En tiedä mikä on oikea palsta aiheelleni mutta laitampa asiani tänne.
Olen päälle 35 ja naimisissa ja kahden lapsen äiti. Koulutusta on ja työn syrjässä ollaan kiinni miten ollaan. Jokatapauksessa omillaan pärjäillään ja perhe elätetään.
Harmittaako teitä joskus se että ette voi jakaa asioitanne omien vanhempienne kanssa? Että asiat jotka ovat teille tärkeitä ja oleellisia ovat hepreaa vanhemmillenne.
Tarkoitan asioita jotka liittyvät aikuiselämän aiheisiin; elämänmenoon, lastenkasvatukseen, työllisyyteen, perheen ja työn yhteensovittamiseen, asumiseen, toimeentuloon, inhimillisiin voimavaroihin - ts. niihin arkipäivän asioihin missä ajatus nykypäivän paineissa pyöriskelevällä perheenäidillä askartelee. Asioita mitä tälläkin palstalla pohditaan.
Mielelläni jakaisin joskus asioitani omien vanhempieni kanssa. Välimme ovat aina olleet ihan hyvät. He ovat vielä ihan suht voimissaan, eivät mitään ikäloppuja siis, ja monissa asioissa ihan kohtalaisen järkeviä ja aikaa seuraavia. Seuraavat mediaa, lukevat "muutakin kuin seiskaa". Mutta kun tulee kyseeseen oman tyttären asiat niin otetaan suhtautuminen niinkuin minä en eläisi tässä maailmassa, näissä olosuhteissa.
Esimerkkinä maan työllisyystilanne: Tietävät hyvin pätkätöistä, akateemisesta työttömyydestä, kilpailusta, nuorten naisten asemasta työmarkkinoilla. Asiat ovat tunnustettuja mutta kun keskustelen jotakin tähän liittyvää - joka koskee nimenomaan omaa elämääni, niin silloimpa suhtautuminen on niinkuin juuri minua ei koskisi olosuhteet ja luonnonlait. Asenne, että juuri minua aina onni potkaisisi, että juuri minun asiani järjestyisi kun vaan yritän. Monihan tämän palstan lukija tietää miten vaikeata voi olla elo vaikka kuinka yrittää. Vanhemmiltani sinkoilee ajatuksia ja neuvoja jotka sopi jonnekin 60-luvulle mutta ei todellakaan tähän päivään. Ymmärtäähän sen että eivät nämä joutuneet aktiivi-iässä kamppailemaan puoliakaan siita mitä joutuisivat jos heidät tipautettaisiin nuorina aikuisina nykyaikaan. Heillä on aina ollut virka, asunto maksettiin 7:ssä vuodessa, lukion jälkeen opiskeltiin 2 vuotta. Toisin kuin silloin heillä, nykyisin on niukkuutta jaossa. Se ymmärretään yleisesti mutta sen ei kuulu koskea minua. Ihmetellään kun ei osata järjestää elämää yhtä “mukavaksi” kuin heillä, ei ymmärretä lainalaisuuksia ympärillä . Jotenkin se ymmärretään paremmin jos jollain muulla on miten on, minun kuuluisi heittää nopalla aina kutonen.
Ei se mitään. Asiassa vaan painaa se että on pikkuhiljaa tullut huomattua se että on parempi olla hiljaa omista asioistaan. Ei niitä kannata yrittää jakaa. Parempi antaa ikäväen olla luuloissaan ja puhua triviaaleista asioista. Jos kertoo huolista, niin saa lähinnä taakkaa lisää. Satelee aika älyttömiä “miksi et tee niin tai niin”-neuvoja joita on lupa heitellä ilman minkäänmoista kunnon pohdintaa ja toisen kenkiin menemistä. Mitään lohdutusta ei siltä taholta saa: Koskaan ei kuule: koita jaksaa, kyllä se siitä...
