En halua parantua... en bulimiasta, en masennuksesta, en mistään mikä mua vaivaa. Ja se pelottaa....
Jos mun elämässä tapahtuu vähänkin jotain positiivista, sellaista josta tulee hyvä mieli, ajattelen, että se pitää saada nopeesti pois. Oon jotenin jumissa synkässä mielessäni ja oon ollut jo kauan...en tiedä miksi. Mulla ei ollut mitään syytä aloittaa oksentamista, halusin vain saada ittelleni vielä pahemman olon ja olla vielä laihempi, kai nautin siitä jotenkin. Nautin siitä, että tuhoon itseäni. Se on mun salaisuus, jota kukaan ei tiedä. Kukaan ei voisi kuvitella, että mulla, joka oon sellainen kiltti ja huomaavainen ja vaikka mitä, voisi olla niin itsetuhonen mieli.
Mietin usein, miten saisin itseni vielä surkeammaksi. Kävelen lääkekaapille ja katson (ihan vain varmuuden vuoksi) olisiko jotain lääkettä, jota voisi ottaa liikaa....tai etsin sellaista veistä, jolla voisi viillellä... En ole uskaltanut.
Joskus ajattelen, että näännyttäisin itseni nälkään ja heikoksi. Oon kateellinen kaikille anorektikoille. Silloin kaikki huomaisi mun pahan olon...ehkä säälisi mua. No, näännyttäminen olisi kyllä aika vaikeaa, kun vaan ahmin koko ajan...
Tunnen itseni kaksimieliseksi. Se että joku auttaisi mua voisi olla helpottavaa, toisaalta pahinta, mitä tiedän. Yhden kerran sisko yllätti mut itkemästä huoneesta. Se vaan jankkas, mikä mua vaikaa. Ei, mä en vaan pystynyt samomaan sanaa syömishäiriö ja annoin asian olla. Pelkäsin kuollakseni....
Vähättelen pahaa oloa. Ei, eihän toi ole vielä mitään. Maailmassa on niin paljon muuta pahaa ja suurempaa ja.... mä olen vain niin pieni...
Haluaisin vain tietää, onko täällä samalla tavalla ajattelevia....joku.
piimis
Jos mun elämässä tapahtuu vähänkin jotain positiivista, sellaista josta tulee hyvä mieli, ajattelen, että se pitää saada nopeesti pois. Oon jotenin jumissa synkässä mielessäni ja oon ollut jo kauan...en tiedä miksi. Mulla ei ollut mitään syytä aloittaa oksentamista, halusin vain saada ittelleni vielä pahemman olon ja olla vielä laihempi, kai nautin siitä jotenkin. Nautin siitä, että tuhoon itseäni. Se on mun salaisuus, jota kukaan ei tiedä. Kukaan ei voisi kuvitella, että mulla, joka oon sellainen kiltti ja huomaavainen ja vaikka mitä, voisi olla niin itsetuhonen mieli.
Mietin usein, miten saisin itseni vielä surkeammaksi. Kävelen lääkekaapille ja katson (ihan vain varmuuden vuoksi) olisiko jotain lääkettä, jota voisi ottaa liikaa....tai etsin sellaista veistä, jolla voisi viillellä... En ole uskaltanut.
Joskus ajattelen, että näännyttäisin itseni nälkään ja heikoksi. Oon kateellinen kaikille anorektikoille. Silloin kaikki huomaisi mun pahan olon...ehkä säälisi mua. No, näännyttäminen olisi kyllä aika vaikeaa, kun vaan ahmin koko ajan...
Tunnen itseni kaksimieliseksi. Se että joku auttaisi mua voisi olla helpottavaa, toisaalta pahinta, mitä tiedän. Yhden kerran sisko yllätti mut itkemästä huoneesta. Se vaan jankkas, mikä mua vaikaa. Ei, mä en vaan pystynyt samomaan sanaa syömishäiriö ja annoin asian olla. Pelkäsin kuollakseni....
Vähättelen pahaa oloa. Ei, eihän toi ole vielä mitään. Maailmassa on niin paljon muuta pahaa ja suurempaa ja.... mä olen vain niin pieni...
Haluaisin vain tietää, onko täällä samalla tavalla ajattelevia....joku.
piimis
Vastaukset 2
Vanhimmat
tuntuu et ajattelen aika paljon samalla tavalla. ehkä mulla on ollu niin kauan jo huono olo, että oon tottunu siihen enkä haluukaan siitä pois. tuntuu jotenkin et sit ei enää olis mitään. toisaalta haluu siitä olosta eroon, mut toisaalta ei ees haluis minkaanlaista apua.
alotin joku aika sitten syömään yhtä mielialalääkettä ja sen jälkeen on tunteet jotenkin "heikentyny", ei tuu enää sellasta ylitsepääsemätöntä tuskasta oloa enkä itkeskele enää läheskään yhtä paljon kun ennen. Ja toisaalta mulla on niin ikävä itkemistä, sellasta puhdasta itkua ja pahaa oloa. sen takia oon miettiny tosissaan et lopettaisin sen lääkkeen syömisen, mut toisaalta oon huomannu et se auttaa tosi paljon puhumaan psykologin kanssa, joten oon toistaseks viel jatkanu. tää koko juttu kuulostaa varmaan aika tyhmältä, mutta mulle se vaan on niin totta :(
mulla on silleen et jos on ollu hauskaa pari päivää, eikä oo oksentanu mut ei myöskään lihonu nii tulee olo, et ei, tästä puuttuu jotain...ja et en mä sellanen haluu olla...ihan ku mun ei kuuluis olla onnellinen.
kadehdin myös anorektikkoja, vaikka liian laiha on musta ruma, silti haluisin näännyttää itteni, oonki onneks laihtunu...mä haluan niin vaan laihtuu...enkä ees tiiä miks..mun on vaan pakko.
ja haluun et mun laihtuminen huomataan, mut jos joku sanoo et onko sulla joku anoreksia, nii sit vasta paha olo tuleeki..en mä tajuu itteeni...
mua pietään vahvana ja tasapainosena ihmisenä, jolla ei oo ongelmii...tietäispä vaan miten paska olo mulla on aina...
ei haittaa vaikka kuolisin jos en onnistu laihtuun, on nii hirveetä jos on lihonu vaikka vaan puol kiloo...eihän kukaan sitä ees huomaa...
mä oon viillelly joskus muutama vuos sitte, sillon ei ollu viel bulimiaa...arvetki on haalistunu,siinä ny ei ollu mitään järkee...
just itsetuhonen kuvaa mua hyvin, mä vaan vaadin iteltäni koko ajan jotain enkä vaan pysty oleen onnellinen...no tää on mun kirous...tuntuu ouolta ajatella et muillaki on tää...