YHÄIDIT!

Kysymys yksinhuoltajaäideille:

Kuinka te selviätte 1.) raskausajasta ja sen vaivoista ilman toisen tukea ja 2.) vauvavuodesta yksin?

Olen viimeisilläni raskaana enkä uskalla esim. mennä yksin kylpyyn ilman, että mies on asunnossa, auttamassa minua ammeesta pystyyn, jos/kun en omin avuin sieltä ylös pääse.

Ajattelin vain sitä, miten tämä jo muutenkin hankala raskausaika murheineen ja vaivoineen olisi vieläkin hankalampaa, kun pitäisi kaikki vain yksin kokea. Raskaus on minulle merkinnyt totaalista muutosta entisestä elämästäni tähän uuteen tulevan äidin maailmaan. Ei vain ruumiini muutu vaan psyykkeeni, ja tarvitsen tähän jokun toisen todistamaan ja ymmärtämään muutoksiani.

Nostan teille yhäidit hattua!
11526
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 11

Vanhimmat

Sitä selvisi koska oli kai pakko selvitä. Ikinä en kyllä uudestaan enää itseäni siihen tilanteeseen laittaisi, olen joskus miettinyt silloista elämääni ja ihmetellyt miten jaksoin. Minun tapauksessani isä oli täydellisesti poissa kuvioista heti saatuaan tiedon raskaudesta, samoin hänen koko perheensä. Itselläni on pieni perhe, tukenani oli ainoastaan äitini, enkä tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä.

Äänestä
  • Sama mulla, Terhi. Ja kyl nykyäänkin vielä jaksaa olla katkera joillekin hetkille, jolloin TODELLA olisi kaivannut apua edes kavereiltaan - mutta ei kauan :).
    Äitini oli myös tukena koko ajan sen minkä omalta yksinhuoltajuudeltaan kerkisi; hän oli myös mukana synnytyksessä. Raskausaikana sain kyllä kantaa kaikki itse, myös äitiyspakkauksen postista ja kaikki kotiremontit tms. Huhkin koko lailla puutalossa, jossa piti puutkin hakata itse, sekä raskausaikana että lapsen synnyttyä, eikä mitään keskenmenoa tullut, sillä ovathan naiset ennenkin pärjänneet, piti vain kuunnella vaistojaan. Väsynyt minusta tuli ja myöhemmin hankala niille läheisille, joita tuli myöhemmin avukseni.

    Olen vieläkin väsynyt, selkäni on kipeä ja hampaani, jotka menivät raskauden aikana melko huonoon kuntoon, ovat kipeät vähän väliä eikä rahaa ole kokoremonttiin; koetan toipua pitkään kestäneestä masennuksesta, mutta kyllä niitä ilon ja onnen päiviä mahtuu paljonkin sinne sekaan. Mulla on nykyään poikaystävä ja ihana kaksivuotias tyttö, koetan olla kiitollinen pienestä perheestäni ja onnentyttö olenkin: joillain ei ole lainkaan perhettä.

    Äänestä

Olin raskausaikana 31/32v ja muistan kuinka monet
itkut itkin, kun oli yksin, mutta kertaakaan
en olisi muuttanut tilannetta, kaikkien tuskien ja
pitkän kivuliaan synnytyksen jälkeen olin pakahtua
onnesta kun poikani laskettiin syliini....
Sen jälkeen vauvan ensimmäiset vuodet menivät
ihmetyksen vallassa, "onko tämä ihana suloinen
lapsi minun aikaansaannokseni?" Poikani täyttää
kohta 10v ja meillä on ollut mahtavaa yhdessä
En ole katunut, että päätin valita yksinhuoltajuu
den-hyvä toveruus, rakkaus ja hellyys saa ihmeitä
aikaa...
Onnea synnytykseen, kyllä kaikki menee hyvin
kun ei turhia murehdi etukäteen..

Äänestä
  • Kirjoituksesi oli jotenkin ihana.