Niin, olen siis vain melko tyypillinen tapaus, epätyypillisissä työsuhteissa rämpivä kolmevitonen koulutettu nainen.
Olen päälle 35 ja naimisissa ja kahden lapsen äiti. Koulutusta on ja työn syrjässä ollaan kiinni miten ollaan. Jokatapauksessa omillaan pärjäillään ja perhe elätetään.
Harmittaako teitä joskus se että ette voi jakaa asioitanne omien vanhempienne kanssa? Että asiat jotka ovat teille tärkeitä ja oleellisia ovat hepreaa vanhemmillenne.
Tarkoitan asioita jotka liittyvät aikuiselämän aiheisiin; elämänmenoon, lastenkasvatukseen, työllisyyteen, perheen ja työn yhteensovittamiseen, asumiseen, toimeentuloon, inhimillisiin voimavaroihin - ts. niihin arkipäivän asioihin missä ajatus nykypäivän paineissa pyöriskelevällä perheenäidillä askartelee. Asioita mitä tälläkin palstalla pohditaan.
Mielelläni jakaisin joskus asioitani omien vanhempieni kanssa. Välimme ovat aina olleet ihan hyvät. He ovat vielä ihan suht voimissaan, eivät mitään ikäloppuja siis, ja monissa asioissa ihan kohtalaisen järkeviä ja aikaa seuraavia. Seuraavat mediaa, lukevat "muutakin kuin seiskaa". Mutta kun tulee kyseeseen oman tyttären asiat niin otetaan suhtautuminen niinkuin minä en eläisi tässä maailmassa, näissä olosuhteissa.
Esimerkkinä maan työllisyystilanne: Tietävät hyvin pätkätöistä, akateemisesta työttömyydestä, kilpailusta, nuorten naisten asemasta työmarkkinoilla. Asiat ovat tunnustettuja mutta kun keskustelen jotakin tähän liittyvää - joka koskee nimenomaan omaa elämääni, niin silloimpa suhtautuminen on niinkuin juuri minua ei koskisi olosuhteet ja luonnonlait. Asenne, että juuri minua aina onni potkaisisi, että juuri minun asiani järjestyisi kun vaan yritän. Monihan tämän palstan lukija tietää miten vaikeata voi olla elo vaikka kuinka yrittää. Vanhemmiltani sinkoilee ajatuksia ja neuvoja jotka sopi jonnekin 60-luvulle mutta ei todellakaan tähän päivään. Ymmärtäähän sen että eivät nämä joutuneet aktiivi-iässä kamppailemaan puoliakaan siita mitä joutuisivat jos heidät tipautettaisiin nuorina aikuisina nykyaikaan. Heillä on aina ollut virka, asunto maksettiin 7:ssä vuodessa, lukion jälkeen opiskeltiin 2 vuotta. Toisin kuin silloin heillä, nykyisin on niukkuutta jaossa. Se ymmärretään yleisesti mutta sen ei kuulu koskea minua. Ihmetellään kun ei osata järjestää elämää yhtä “mukavaksi” kuin heillä, ei ymmärretä lainalaisuuksia ympärillä . Jotenkin se ymmärretään paremmin jos jollain muulla on miten on, minun kuuluisi heittää nopalla aina kutonen.
Ei se mitään. Asiassa vaan painaa se että on pikkuhiljaa tullut huomattua se että on parempi olla hiljaa omista asioistaan. Ei niitä kannata yrittää jakaa. Parempi antaa ikäväen olla luuloissaan ja puhua triviaaleista asioista. Jos kertoo huolista, niin saa lähinnä taakkaa lisää. Satelee aika älyttömiä “miksi et tee niin tai niin”-neuvoja joita on lupa heitellä ilman minkäänmoista kunnon pohdintaa ja toisen kenkiin menemistä. Mitään lohdutusta ei siltä taholta saa: Koskaan ei kuule: koita jaksaa, kyllä se siitä...
