Minulla on poika melkein 4v, ikää itsellä 25v. Raskausviikot 38 2. Asun ihanan (oikeasti) aviomieheni kanssa omakotitalossa, miehelläni on hyvä työpaikka ja esikoinen on terve. Kaiken kruunaa uusi pieni tulokas...
Raskauteni on harkittu teko ja ilolla odottelin positiivista tulosta testeistä. Kun vihdoin raskaaksi tulin, kaikki ilo hävisi. En yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään ihania asioita vauvasta. Kävin töissä, mutta joulukuun alussa jouduin polille kovien supistusten takia. Olin niin väsynyt töistä, kodinhoidosta ja uhmaikäisen kanssa taistelusta, etten jaksanut enää. Sain sairasloman raskauden loppuun asti vaikka en olisi halunnutkaan.
Mielessäni pyöri kaikenlaista "jos poikani ei tarvitsisi minua, tappaisin itseni", "annan lapsen heti synnytyyään adoptoitavaksi" "jätän mieheni ja lapsen ja lähden pois"... Itkin hiljaa mielessäni ja kerroin vauvalleni masussa vihaavani häntä... Silti pyytäen anteeksi ettei äidistä ole tähän...
Meillä on hyvät, lämpimät välit mieheni kanssa. Hän auttaa upeasti kotitöissä, hoitaa esikoista ja hän haluaa kovasti toisen lapsen. Meillä ei ikinä ole ollut väkivaltaa tai edes kunnon riitoja. Esikoinen on minulle kaikki kaikessa. Olen ollut liiankin sitoutuva äiti ja yrittänyt olla niin superäiti kun mahdollista. Miehelleni en uskalla kertoa tuntemuksistani... Hän on ollut niin hyvä ja en käsitä miksi en pysty tuntemaan vieläkään iloa... Kaikki on hyvin mutta äidinvaistot eivät herää. En missään nimessä ole antamassa tulevaa lastani pois, enkä hylkäisi häntä ikinä. Onko tämä jotain hormonien heittelyä vai olenko tosiaan huono äiti... Jospa synnytyksen jälkeen tilanne muuttuisi...
Raskauteni on harkittu teko ja ilolla odottelin positiivista tulosta testeistä. Kun vihdoin raskaaksi tulin, kaikki ilo hävisi. En yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään ihania asioita vauvasta. Kävin töissä, mutta joulukuun alussa jouduin polille kovien supistusten takia. Olin niin väsynyt töistä, kodinhoidosta ja uhmaikäisen kanssa taistelusta, etten jaksanut enää. Sain sairasloman raskauden loppuun asti vaikka en olisi halunnutkaan.
Mielessäni pyöri kaikenlaista "jos poikani ei tarvitsisi minua, tappaisin itseni", "annan lapsen heti synnytyyään adoptoitavaksi" "jätän mieheni ja lapsen ja lähden pois"... Itkin hiljaa mielessäni ja kerroin vauvalleni masussa vihaavani häntä... Silti pyytäen anteeksi ettei äidistä ole tähän...
Meillä on hyvät, lämpimät välit mieheni kanssa. Hän auttaa upeasti kotitöissä, hoitaa esikoista ja hän haluaa kovasti toisen lapsen. Meillä ei ikinä ole ollut väkivaltaa tai edes kunnon riitoja. Esikoinen on minulle kaikki kaikessa. Olen ollut liiankin sitoutuva äiti ja yrittänyt olla niin superäiti kun mahdollista. Miehelleni en uskalla kertoa tuntemuksistani... Hän on ollut niin hyvä ja en käsitä miksi en pysty tuntemaan vieläkään iloa... Kaikki on hyvin mutta äidinvaistot eivät herää. En missään nimessä ole antamassa tulevaa lastani pois, enkä hylkäisi häntä ikinä. Onko tämä jotain hormonien heittelyä vai olenko tosiaan huono äiti... Jospa synnytyksen jälkeen tilanne muuttuisi...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Lue Brooke Shieldsin "Tuli sade rankka" kirja, siinä on erittäin hyvää asiaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka sulla on nähtävästi tullut vähän etuajassa!
