En ole epäsosiaalinen tai ujo, olen vain täysin erilainen kuin kukaan ystäväni tai kaverini. Sen takia en enään heitä näe, en jaksa sitä. He haluavat olla vain pilvessä tai kännissä kaikki viikonloput ja jotkut arkipäivätkin. Kun ei olla sekaisin lorvaillaan saamattomina jossain turhassa paikassa.
Itse olen todella luova ja taiteellinen. Olen aina ollut tekemässä jotain jostain ja siksi turhaudun helposti heidän seurassa. Ärsyttää kun kaikki läheiset tuntuu niin ontoilta, he vain menevät joukon mukana ja tekevät niinkuin toiset tekevät. Minä olen liian rehellinen ja aito kusettaakseni itseäni. Mielummin olen vaikka yksin kun tyhjänä kuorena sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät minua ollenkaan kiinnosta.
Vaikka tiedänhän minä, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Koulussani on tämä tyttö jonka olen huomannut katselvan minua kohti silloin tällöin. Löysin hänen kirjoituksiaan netistä ja huomasin hänen ajatuksiensa olevan kuin minun päästäni kopioituja.
Haluaisin mennä puhumaan hänelle, mutten pysty. Ei itse puhumaan meneminen jännitä. Luulen että pystyisin helposti heittämään jotain kivaa läppää ja kysyä häntä ulos. Ainoa ongelma on se että tiedän ettei siitä mitään tulisi. Minulla ei ole mitään mallia miten toimia suhteessa. Koko lapsuuteni katsoin kun vanhempani riitelivät. Ei ainuttakaan rakkauden hetkeä. Minulla on todella kieroutunut kuva parisuhteesta ja siksi homma loppuisi lyhyeen.
Joskus vituttaa aivan suunnattomasti. Olin lapsena äärettömän avoin, iloinen ja touhusin aina ties mitä uutta. Melankolinen tausta on tehnyt minusta kyynisen ja elottoman. Minut on rikottu liian monta kertaa. Kasvoilleni on jäätynyt tunnoton ilme, katseeni on tyhjä, vaikka sisälläni kuohuaa kaipuu vapauteen. Vapauteen henkisistä kahleista.
Jotenkin tuntuu että normaalia elämää elävät eläisivät minun unelmaani. En haluaisi linnaa merenrannalta, en rikkaita vanhempia enkä tuhatta kaveria, vaan tavallisen elämän. Toisiaan, ja minua rakastavat vanhemmat ja sopiavan kokoisen kodin. Ei liian isoa. En liian pientä, niinkuin se koko elämäni on ollut.
Vituttaa kuunnella koulukavereiden juttuja heidän perhelomistaan ja niinsanotuista ongelmista. Tekisi mieili huutaa aina kun kuulen jonkun sanovan "vittu kun se faija ei maksanu sitä viiden tähden hotellii. Nyt me ollaan niinku menos kolmen ja puolen tähden hotelliin". Minä kun en ole koskaan ollut perheeni kanssa missään.
Noniin. Tässä oli mun vuodatukseni.
Itse olen todella luova ja taiteellinen. Olen aina ollut tekemässä jotain jostain ja siksi turhaudun helposti heidän seurassa. Ärsyttää kun kaikki läheiset tuntuu niin ontoilta, he vain menevät joukon mukana ja tekevät niinkuin toiset tekevät. Minä olen liian rehellinen ja aito kusettaakseni itseäni. Mielummin olen vaikka yksin kun tyhjänä kuorena sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät minua ollenkaan kiinnosta.
Vaikka tiedänhän minä, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Koulussani on tämä tyttö jonka olen huomannut katselvan minua kohti silloin tällöin. Löysin hänen kirjoituksiaan netistä ja huomasin hänen ajatuksiensa olevan kuin minun päästäni kopioituja.
Haluaisin mennä puhumaan hänelle, mutten pysty. Ei itse puhumaan meneminen jännitä. Luulen että pystyisin helposti heittämään jotain kivaa läppää ja kysyä häntä ulos. Ainoa ongelma on se että tiedän ettei siitä mitään tulisi. Minulla ei ole mitään mallia miten toimia suhteessa. Koko lapsuuteni katsoin kun vanhempani riitelivät. Ei ainuttakaan rakkauden hetkeä. Minulla on todella kieroutunut kuva parisuhteesta ja siksi homma loppuisi lyhyeen.
Joskus vituttaa aivan suunnattomasti. Olin lapsena äärettömän avoin, iloinen ja touhusin aina ties mitä uutta. Melankolinen tausta on tehnyt minusta kyynisen ja elottoman. Minut on rikottu liian monta kertaa. Kasvoilleni on jäätynyt tunnoton ilme, katseeni on tyhjä, vaikka sisälläni kuohuaa kaipuu vapauteen. Vapauteen henkisistä kahleista.
Jotenkin tuntuu että normaalia elämää elävät eläisivät minun unelmaani. En haluaisi linnaa merenrannalta, en rikkaita vanhempia enkä tuhatta kaveria, vaan tavallisen elämän. Toisiaan, ja minua rakastavat vanhemmat ja sopiavan kokoisen kodin. Ei liian isoa. En liian pientä, niinkuin se koko elämäni on ollut.