Niin, olen siis vain melko tyypillinen tapaus, epätyypillisissä työsuhteissa rämpivä kolmevitonen koulutettu nainen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tilanteesi on aika tyypillinen tuttavillanikin, mutta itselläni taas ihan toisenlainen tilanne. Vanhempieni mielestä minulla on uskomaton onni ja tuuri koko ajan samoin miehelläni, mikään ei siis oikein taida olla meidän ansiotamme?
Vanhempani ovat aikanaan opiskelleet runsaasti ja kiivenneet sitten niitä etenemisen portaita pitkiin asemiinsa joista jäivät jo eläkkeelle. Meikä on saanut kaiken aina minimiponnistuksella kieltämättä ja ukon amamttikoulua kesti kolmisen viikkoa. On silti aikalailla luonteesta ja omista avuista kiinni miten käyttää ne tilaisuudet joita eteen aukeaa. Harvoin muistavat että varsinaisen koulutukseni päälle olen opiskellut runsaasti vaikka mitä ammatillisesti hyödyttävää ja ihan kyllä huvikseenkin. Lisäksi uskallan ottaa vastuulleni niitä hankaliakin hommia hoitaakseni enkä aina heppoja. Kieltämättä tuuriakin on käynyt, mutta onnea tarvitaan aina. Jopa se että en aikanaan saanut toista työpaikkaa jota hain on lopulta koittanut onnekseni, vaikka silloin se oli maailmanloppu. Muutoinkin pitä työmatkani käsitetään usein viakseni kun en ole lähempää työtä saanut edes suhteilla. No, niitä suhteita ei halua pilata samalal työpaikalla eri asemista johtuvilla ristiriidoilla ja lähempääkään en ole ammatillisesti kiinnostavaa löytänyt muutenkaan.
Jopa omaisuuden hankinnassa on ollut tuuria.. Eli sattumalta todella löysimme lähes purettavan talon todella hyvältä alueelta jonka trendi oli vasta nousussa. Myydessä hintaa oli yli tuplaten siihen mitä olimme sijoittaneet. UUdessa talossamme nyt asumme silti miehen kätevyydestä johtuvan ammatinvalinnan takia. Suunnitelmissa on aikanaan lasten kasvaessa myydä taas tämä ja ostaa vanhemmille yksiöt ja meille lopuille tehdään oma uusi pienempi talo, sama toistetaan sitten nuorempien kohdalla. Onneksi edes hintojen romahtaminen ei asiaan tuo vaikeuksia ellei yli puolitu!! Kai sekin on taas jotain onnea vanhempieni mielestä?? Olihan vanhan asunnonkin myyntivoitto silkkaa tuuria markkinoista johtuen...
Entäs lapset? Niistä on tuurilla tullut sellaisia kuin ne ovat. Ei siis kyse ole kasvatuksesta vaan lähinnä pilaamattomasta perimästä? Lapsiluvussa on kyllä puolet liikaa vanhemmilleni vaikka salaa nauttivat asiasta ja lapsista nyt kun heillä on aikaa siihen. Ja mikä on nauttiessa kyllä niiden kanssa kelpaa mennä ja olla..
Vaikka kaikki kuulostaa tavallaan negatiiviselta niin tiedän heidän kehuvan sillälailla hyvällä tavalla pöyhkeilemättä ja kerskumatta onnistuneella elämälläni, vaikka itse joitakin valintojani joskus kyseenalaistankin.. Ehkä se on heidän tapansa antaa kiitosta, mutta pitää samalla huoli etten ylpisty? En tiedä..
Sisarpuoleni myös aina jaksavat huomauttaa että kyllä meikäläisen kelpaa kun on aina ollut kaikkea jne. Toisaalta olemme ihan eri ajan tuotoksia ja erilaisen ympäristön tuotoksia. Ei vanhempieni elämänlaatu ole mahdollistanut mitään valintaani taloudellisesti kuten he pitävät selviönä, opiskeluistakin luulevat selvinneeni ilman lainaa jne. eli edelleen kuvittelevat että vanhemmat maksoivat talommekin suunnilleen.. Miehen sisaruksilla sama aatos että meille kaikki on tippunut valmiina syliin kotoani.