    Mitä tarkoitat sillä, että päädyit yhuoltajuuteen? Tiesitkö jo raskaaksi tullessasi, että haluat niin? Tapaako isä lastaan?

    Uskon, että sitä itkee monet itkut yksinään raskaana ollessa, kun minä itken jopa toisen läsnä ollessa paljon normaalia enemmän ja usein ilman syytä.

    Ajatteletko joskus, että voisit saada toisen lapsen samalla tavalla, ilman isän tukea?

    En halua kuulostaa hirmu uteliaalta, jotenkin vain ihmettelen teitä jaksajia, kun itsellä on vaikeuksia hyvässäkin suhteessa.

    Äänestä

  • Ihmettelijä kirjoitti:

    Kirjoituksesi oli jotenkin ihana.

    Mitä tarkoitat sillä, että päädyit yhuoltajuuteen? Tiesitkö jo raskaaksi tullessasi, että haluat niin? Tapaako isä lastaan?

    Uskon, että sitä itkee monet itkut yksinään raskaana ollessa, kun minä itken jopa toisen läsnä ollessa paljon normaalia enemmän ja usein ilman syytä.

    Ajatteletko joskus, että voisit saada toisen lapsen samalla tavalla, ilman isän tukea?

    En halua kuulostaa hirmu uteliaalta, jotenkin vain ihmettelen teitä jaksajia, kun itsellä on vaikeuksia hyvässäkin suhteessa.

    Olimme pojan isän kanssa yhdessä viisi vuotta ja
    halusimme molemmat lasta, mutta kun olin viidennellä kuulla raskaana hänelle tuli joku
    pakkomielle vapaudestaan ja huomasin ettei hän
    pystyisi kantaan vastuuta lapsesta, vaikka oli mua
    8v vanhempi (oman tiensä kulkija ja ei halua sitou
    tua) niinpä lähdin "maha pystyssä" rakentamaan
    omaa elämääni ilman häntä, päätös oli elämäni vaikein ja välillä olin vähällä luovuttaa, mutta
    sain voimia jaksaa, kun pieni miehenalkuni potki
    "mahasta käsin" järkeä päähäni.. c",)
    Meillä on yhteishuoltajuus, mutta se toimii vain
    paperilla-häntä ei kiinnosta, mutta luulen ettei
    ylpeys anna periksi myöntää asiaa.. Pojalla on
    kuitenkin hänen sukunimensä ja kun pari vuotta
    pyysin että vaihdetaan pojan sukunimi omani mukai
    seksi-hän kieltäytyi, samoin yhteishuoltajuutta
    ei saa purkaa..En ymmärrä häntä, mutta olen anta
    nut asian olla. Isä ei tapaa lastaan..
    Toista lasta en ole enää ajatellut hankkia

    Äänestä

  • onnell. yh kirjoitti:

    Jäin yksinhuoltajaksi odottaessani toista lastani,kuuluisi kai sanoa lastamme, mutta yksin jäin ja ainoaksi aikuiseksi muruilleni. Isää ei näkynyt ei kuulunut, parempi kai niin. Mutta silloin kun repeää isäksi ja äidiksi jo syntyneelle lapselleen ja yrittää pärjätä epäilevien naapureiden parissa vatsa pystyssä, niin kyllä se arki siinä hurahtaa niin ettei pahemmin tarvitse asioita miettiä. Vasta juniorin täyttäessä vuoden ennätin tirauttamaan ensimmäiset kyyneleeni tajutessani sen tosiasian ettei junnu koskaan näe isäänsä. Mutta, eipä siinä itkut auta, sitä saa kuitenkin niin paljon enmmän vain itselleen että ehkä sillä sitä jaksaa painaa eteenpäin.

    Äänestä

  • Joo, minäkin itkin koko ajan raskauden aikana ja samalla valvoin niin, että kun synnytyksen aika lopulta tuli, nukahtelin ennen ponnistuksia moniaita kertoja :). Univelkakierteeni alkoi jo tuolloin. Luulen, että tulin jollain tavalla hulluksi raskauden ajan yksinäisyyksissäni, siitä ei vaan ollut mitään muuta seurausta kuin se, mitä tapahtui minun omalle päälleni. Kun tilanne alkoi tasapainottua, muutuin taas neutraalimmaksi..

