Voiko täysi-ikäisen pistää pakkohoitoon anoreksian takia ja jos voi, niin miten helposti ?
Pelottaa vaan vietävästi, kun paino on jälleen kerran päässy hupenemaan kriittiselle rajalle ( varmaan jo allekin ) ja tuntuu, et kun koittaa lihota kotikonstein, niin laihtuu vaan entisestään. Lisäks on henkisesti ihan sekanen olo ja tänään saa hoitava lääkärikin viimestään tietää mun kokonaistilanteen...Voiko ne pistää suoriltaan pakkohoitoon vai onko tällasessa tilanteessa neuvottelun varaa ?
Ei muuten, mutta tiedän itse, että sairaala vaan pahentais tilannetta tällä hetkellä. Tuntuu, että pystyn lihoamaan kotikonsteilla vähemmillä henkisillä kärsimyksillä.
Pelottaa vaan vietävästi, kun paino on jälleen kerran päässy hupenemaan kriittiselle rajalle ( varmaan jo allekin ) ja tuntuu, et kun koittaa lihota kotikonstein, niin laihtuu vaan entisestään. Lisäks on henkisesti ihan sekanen olo ja tänään saa hoitava lääkärikin viimestään tietää mun kokonaistilanteen...Voiko ne pistää suoriltaan pakkohoitoon vai onko tällasessa tilanteessa neuvottelun varaa ?
Ei muuten, mutta tiedän itse, että sairaala vaan pahentais tilannetta tällä hetkellä. Tuntuu, että pystyn lihoamaan kotikonsteilla vähemmillä henkisillä kärsimyksillä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ole kiltti ja mene hoitoon heti! Ajattelet pystyväsi hoitamaan tilanteen kotikonstein, mutta jotain yllättävää voi sattua. Pakkohoitoon ei joka paikassa määrätä niin helposti eli jos tilanteesi on jo noin huolestuttava, on syytä mennä hoitoon. Minulle läheinen ihminen ajatteli juuri kuten sinä ja viivytteli hoitoonmenoa. Huonosti kävi eikä hän todellakaan itse tajunnut olevansa niin huonossa kunnossa. Toivottavasti tämä saa edes jonkun ajattelemaan...
lääkäri ja psykiatri yhteistyössä päättivät että joutuisin osastolle. Olin tuolloin 20-vuotias. Vetosin silloin useasti siihen että olin jo täysi-ikäinen, eikä heillä olisi valtaa mua siellä pitää. Painoni oli tuolloin 38,5 kg, olen 165cm,enkä mielestäni ollut vielä kriittisessä tilassa. Ja vaikka olisikin ollut en missään nimessä halunnut sairaalaan!!!!
Yritin vakuuttaa että kyllä mä kotona paljon paremmin parannun. Kaikista kauheinta oli se kun erään palaverin aikana oma äitini sitten sanoi lääkäreille että hän ei tohdi mua kotona pitää..
Samoin olin myös tosi masentunut, alakuloinen, väsynyt ja musta tuntuu että olin ihan muissa maailmoissa. Tuntuu kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolelta, kuin että se olisi joku muu enkä minä... Kuulostaa varmaan oudolta. Mutta olin kyllä silloin ihan kaikki henkisesti.
Hoitajat ja lääkäri sanoi, että kyllä jos paino on noin alhaalla ja mä en ite asiaa ymmärrä , nii ne voi vaikka kotoa mut hakea,eli pakkohoitoa. He myös yrittivät saada mua psykiatriselle puolelle, mutta sinne en halunnut. Mulle annettiin noi vaihtoehdot. Lopulta sanoin että jos sairaalaan jään niin jään sisätautiosastolle, jonne minut alunperinkin otettiin tutkimuksiin.
Nyt kun ajattelen asiaa niin mulle ois ehkä ollut helpompaa mennä psykiatriselle puolelle, koska siellä olisi voinut henkistä puolta enemmän parantaa. Ja siellä olisi myös ollut syömishäiriöisiä muitakin. Sairaalassa keskityttiin vain painon nousuun, vaikka syömishäiriössä on mun mielestä paljon kyse myös mielen sairaudesta.