Onneksi sitä itse tietää mitä on ja mikä on omaa ansiota. Hyvällä itsetunnollakaan ei ole huonoa vaikutusta asioihin.. Vanhemmilleni saatan nykyään sanoa että kävipä tuuri kun.. Sisarustemme puheet tulevat kuitattua sitten kun aika koittaa ja se on varmasti odottamisen arvoista, vaikka asiaa en juuri mieti kuin aina sillä hetkellä kun jokin huomautus asian nostaa esiin. Elämä on onnellista ja sellaista kuin olen sen toivonut olevan ainakin suunnilleen!
Ehkä vanhempasi eivät todella ymmärrä miten erilaista nykyään on? Tai eivät tahdo ymmärtää sillä noin voi olla helpompi itselle? Tuttavani vanhemmat ihmettelevät miten he eivät osaa käyttää rahaa kun asuntolainakin on 25vuodeksi. Eipä tule mieleen että armaalla seitkytluvulla lainat maksoi inflaatio pois ja silti elintaso nousi. Lisäksi verotus ja lapsiperheiden tuetkin oli ihan eri tasolla.. Myös sitä ihmettelevät ettei akateeminen mies saa niin hyvää työtä että vaimolla on varaa jäädä kotiin lasten kanssa niin kuin he tekivät aikanaan. No, mutta kun ei ole niin ei ole kiitos verotuksen edelleen; oman äitini työstä saama esimiehen palkka kun ei riittänyt veroihin ja hoitomaksuun kun hän palasi töihin voi tuota yhteisverotuksen aikaa joka ei palaa.. Ja tuo arvostelu on siis todella suorasanaista!!
Niin ja kyllä on monia asioita joita joutuu nielemään ettei sano suotta jotakin "sopimatonta".. Taannoin kun jo järkyttyivät siitä, että saatan juoda siiderin silloin tällöin, joskus useammankin muulloinkin kuin juhannuksena yhteisellä mökillä..
Hörähdellen luin tekstiäsi joka niin loistavasti sopi omaan elämääni. Paitsi että omat vanhempani ovat lähempänä sinua kuin minua..siis iän mukaan. He ovat eläneet nuoruutensa 80-luvulla.Silti kuilu välillämme on ammottava. Olemme läheisiä mutta elämänkatsomuksemme tietyissä asioissa sotii keskenään armottomasti. He ovat olleet koko elämänsä töissä samassa paikassa.
Sain ensimmäisen lapseni viime vuonna. Sen jälkeen päätin etten enää palaa itseäni henkisesti tappamaan edelliseen työpaikkaani vaan etsin uuden haasteen.Sellaisen työn jossa todella viihdyn. Sellaisen jonne ei tarvitse aamuisin itku kurkussa lähteä kun niin paljon suoraan sanottuna vituttaa. Vaan reaktio asiasta kertoessani oli kuin olisin päättänyt vaihtaa sukupuolta. "Hyvä paikkahan se oli" " et välttämättä koskaan enää saa töitä" "mieti nyt" Hitto kun olen miettinyt.Miettinyt ja miettinyt etten halua samaa kohtaloa kuin he. 25 samassa työpaikassa, sillä silloin aloitettiin nuorena. Ensin supparina ja kotiin maksettiin ruokarahaa jne jne jne... Kuitenkaan heillä ei ole hyvä olla. työkaverit ovat kamalia ja illalla pohditaan että voi kun täyttäisi jo 65 että pääsisi eläkeelle "hullujen huoneelta." Vanhempani eivät ikäisekseen ole vanhan oloisia, erittäin nuorekkaita ja nuoren näköisiä. Äitiäni luultiin jopa siskokseni :D Mutta ajatukset ovat kaukaa, hyvin kaukaa. Ehkäpä siksi ettei heidän maailmaans a mahdu muuta kuin he kaksi ja heidän asiansa ja niinkuin he ovat tehneet on hyvä, vaikkei olekkaan. Tiedänpä mitä välttää kun se aika tulee..