    .. minusta on melko omituista, että esim. neuvolassa tai jossain muualla ei huomata ihmisen väsymystä, vaikka hän sen itse suoraan kertoisi itku kurkussa päin naamaa. Toivoisin itseni ja kaikkien muiden äitien, joilla voi olla vielä vaikeampaa kuin mulla, että saataisiin mahdollisimman paljon ulkopuolista tukea niille, joilla ei ole läheisiä, sosiaalista verkostoa tai sukulaisia ympärillä, kun niitä tarvittaisiin; ja sellaista turvallisuuden tunnetta tarvitsee erityisen paljon raskaus-ja synnytysaikana.

    Äänestä

  • onnell. yh kirjoitti:

    Olimme pojan isän kanssa yhdessä viisi vuotta ja
    halusimme molemmat lasta, mutta kun olin viidennellä kuulla raskaana hänelle tuli joku
    pakkomielle vapaudestaan ja huomasin ettei hän
    pystyisi kantaan vastuuta lapsesta, vaikka oli mua
    8v vanhempi (oman tiensä kulkija ja ei halua sitou
    tua) niinpä lähdin "maha pystyssä" rakentamaan
    omaa elämääni ilman häntä, päätös oli elämäni vaikein ja välillä olin vähällä luovuttaa, mutta
    sain voimia jaksaa, kun pieni miehenalkuni potki
    "mahasta käsin" järkeä päähäni.. c",)
    Meillä on yhteishuoltajuus, mutta se toimii vain
    paperilla-häntä ei kiinnosta, mutta luulen ettei
    ylpeys anna periksi myöntää asiaa.. Pojalla on
    kuitenkin hänen sukunimensä ja kun pari vuotta
    pyysin että vaihdetaan pojan sukunimi omani mukai
    seksi-hän kieltäytyi, samoin yhteishuoltajuutta
    ei saa purkaa..En ymmärrä häntä, mutta olen anta
    nut asian olla. Isä ei tapaa lastaan..
    Toista lasta en ole enää ajatellut hankkia

    Mä jäin kans yksin kolmannella kuulla, isä ei tapaa lastaan. Sikäli onnellista se on, että nykyisen poikaystäväni kanssa saamme rauhassa nauttia pienestä "perhe-elämästämme" ilman mitään kiistoja kolmannen osapuolen välillä.

    Minä olen sitä mieltä, että sitten kun lapsi syntyy, niin ei siinä enää kerkeä murehtimaan, omat, pahimmatkin angsti-ja yksinäisyyskohtaukseni jäävät kesken eikä rypemään ehdi, kun lapsen touhut vievät taas mukanaan. Olen hirveän onnellinen tuosta lapsestani ja lisääkin haluaisin, mutta vasta sitten kun kaikki on hyvin.

    Äänestä

  • ainut aikuinen kirjoitti:

    Jäin yksinhuoltajaksi odottaessani toista lastani,kuuluisi kai sanoa lastamme, mutta yksin jäin ja ainoaksi aikuiseksi muruilleni. Isää ei näkynyt ei kuulunut, parempi kai niin. Mutta silloin kun repeää isäksi ja äidiksi jo syntyneelle lapselleen ja yrittää pärjätä epäilevien naapureiden parissa vatsa pystyssä, niin kyllä se arki siinä hurahtaa niin ettei pahemmin tarvitse asioita miettiä. Vasta juniorin täyttäessä vuoden ennätin tirauttamaan ensimmäiset kyyneleeni tajutessani sen tosiasian ettei junnu koskaan näe isäänsä. Mutta, eipä siinä itkut auta, sitä saa kuitenkin niin paljon enmmän vain itselleen että ehkä sillä sitä jaksaa painaa eteenpäin.