Tuntui kamalalta pelko painon noususta ja se että joutu sitten vaan sen asian kanssa yksin olla. Kävi mua siellä mielenterveyshoitaja muutaman kerran kansomassa, mutta se ei kyllä riittänyt mielestäni. Oli niin väsynyt henkisesti.
Tää on ehkä vähän sekava teksti, mutta mun kohdalla tommosta pakkohoitoa käytettiin. En tiedä miten muiden kohdalla on?
Ymmärrän kyllä, että oon sairas ja että oon huonossa kunnossa, mutta tuntuu, että sairaalaan joutuminen pahentais mun henkistä vointia entisestään, kun pystyn kuitenkin kotona syömään normaalisti 5 kertaa/päivä, 2 lämmintä ateriaa, mut silti paino vaan tuntuu laskevan...
En kait osaa suhteuttaa liikunnan määrää syötyihin kaloreihin...(?)
Enkä pysty lopettamaan liikkumistakaan muuten ku 24 h valvonnassa tai rauhottavilla ja sit taas iskee ahdistus syödessä *oravanpyörä* =/
Sun paino siis laskee koko ajan, kun oot kotona, vaikka syöt 5 kertaa päivässä. Sulla on lisäksi liikkumispakko ja olet todellakin siinä oravanpyörässä, kuten itse kerroit. Tiedät varmaan itsekin, että tuolla menolla tuho tulee. Mene sinne hoitoon ja eihän siellä tarvi kauaa olla. Kun saat siellä hyvän alun, ettei paino enää laske, pääset kotiin ja sit siitä on hyvä itse jatkaa. Siellä saat tukea myös siihen, kuinka paljon pitää syödä, jos liikkuu päivisin esim. 1 tunnin kävelylenkin. Hoidossa sua autetaan, kotona olet yksin ongelminesi ja tilanteesi pahenee vain tuolla menolla. Pyydä nyt apua, kun saat. Kaikki ei edes pääse hoitoon, vaikka haluaisivat, kun tilaa ei ole.
ei, koska kriteerit menee niin, että on todettu mielisairaus ja vaaraksi itselleen tai muille. Anoreksia on mielisairaus, mutta aikuisilla lääkärit (pitää olla 2) ei kirjoita siitä tahdonvastaisen hoidon (=pakkohoito)lähetettä, koska se ei kuulu psykoottistasoisiin mielenterveyshäiriöihin. Vaaraksihan selvästi itsellesi olet, mutta...
Minua ihmetyttää tuo, että puhut vain siitä, että lihoisit sairaalassa tai sinua lihotettaisiin siellä. Kyse olisi muustakin, terapiasta ja avusta henkisesti, mielenterveyden häiriöösi, ei siis vain lihottamista. Sen kun muistaisi, niin ehkä olisit eri mieltä hoidostakin.
Olen tälläkin hetkellä avohoidossa ja koen terapian hyvänä apuna tämän sairauden kanssa.
Sairaalahoitoon sen sijaan en halua...
Hyvä, että avopuolella terapiaa saat. Sitten kyseeseen tulee lainkohta: "Aikuisen tahdosta riippumaton hoito pelkän laihuushäiriön vuoksi tulee kysymykseen vain niissä tapauksissa, joissa potilaan fyysisen tilan romahtaminen uhkaa hänen henkeään ja potilas kieltäytyy näkemästä tilansa vakavuutta", joka viittaa siis puhtaasti fysiikkaan ja painoon (ja tietysti tahdon vastaisuuteen). Eli, siinä vaiheessa kun olet niin laiha, että olet kuolemanvaarassa, mielenterveyslaki ei enää yksin päde vaan sovelletaan somaattisiin sairauksiin liittyviä lakipykäliä. Siinä vaiheessa tosin saatat ja toivottavasti oletkin vähän eri mieltä henkesi säilyttämisestä.