Paitsi että minä olen suunilleen saman ikäinen kuin äitisi ja mulla on saman ikäisiä lapsia kuin sinä oot.
Tuttava piiriini kuuluu samanlaisia paikalleen jämähtäneitä, jotka eivät ole tyytyväisiä duuniinsa, mutta eivät uskalla kokeilla mitään muutakaan. Kovin on pienet ympyrät.
Itse olen kokeillut kaikenlaista. Olinpa tässä "vanhoilla" päivilläni pari vuotta opiskelijanakin. Ja tuttavat kovasti ihmetteli että mikäs sinusta sitten tulee ja mitäs sinä sitten sen koulun jälkeen jne.??? Voihan vitsi sentään. Ja kun oikeesti se aika oli tosi antosaa, vaikka rahalla ei päässyt kehumaan, mutta eihän se raha ole aina tärkeintä, vaan se elämän laatu ja henkinen hyvinvointi. Joskus vaan on irtaannuttava rutiineistaan, jotta sitten taas jaksaa. Vielä ois 20v. työ-ikää jäljellä. Mitähän vielä keksisi??
No omien vanhempieni ihmettelyn kyllä ymmärsin, kun heillä on ikääkin jo 70v.
Ikävä tosiasia on, että sinun vanhempasi eivät voi tehdä enää kovin radikaaleja liikkuja työelämän suhteen vaikka sitten haluaisivatkin. Heidän on todellakin paras pysyä pitkäaikaisessa työpaikassaan, jos haluavat yleensä töissä olla. Sinä et sitä tiedosta (eikä sinun kai tarvitsekaan) mutta ikärasismi on sitä luokkaa, että 35-vuotias ja viimeistään nelikymppinen alkaa olla jo toivoton tapaus työmarkkinoilla. Toivoton siinä mielessä, että vaikka hankkisi minkälaisen koulutuksen, ei enää töihin pääse.
Ei silti, että itse katuisin pitkäaikaisen työpaikkani jättämistä. Tässähän se aika kuluu toista korkeakoulututkintoa hankkiessa...
No hehän , siis omat vanhempani, ei omalla kohdallaan ehtineet "nauttia" nykyajan menosta lainkaan. Pääsivät mukavasti eläkkeelle, ihan ajallaan mutteivat mitenkään ikäloppuina eikä raihnaisina. Hyvä heille.
Terve,
Omien kokemuksien perusteella lopetin kertomasta äidilleni omia asioita noin 15 v sitten. Isä kuoli samoihin aikoihin eikä äidistä ole saanut mitään tukea sen jälkeen - eikä kyllä paljoa sitä ennenkään.
Eli nykyään ei sitten juurikaan puhuta muusta kuin säästä ja kesällä kärpäisien määrästä.
Kyllä sitä välillä kaipaisi sellaista kunnollista keskustelua vanhemman kanssa, mutta se on aivan toivoton unelma.
Insinöörimies 38 vee naimisissa ja yksi vaippaikäinen lapsi
Vanhempiesi työhönhakuaikana ilmeisesti riitti, kun oli "kunnollinen, rehellinen ja työteliäs" ja aina "töitä riitti tekevälle".
On tosiaan vaikea tajuta, että he eivät ymmärrä ajan vaatimuksia vaikka seuraavat aikaansa.
Suosittelen, että et kerro liikaa esim. omista työnhakuasioista. Vältyt vain kuuntelemasta käsittämättömiä neuvoja, jotka vain harmittavat sinua. Myöskään muille sukulaisille tai edes ystäville ei mielestäni kannata olla liian avomielinen työnhakuasioissa. Kokemusta on.