    Ai, en minä sitä itkenyt, ettei penska näe isäänsä, vaan ihan itseäni :). Melko itsekästä.

    Taistelutahtoa kyllä löytyy ja voimia jostain ihme paikasta silloinkin, kun luuli, että ne kaikki olivat lopussa.

    Kylläpä on kummallista, kuinka moni aikuinen mies jaksaa ja viitsii tehdä tämän saman tempun?!? Mistä se mahtaa johtua? Miten se voi olla mahdollista. Jos joku meistä naisista synnyttäisi poikasensa ja lähtisi sen jälkeen lipettiin (mikä tuntuu mahdottomuudelta, kun ajattelee äidin ja lapsen luontaista tunnesidettä), niin häntä pidettäisi ihan moraalittomana otuksena, halveksittavana naisena ja sen hän myös, näin luulen, saisi kuulla.

    Miehelle tuo lähteminen ja poissaoleminen on ihan luonnollinen asia, koska hän "tarvitsee vapautensa". Mää en jaksa tajuta.

    *pui nyrkkiä* :)=

    Äänestä

Olen tällä hetkellä ollut jo noin 2,5 vuotta poikani kanssa kahden... seurustelin kylläodotusaikana lapsen isän kanssa mutta eipä hänestä sitä apua ollut... tein kaiken itse siivosin, tein ruuat, pesin pyykit jne. minua ei autettu missään vaiheessa ei edes silloin kun muutimme toiseen asuntoon, olin kuudennella kuulla raskaana ja minä itse kannoin suurimman osan tavaroista pesukoneista lähtien... ja jo silloin päätein etten todellakaan tarvitse apua missään suhteessa... jätin miehen ja olen pärjännyt hyvin koiran ja lapsen kanssa... ja tottakai tarvittaessa olen kääntynyt vanhempieni puoleen ja onhan sitä ihmisellä ystäviä ja sukulaisia... mitäs minä paskalla tekisin kun ei ole tuota peltoakaan... se on minun mottoni sen miehen suhteen.. muuta onneksi tai toivottavasti kaikki miehet eivät ole samanlaisia kuin minun OLI....

Äänestä
  • Toivon, että sinä löydät vielä hyvän miehen, koska niitäkin on.

    Minä kannoin myös suurimman osan tavaroista muuttaessamme uuteen kotiin raskauteni alkuvaiheessa, koska 1.) mieheni selkä reistailee eikä hän siksi pysty kantamaan raskaita tavaroita ja 2.) koska en tiennyt olevani raskaana. Sain tietää siitä vasta 8 rv:lla. Muuton aikana huomasin, että kuntonihan on ihan puhki ja hengästyn yhdenkin rapun nousemisesta. Mies ihmetteli, mikä minua vaivaa ja kun seur. pv:nä menin gynelle, sain tietää olevani raskaana. Olin kyllä hieman vihainen ukolle, kun olin itse joutunut kantamaan suuren osan kamoista.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Ihmettelijä kirjoitti:

Kysymys yksinhuoltajaäideille:

Kuinka te selviätte 1.) raskausajasta ja sen vaivoista ilman toisen tukea ja 2.) vauvavuodesta yksin?

Olen viimeisilläni raskaana enkä uskalla esim. mennä yksin kylpyyn ilman, että mies on asunnossa, auttamassa minua ammeesta pystyyn, jos/kun en omin avuin sieltä ylös pääse.

Ajattelin vain sitä, miten tämä jo muutenkin hankala raskausaika murheineen ja vaivoineen olisi vieläkin hankalampaa, kun pitäisi kaikki vain yksin kokea. Raskaus on minulle merkinnyt totaalista muutosta entisestä elämästäni tähän uuteen tulevan äidin maailmaan. Ei vain ruumiini muutu vaan psyykkeeni, ja tarvitsen tähän jokun toisen todistamaan ja ymmärtämään muutoksiani.

Nostan teille yhäidit hattua!

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu