Mun elämä on tosi syvältä. Luulen että mulla on masennus(?), tosi harvoin kun joskus tunnen oloni tosi hyväksi ja itsevarmaksi, pian mieliala tippuu kuitenkin nollaan ja haluaisin vain kuolla. (oon miettinyt sadat kerrat itsarii, vaikka en pelkää kuolemaa, mutta ajattelen että kuin käy koirani?) Kotona on yhtä helvettiä, kun mutsi ei tajuu muutakuin rähjätä ja valittaa. Oon ylipainoinen 164/74, ja mutsi vahtaa kokoajan syömisiäni, että en sais ees illallakaan syyä muuta kuin leivän ja lasin maitoo vaikka kuin ois kova nälkä. Oon miettinyt että pitäiskö sairastuttaa ittensä tahallaan anoreksiaan/bulimiaan (en oo kylläkään kovin tosissani tuotakaan ajatellut), sillä en ole itsekään tyytyväinen kroppaani, mutta masennuttuani matalaan jorpakkoon oikein kunnolla syön suruuni vähän sitä sun tätä. Mä oon alkanu urheilee (ennen en urheillu yhtään) koirani myötä tunnin päivässä semmosta reipasta kävelyy (onko hyvä?). Mulla on kyllä frendei joille voin kertoa melkein kaiken, mutta jokin puuttuu. Bestis? Jostain ihme syystä pian joku ulkopuolinen tietää mun juttui, joita oon vaan kahdelle kertonut..
Oon ihan hyvä koulussa, KA oli viime vuonna 8,5 mutta nyt ei koulukaan jaksa innostaa. Moni numero on uhkaavasti laskemassa, eikä oikein jaksaisi. Opettajat vaihtui myös viime vuodesta toiseen mm. enkussa ja bilsassa, ja enkun opettajaani inhoan syvästi, joten en opi mitään uusista asioista, kun tunnen oloni "ahdistavaksi".
Tuun ÄÄRETTÖMÄN onnelliseksi jos joku opettaja suo mulle hymyn, tai puhuu mulle normaalisti, kannustaa koulutyössä eteenpäin. Mulla on kaks lempiopettajaa, mies ja nainen, näitten tunneille meen todella iloisesti, vaikka heidän opettamat aineet on kaikista inhottavimmat. Nää on mun niitä elämän kohokohtia, niitten avulla taas jaksan päivän loppuun saakka, mutta himassa taas sama vanha paska jatkuu vaan. Tätä on jatkunu nyt viimeiset kaksi vuotta mutta nyt taas koulun alettua oon ihan mutapohjassa, mitä mun pitäisi tehdä!!?? Kelleen tantalle en voi mennä puhumaan, en terkkarille. Mun elämässä on täyttä tyhjyyttä, vain koirani pitää mut toistaiseksi pinnalla. Usein mietin että kun tapan itteni, niin tapan myös koirani, niin mulle ei tuu niin kova ikävä. Sit mä mietin kun frendit saa kuulla että oon tappannu itteni, että onks ne ees surullisii, välittäiskö opettajat? Kun kurkistan pilven reunalta ja katon kuolemani jälkeistä elämää, niin välittääkö kukaan? Uskon että kaikki koulussa on saannu sellaisen käsityksen minusta, että oon tosi tasapainoinen, iloinen ja kaikille ystävällinen ihminen. Niin mä ainakin yritän kaikille uskotella "hymyilemällä". Nyt kyllä nää kaksi päivää oon ollu tosi kiree, kamut on kyllä huomannu, mutta luulevat varmaa että mulla on menkat, tms.
Toivon vain,että pääsisin kotoa pois, en kestä äitiäni enää.
Ja noista "raivokohtauksista". Mä saan tommosii tyypillisii (?) suuttumispuuskii mutsin kaa harva se päivä (eli joka päivä) ja juoksen ovet paukkuen huoneeseeni. Purskahdan itkuun (oon tosi herkkä), vapisen ja revin hiuksia, riehun. Ja pian en muista yhtään mitä olin tehnyt. Vasta seuraavana päivänä muistuu mieleen, että "ainiin, eilenhän mä..." Tää on todella rasittavaa, ja itken todella usein kun en jaksa.
Kysynpähän teiltä, mikä mua vaivaa? Onko muka jokaisella nuorella tällaista, että onko tämä tätä nuorten mielialaa vain? Masennusta? Heitin mutsilleni tänään että mulla on "syysmasennus" (ihan niinku vinkiksi että hei, mulla on paha olla) niin se vitut välitti ja sanoi että väsymystä se vain on, kun se valittaa että meen liian myöhään nukkumaan, kun meen vasta puol kympiltä. Ja herään kuuelta/puol seittemältä kusettaas koiran ja tekeens aamupalaa mulle ja pikku broidille.