Olen ollut siinä luulossa, että aikuisiin sovelletaan nim.om. tuota mielenterveyslain pakkohoitopykälää (eli on oltava psykoosissa joutuakseen pakkohoitoon ja tuota psykoosia läkärit sitten tulkitsevat eri tavoin). Tiedätkö tarkemmin mistä tuo mainitsemasi lakipykälä löytyy? Somaattisen taudin hoidostahan voi halutessaan kieltäytyä; en tosin toivo että kukaan niin tekee. Ja menkää ajoissa hoitoon, koska anoreksian loppuvaiheessa olette niin sekaisin, että ette ymmärrä olevanne kuolemanvaarassa vaikka olisittekin! Se tuntuu uskomattomalta, mutta niin se vaan on. Eikä kuolemanvaara ole tietenkään aina painosta kiinni, jos elimistössä on jo tapahtunut muita vakavia vaurioita.
vuodelta 2001. Löytyy Duodecimin julkaisuista ja TEO:n terveydenhoitolakihan siinä on taustalla.
http://www.satulinna.fi/?sivu=ajankohtaista
Syömishäiriötä epäiltäessä tulee nuori tutkia huolellisesti. tutkimukseen kuuluu kliininen tutkimus, johon kuuluu ravitsemustilan arviointi, laboratoriotutkimukset, psyykkinen haastattelu ja tutkimus, standardoidut haastattelut ja lomakekyselyt, perhetapaaminen ja lisäsairauksien havainnointi. Somaattiset sairaudet, jotka voivat aiheuttaa painon muutoksia, tulee pois sulkea. (Rantanen 2000, 290.) Syömishäiriöpotilaan tutkimisessa tulee tarkastella hänen ruokailuaan, suhteutumistaan kehoonsa, painoa, somaattisia ja subjektiivisia oireita, todettuja somaattisia oireita, psyykkisiä oireita sekä laboratoriokokeiden löydöksiä. Psyykkisistä oireista tulee omaan kehoon suhtautumisen lisäksi tarkkailla masennusta, ahdistusta ja pakko-oireita ja –ajatuksia. (Charpestier & Marttunen 2001, 871.)
Hoito jakautuu ravitsemustilan korjaamiseen ja psykoterapeuttiseen hoitoon. Avohoitoa käytetään, kun painoindeksi on yli 17, hoitomotivaatiota on, ei ole lääketieteellisiä löydöksiä ja perhe tai muu verkosto tukee nuorta. Sairaalahoito somaattisessa sairaalassa tulee tarpeeseen, jos painoindeksi on alle 13, paino alle 30kg tai laihtuminen erittäin nopeaa tai nuorella on vakavia fyysisiä oireita. Sairaalahoito toteutetaan psykiatrisella osastolla, jos nuorella on runsaasti psykoottisia oireita, vakava itsetuhoituus tai itsemurhavaara, vaikea masennus tai puutteelliset tai ristiriitaiset perhe-olosuhteet. (Rantanen 2000, 290-292.)
Psykoterapiaa ei kannata aloittaa heti, vaan vasta kun ravitsemustila on korjaantunut(Ebeling ym. 2002). Hoidon alussa keskitytään ravitsemustilan korjaamiseen ja nuoren motivoimiseen. Ja asetetaan tavoitepaino ja realistinen aikataulu. Nuoren perhe otetaan mukaan hoitoon ja sitä tulee tukea. Hoito koostuu psykiatrisesta terapiasta, ruokapäiväkirjan pitämisestä, omaisten ja potilaiden tukiryhmistä sekä lääkehoidosta. Hoito toteutetaan yksilöllisen hoitosuunnitelman mukaan. Häiriöt ovat pitkäkestoisia ja kroonistuvat helposti ja edellyttävät pitkää seurantaa ja jatkohoitoa. (Rantanen 2000, 290-292.)
Terveydenhuollon ammattihenkilöt, työterveyshoitajat, opettajat ja läheiset ovat avainasemassa sairauden tunnistamisessa. Läheisten kannattaa puuttua tilanteeseen nopeasti, mutta hienotunteisesti. Parhaiten tämä tapahtuu kannustamalla sairastunutta hoitoon ja tarjoamalla hänelle tukea. Sekä sairastuneen että läheisten kannattaa hankkia tietoa sairaudesta. Suurin ongelma syömishäiriöiden hoidossa on tiedon puute. Psykoterapia on oleellinen osa syömishäiriöiden hoitoa. Se voidaan aloittaa missä sairauden vaiheessa tahansa - myös vakavasti oireilevilla potilailla. Läheisten ja koko perheen tukeminen kuuluu asiantuntevaan hoitoon, ja sitä kannattaa aktiivisesti pyytää hoitavalta taholta. (SYLI ry. 2006.)
Syömishäiriöt kroonistuvat helposti ja vain murto-osa syömishäiriöistä kärsivistä päätyvät hoidon piiriin. Hoidon viivästyminen johtaa helposti vakaviin fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin haittoihin. Sairauden puhkeamisesta kestää usein vuosia sen diagnosointiin. (Hautala ym. 2006, 42.) Noin puolet laihuushäiriöpotilaista paranee, vajaalla kolmanneksella oireilu jatkuu, ja 10–20 potilaalla sadasta se kroonistuu. (Ebeling ym. 2002.)
Kiitos tärkeistä perustiedoista. Tieto on todellakin tärkeää kaikille, jotka ovat tavalla tai toisella tekemisissä syömishäiriöiden kanssa. Uskon, että nim.om. nuorten hoitoonohjaus ja hoito on ihan hyvällä tolalla. Ongelma ovat mielestäni myöhemmällä iällä sairastuneet, jotka ovat jo täysi-ikäisiä ja mikäli he eivät aktiivisesti hakudu hoitoon tai ovat jo tosi huonossa kunnossa, ovat asiat huonosti. Omaisille ei kerrota mitään, koska kyseessä on täysi-ikäinen, omaiset eivät voi olla yhteydessä mihinkään, he ovat täysin sen tiedon varassa, jota saavat sairaalta (jolloin usein valehdellaan aika sujuvasti). Jos sairaalla ei ole mitään varsinaistä hoitokontaktia johonkin syömishäiriöihin erikoistuneeseen hoitolaitokseen tms. ollaan aikalailla tuuliajolla. Perusterveydenhoidossa ei välttämättä tunnisteta ongelmaa riittävästi tai hoidetaan vaan oireita puuttumatta itse sairauteen (sairas osaa tietysti sumuttaa sielläkin). Tietoa - ja jopa apua - on todella paljon saatavilla NUORILLE syömishäiriöisille, mutta monet kroonikot tai aikuisena sairastuneet (sairastua voi jopa yli nelikymppisenä ja paljon vanhempanakin) ovat usein lähes heitteillä! Sairauteenhan kuuluu valehtelu, sairauden kieltäminen jne. mutta sairaan tahtoa kuunnellaan järjettömän pitkään. Ehkä liian pitkään?? Onnellisia ne, jotka PÄÄSEVÄT pakkohoitoon. Nyt jos joku älähtää resursseista jne, on sanottava, että on sata kertaa halvempaa hoitaa syömishäiriöt mahd. aikaisessa vaiheessa. Mitä pitemmälle mennään, sitä kalliimmaksi sairaus käy - sekä sairaalle itselleen kaikilla mahdollisilla tavoilla että yhteiskunnalle ihan rahallisesti. Ja myös läheiset kärsivät. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa asiat ovat paremmin kaikenikäisillä syömishäiriöisillä.
Kiitos perinpohjaisesta selvennyksestä.
Saisivat tuolla sairaaloissakin antaa täysi-ikäisille potilailleen jotakin tietoa näistä säädöksistä sen sijaan, että stressaisivat entistä pahemmin...
http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb/YaBB.cgi?board=lastenvanhemmat_area;action=print;num=1080344909