Voin kuvitella, että ns. kirkkaina hetkinä on ajatukset todella sekaisin! Mulla ei asiat ole aivan noin, mutta samalla tavalla ajatukset heittelee laidasta toiseen. Aviomieheni painostamana tein abortin kolme vuotta sitten enkä ikinä lakkaa katumasta sitä... Syytän miestäni alitajuntaisesti edelleen. Kaikki se mitä mulle sillon sanottiin ja tehtiin palautuu nyt mieleen ja joskus on käynyt mielessä että lähden pois kunhan vauva syntyy... olen myös ajatellut etten ansaitse tätä vauvaa ja että teen taas abortin. Luulen että hormoonit ne tekee vaan temppujaan ja kun vaavi syksyllä tulee niin rakastan lastani ja miestäni yli kaiken, enkä mistään hinnasta aiheuttaisi kummallekkaan mielipahaa ja päinvastoin he mulle.
kuulostat vaaralliselta!
uhmaikäinen saattaa olla rankka yhdistelmä.
Voimia sinulle, hae ihmeessä apua terveyskeskuksesta tai neuvolasta, niin ohjaavat sinut eteenpäin.
Saattaa myös olla, että jo kun saat kertoa näistä ristiriitaista tunteistasi jollekin, niin olosi helpottuu :-))
Älä ole liian ankara itsellesi tai yritä olla superäiti.
Tsemppiä ja valoa kevättalveesi :-)
Hei!
Kysyisin vielä, kuinka on sosiaalisen turvaverkkosi laita?
Onko sukua, isovanhempia ja ystäviä jakamaan elämänne pieniä iloja ja suruja?
Onko sinulla omia ystäviä ja omia menoja, vaikka pienen pojan äiti ja vaimo oletkin?
Pidä itsestäsi huolta, olet monelle tärkeä :-)
Etkä vähiten itsellesi ja syntymättömälle vauvallesi :-)
ehkä asiasi on liian hyvin eli jotain puuttuu kuitenkin koska en usko että muutoin tuollaisia ajatuksia olisi, jotain täytyy olla pahasti pilalla
hanki nyt ainakin apua, koska todellakin ajatuksesi tuntuvat hirvittävältä
Tuo on hormonaalista masennusta ja menee ajan kanssa ohi. Älä pelästy ajatuksiasi, nujerra ne! Muista et ne on vaan ajatuksia. Tiedän paljon samanlaisia joilla on ollut tuollaista ja jopa pahempaakin.
Tosin kuulostat kyllä masentuneelta ja siihen saa aina apua esim. neuvolan kautta psykologilta. :)
itse 18viikolla...ja mua hirvitti alussa se ajatus, kun jos tulee esim.katuma päälle... mut sit taas on näitä hyviäkin ajatuksia.. mulla myös masennusta..käyn psygologilla..ja eikä siinä menetäkkään mitään. saa ainakin kerrottua mikä mieltä painaa ja siitä tulee hyvä olo itselle.
piristystä tarvisit???et sä mikään huono äiti ole, vaikka ajatukset pomppii laidasta laitaan!! etkä sä ainut ole!!ajattele jos sä et ajattelis mitään...
tai ei olis mitään tuntemuksia!!silloin ei voi sanoa samaa.
yleensä itteeni piristän sillä kun menen vaavin vaate kaapille..:) ..
ps: äläkä välitä tuosta yhestä viestistä mitään...
mitä tuos edellises
Sinulla on oikeus puhua tunteistasi, älä ole liian uhrautuva äiti ja vaimo. Näytä paha mielesi. Joskus joku asia tai pelko saa omassa mielessä liian suuret mittasuhteet ja kun siitä puhuu esim. miehelle ja sen sanoo ääneen, se asia kuulostaa itseltä ihan hölmöltä ja unohtuu. Sinulla on nyt ilmeisesti vähän stressiä ja henkinen sietokykysi on rajallinen.
Mielestäni et tarvitse terapiaa, tuo on aivan normaalia pelkoa jostakin asiasta. Tuollaista on vaikka kuinka paljon ihmisillä.
minulla oli samanlaisia tuntemuksia esikoisen syntymiseen asti vaikka lapsi alunperin oli hyvin toivottu. Kun hänet nostettiin rinnalleni, kaikki negatiivinen unohtui ja rakastan häntä enemmän kuin mitään tässä maailmassa!!! Toivottavasti sullekin käy nii!!!