ensirakkaus kaunis osa6 (loppu)

harmaalokki kirjoitti:

tässä se nyt tulee, loppuratkaisu. Candyboyn ja Kiiran palautteet on huomioitu (mutta onko toteutettu, sen näette lukemalla), kiitos niistä.

......
Mikko ja Jukka kävelivät käytävää pitkin kohti leirikeskuksen ruokasalia. Kumpikaan ei puhunut mitään; Mikko aisti Jukassa saman jännityksen kuin itsessään. Mikko yritti kävellessään jäsennellä ajatuksiaan…Jukka…kaverit…homo…, mutta ei saanut yhtään järkevää suunnitelmaa päähänsä. ”Mitä helkkaria teen”, Mikko pohti.

Pojat astuivat ruokalan ovesta sisään. Koko muu luokka oli jo syömässä, keskuksen henkilökuntaa lukuun ottamatta muita vieraita ihmisiä ei näkynyt. Kaverit takuulla jo miettisivät missä Mikko viipyi, ehkä joku oli jo ihmetellyt asiaa ääneen. Mitä hän tekisi? Mikko ei uskaltanut vilkaistakaan Jukkaa vaikka havaitsi tämän kävelevän aivan vierellään.

Luokanvalvoja vilkaisi seinäkelloa pojat nähdessään, mutta ei sanonut mitään, kymmenen minuuttia ei ollut iso myöhästyminen. Nyt Mikon kaverit huomasit hänet ja Jukan. Kuusinen osoitti heitä ja rääkäisi ”katsokaa kundit, aviopari saapuu”. Samassa pari kavereista alkoi hyräillä äänekkäästi häämarssia ja muut nauroivat. Mikko yritti olla katsomatta sinne päin, mutta ei uskaltanut kohdata Jukankaan katsetta. Hän otti tarjottimen ja alkoi lapioida maissihiutaleita lautaselle. Kukaan ei vielä tiennyt mitään. Vielä olisi mahdollisuus perääntyä. Mikko näki mielessään kuinka hän kääntyisi kavereihin päin ja heittäisi jotakin tyyliin ”En mä voinut mitään, toi hinttari vain seurasi”. Jukan kasvoille tulisi silloin epäuskoinen ilme, kenties Jukka kääntyisi ja pakenisi huoneeseensa. Kukaan ei ikinä uskoisi Jukkaa, vaikka tämä kertoisi mitä heidän välillään oli tapahtunut. Kaikki sujuisi vaivattomasti. Peliä ei ollut vielä menetetty.

Nyt Mikko oli aivan keskellä salia, Jukka oli hänen takanaan. Kaverit katselivat edelleen heitä, Mikko ei kuullut mitä he sanoivat. Mikko laski tarjottimen pöydälle. Hän kääntyi kohti Jukkaa. Mikko katsoi Jukan sinisiin silmiin, mutta ei osannut lukea niistä selvästi mitä Jukka tunsi, oliko silmissä pelkoa vai oliko tuo niiden tuike heräävä toivo? Ei, Mikko oli tehnyt päätöksensä.

Mikko astui askeleen Jukkaa kohti, kaappasi hänet syleilyynsä ja suuteli suulle. Hetken epäröityään Jukka vastasi suudelmaan ja kiersi kätensä Mikon hartioiden ympärille. He suutelivat niin kauan, että jokainen salissa olija oli varmasti asian huomannut. Salissa kävi kohahdus toiset pojat huusivat kovaan ääneen tytötkin puhuivat kiivaasti korkealla falsetilla. Mikko irrottautui Jukasta ja soi tälle pienen hymyn, johon kultatukkainen poika vastasi.

Mikko katseli luokkatovereita. Luokanvalvoja tuijotti heitä kasvot punaisina tietämättä pitikö sanoa jotakin vai vaieta. Kaikkien ilmeistä näkyi päällimmäisenä epäusko. Enää kuului vain matalaa kuiskailua. Jokainen odotti, että Mikko ja Jukka sanoisivat jotakin.

Mikko katsoi kavereihinsa. Hän katsoi jokaista heistä silmiin, suurin osa käänsi nopeasti katseensa. Viimeisenä Mikko kohtasi Teemun katseen, Teemun jota kaikki aina olivat sekä ihailleet että pelänneet, Mikkokin. Teemu tuijotti Mikkoa silmät palaen. ”Homo, te ootte homoja”, Teemu ärjäisi ja oli ponnahtamaisillaan ylös, kenties Mikon kimppuun. ”Mä en hylkää ikinä Jukkaa eikä mua liikuta miksi sä tai te muut meitä sanotte”, Mikko sanoi lujemmalla äänellä kuin koskaan. Teemu, jolle kukaan uskalsi sanoa tuskin koskaan vastaan putosi takaisin paikalleen. Muut pojat katsoivat ensin Teemua ja sitten Mikkoa osaamatta päättää.

Sitten tyttöjen joukosta alkoi kuulua taputuksia. ”Te ootte tosi rohkeita”, joku, luultavasti Mira, huusi. Tytöt taputtivat yhä kovemmin. Molemmat opettajat katsoivat toisiaan ja yhtyivät suosionosoituksiin hyväksyvästi hymyillen. Kukaan poika ei taputtanut. Mikko huomasi Jukan ottaneen Mikon käden omaan lämpimään käteensä. Muut pojat olivat yhä hiljaa. Mutta sitten pari hiljaisempaa kaveria yhtyi varovaisesti taputukseen. Sitten pari poikaa lisää. Taputus jatkui, enää jäljellä oli kolmen kovan kopla, Lauri, Kuusinen ja Teemu. Silloin Kuusinen tönäisi Lauria leikkisästi nyrkillä selkään ja omaan reteeseen tyyliinsä huikkasi niin kovaa, että jokainen varmasti kuuli, ”Runkattiinhan mekin Laten kanssa pari kertaa toisiamme”. Lauri punastui, mutta he molemmat alkoivat nauraen hakata käsiään pöytään. Enää vain yksi oli hiljaa, Teemu, kuningas, joka alamaiset olivat ensimmäistä kertaa hylänneet. Teemu katsoi pöydässä istuvia poikia sitten Mikko ja Jukkaa ja tokaisi hieman nolostuneella äänellä ”No, helkkari, sentään taputetaan sitten”. Koko sali taputti varmaan vielä minuutin ajan, yhtyivätpä keittiön täditkin siihen, kaipa hekin olivat nähneet tapahtuneen.

Eivät toiset pojat ikinä pyytäneet Jukalta anteeksi, se olisi ollut jo liian nöyryyttävää. Mutta kun Teemu tuli iltapäivällä opetuksen jo päätyttyä sanomaan kaksistaan pihakeinussa istuneille Jukalle ja Mikolle ”tulkaa pelaamaan futista, että saadaan jengit aikaan” ja katsoi Jukkaa osoittaen sanansa etenkin tälle, Jukka antoi vanhojen kaunojen mennä ja sanoi ”totta kai me tullaan”. Jukka pääsi mukaan Teemun porukkaan eikä häntä enää kiusattu. Kaikki tietysti tajusivat mitä Jukka ja Mikko tekivät yöllä huoneessaan, mutta pojat vain nauroivat kavereiden herjoille aiheesta. Leiristä tuli sittenkin Mikon vuoden kohokohta, vaikka hän oli uskonut aivan muuta.

.....
Näin siis tarina päättyy onnellisesti. En taida enää keksiä jatkoa näiden poikien kanssa, vaan jätän heidät onnellisina toisilleen. Onhan se hauskaa, että edes heillä on toisensa, kun mulla ei ole ketään:(

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä