaan yhen maijun kanssa,ja on tosi hyviä kaveraita!meillä on sellanen kirjis joka on oikeestaan parilla kolmella tytöllä,vaikka ope on kieltänytkin ne.No,sillä tiinalla ja mun kamulla oli yhteinen kirjis,ja aina ennen kamuni oli kertonut kaiken mitä tiina oli musta sanonut,mutta ei enää.ja sitten on yx eve.se on musta oikein mukava,mutta sitten kamuni sanoi,että tämä eve ei enää pidä musta!ja sitten on maria ja siiri.ne hyviä kavereita keskenään,ja niin oli myös mä!mutta sitten ne teki salaseuran,jonka kohteena olin MÄ!!!mutta nyt me ollaan kamuja,mutta ei sen tiinan kanssa!!siis mä oon sanonu äiskälle ja iskälle,et mä haluun tappaa sen,mutta ne vaan kauhistelee mun ajatuksia!!!voi helvetin kuustoista kun se perkeleen paska on aivan kauhee!!!!ja aina kun mä tuun ees lähellekään sitä,se vetää aina maijun tai kamuni mukaansa ja sanoo,et mulla on sulle asiaa!!!ja se on tosi skitso!!se suuttui mulle kerran siitä,kun mä sanoin,että ei tunnu kivalta kun se läpsii mua perseeseen!!!mitä mä teen?en kohta kestä,ja se on uhkaillut lyödä mua!en voi kertoo opelle,sillä kaikki alkaa nimittelee mua rollijax!!!voitteko auttaa!!!
Ekaksi sinulle 12w tytsy:Semmoista se on ala-asteella.Kaverit tulee ja menee,perustetaan ihme kerhoja,puhutaan muista pahaa selän takaa.se on vain kestettävä niinkuin minä ja varmaan moni muukin on joskus joutunut.Ja jos todellakin tuntuu siltä että ei enää ole kunnon kaveria,kokeilepas olla muutama päivä ihan omissa oloissasi koulussa.Ja jos sekään ei auta niin hanki harrastus.Se on aina kannattavaa ja aina varmasti tapaa muita uusia ihmisiä.
Ihan kuin minun ongelmani oli..
Samoja murheita,mutta löysin siihen hyvän reseptin:itkeä murheet pois,viettää aikaa harrastuksen parissa lenkkeilyä ja ulkoilemista.
Paitsi tietenkin jos on oikeasti kunnon masennusta,niin puhumaan jollekin,valitettavasti muuta keinoa ei oikeastaan ole.
Mutta joku jo tuolla sanoikin,että murrosiästä se johtuu.Niin se osittain onkin,ja minulla oli oikeaa helvettiä 12-14 vuotiaaksi,mutta nyt olen alkanut ajatella ja tottua siihen että elämä potkii joskus päähän ja lujastikin.Tuolla jossakin asiat ovat kuitenkin huonommin kuin minulla.
Nyt perskeles yrität vain jaksaa koska kokemuksesta tiedän, että elämään tulee jotakin uutta joka pelastaa pahimmasta masennuksesta. ja se tulee. varmasti.