Mä en oikeesti jaksa enää. Auttakaa mua. Toivottavasti joku jaksoi lukea tän jutun, ja vois auttaa mua eteenpäin. Onko kohtalotovereita?
Ps. Tää sama juttu on Keho palstalla, mutta mä ajattelin jos täältkii löytyis auttavii ihmisii??!
Oon ihan hyvä koulussa, KA oli viime vuonna 8,5 mutta nyt ei koulukaan jaksa innostaa. Moni numero on uhkaavasti laskemassa, eikä oikein jaksaisi. Opettajat vaihtui myös viime vuodesta toiseen mm. enkussa ja bilsassa, ja enkun opettajaani inhoan syvästi, joten en opi mitään uusista asioista, kun tunnen oloni "ahdistavaksi".
Tuun ÄÄRETTÖMÄN onnelliseksi jos joku opettaja suo mulle hymyn, tai puhuu mulle normaalisti, kannustaa koulutyössä eteenpäin. Mulla on kaks lempiopettajaa, mies ja nainen, näitten tunneille meen todella iloisesti, vaikka heidän opettamat aineet on kaikista inhottavimmat. Nää on mun niitä elämän kohokohtia, niitten avulla taas jaksan päivän loppuun saakka, mutta himassa taas sama vanha paska jatkuu vaan. Tätä on jatkunu nyt viimeiset kaksi vuotta mutta nyt taas koulun alettua oon ihan mutapohjassa, mitä mun pitäisi tehdä!!?? Kelleen tantalle en voi mennä puhumaan, en terkkarille. Mun elämässä on täyttä tyhjyyttä, vain koirani pitää mut toistaiseksi pinnalla. Usein mietin että kun tapan itteni, niin tapan myös koirani, niin mulle ei tuu niin kova ikävä. Sit mä mietin kun frendit saa kuulla että oon tappannu itteni, että onks ne ees surullisii, välittäiskö opettajat? Kun kurkistan pilven reunalta ja katon kuolemani jälkeistä elämää, niin välittääkö kukaan? Uskon että kaikki koulussa on saannu sellaisen käsityksen minusta, että oon tosi tasapainoinen, iloinen ja kaikille ystävällinen ihminen. Niin mä ainakin yritän kaikille uskotella "hymyilemällä". Nyt kyllä nää kaksi päivää oon ollu tosi kiree, kamut on kyllä huomannu, mutta luulevat varmaa että mulla on menkat, tms.
Toivon vain,että pääsisin kotoa pois, en kestä äitiäni enää.
Ja noista "raivokohtauksista". Mä saan tommosii tyypillisii (?) suuttumispuuskii mutsin kaa harva se päivä (eli joka päivä) ja juoksen ovet paukkuen huoneeseeni. Purskahdan itkuun (oon tosi herkkä), vapisen ja revin hiuksia, riehun. Ja pian en muista yhtään mitä olin tehnyt. Vasta seuraavana päivänä muistuu mieleen, että "ainiin, eilenhän mä..." Tää on todella rasittavaa, ja itken todella usein kun en jaksa.
Kysynpähän teiltä, mikä mua vaivaa? Onko muka jokaisella nuorella tällaista, että onko tämä tätä nuorten mielialaa vain? Masennusta? Heitin mutsilleni tänään että mulla on "syysmasennus" (ihan niinku vinkiksi että hei, mulla on paha olla) niin se vitut välitti ja sanoi että väsymystä se vain on, kun se valittaa että meen liian myöhään nukkumaan, kun meen vasta puol kympiltä. Ja herään kuuelta/puol seittemältä kusettaas koiran ja tekeens aamupalaa mulle ja pikku broidille.
Mä en oikeesti jaksa enää. Auttakaa mua. Toivottavasti joku jaksoi lukea tän jutun, ja vois auttaa mua eteenpäin. Onko kohtalotovereita?
Ps. Tää sama juttu on Keho palstalla, mutta mä ajattelin jos täältkii löytyis auttavii ihmisii??!
Vastaukset 2
Vanhimmat
toi oli just ko mun elämästä,paitti mulla ei oo edes koiraa :(
mä uskon,et toi,mikä vaivaa,on masennusta,mut mä en uskalla puhua kellekkään....mä en halua olla harmiksi...mut toi itsari,ja anoreksia juttu oli just ko mun suusta...
jos voisit vaik mailata mulle:
[email protected]
Sie mailaisit miulle:
[email protected]