Vituttaa kuunnella koulukavereiden juttuja heidän perhelomistaan ja niinsanotuista ongelmista. Tekisi mieili huutaa aina kun kuulen jonkun sanovan "vittu kun se faija ei maksanu sitä viiden tähden hotellii. Nyt me ollaan niinku menos kolmen ja puolen tähden hotelliin". Minä kun en ole koskaan ollut perheeni kanssa missään.
Noniin. Tässä oli mun vuodatukseni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Jotenkin tuntuu että normaalia elämää elävät eläisivät minun unelmaani. En haluaisi linnaa merenrannalta, en rikkaita vanhempia enkä tuhatta kaveria, vaan tavallisen elämän. Toisiaan, ja minua rakastavat vanhemmat ja sopiavan kokoisen kodin. Ei liian isoa. En liian pientä, niinkuin se koko elämäni on ollut."
joo elämä on yksinäisillä vähän kuin katselis kaupan ikkunasta jotain mihinkä ei ole rahnaa. Pahin ajatus on se että kuitenkin kuolee ja jää sellaset normaalit asiat välistä mitä muut pitävät itsestäänselvyyksinä. Muutenkin on aika erikoista olla vähän päälle 20 ja kelata että kuolee jokupäivä.
Tilanteesi tuttu.Minäkään en enää jaksanut teeskennellä ja nyt olen aikalailla omassa rauhassani. Toivoisin että osaisin antaa sinulle jotain ohjeita, mutta koska tilanteen on hyvin samallainen kuin sinun en luonnollisesti osaa neuvoa.
Vaikutat olevan kovin nuori henkilö. Ohjeita minulla ei sinulle ole antaa, koska meillä kaikilla on omat tapamme elää elämäämme, mutta kirjoitanpa tuntojani kuitenkin. Se, mitä kerroit halustasi seurustella, on oikeastaan se syy, miksi päätin vastata sinulle. Ei ole olemassa ihmistä, joka tietäisi ja tuntisi parisuhteen kiemurat jo ennen kuin on sellaisessa ollut. Olemme kaikki sen ensimmäisen suhteen alussa aloittelijoita, ja kaikki parisuhteet ovat erilaisia. Sanot myös, että sinulla on kieroutunut kuva parisuhteesta, mutta nimen omaa tuo lausahdus paljastaa sen, että tiedät millainen sen pitäisi olla tai millainen toivoisit sen olevan omalla kohdallasi - eli mielikuvasi oikeanlaisesta parisuhteesta eroaa siitä, mitä kotona näit. Vaikutat hemmetin fiksulta, älykkäältä ja herkältä ihmiseltä. Itse olen kokenut asiat niin (olen siis ollut saman kaltaisessa tilanteessa kuin sinä), että ei kannata elää asioita etukäteen omassa mielikuvituksessaan ennen, kuin ne ovat oikeasti tapahtuneet, koska oikeassa elämässä tilanteet menevät aina toisin - tulee vastaan tuskallisia hetkiä, mutta ne huippukohdatkin ovat väistämättömiä ja niiden vuoksi kannattaa yrittää. Uskalsin itse lopulta 'hypätä' suhteeseen, joka kesti yli viisi vuotta. Ja vaikka tuo suhde loppuikin erittäin tuskallisella tavalla, se oli ehdottomasti sen arvoista niiden viiden upean vuoden takia. En ollut koskaan aiemmassa elämässäni nauttinut toisen ihmisen seurasta tai yleensäkään mistään, mitä elämäni tarjosi yhtä täysillä kuin tuolloin. Ja tiedätkö mitä? Minä, joka en koskaan ollut ajatellut osaavani rakastaa, tai edes kuvitellut tietäväni mitä se lopulta edes on, löysin kuin löysinkin tuon taidon itsestäni, kun annoin itselleni mahdollisuuden. Mutta se, että tähän suhteeseen alunperin lähdin, oli seurausta siitä, että lopetin asioiden liiallisen analysoinnin omassa päässäni, ja annoin itselleni luvan katsoa, mitä tämä kyseinen henkilö ja elämäni kokonaisuudessaan voi todellisuudessa tarjota, kun uskallan elää, enkä ole oman epäonnistumisenpelkoni vanki. Minulla on myös sellainen tunne, että silloin kun todella tietää millaisia asioita omalta elämältään haluaa, eikä yritä kynsin hampain pitää kiinni siitä ajatuksesta, että hankkii joskus sen merenrantahuvilan ja vähintään ferrarin, niin vapauttaa itsensä monelta aika turhalta asialta ja on helpompi ottaa juuri omasta elämästään irti se paras. Silloin on mahdollisuus saada ja kokea juuri ne aidosti itselle sopivat ja parhaat asiat. Muut puhiskoot suorittaessaan normi elämäänsä ollakseen muiden silmissä jotakin, mutta me uskalletaan elää tätä omaa elämää kun se on tässä, eikö niin?!!!
Voin sanoa, että yhdyn edelliseen kirjoittajaan täysin.
Olet nuoreksi ihmiseksi älykäs ja analyyttinen. Olet havainnoinut omaa ja perheesi elämää ehkä tarkemmin kuin muut. Muut "elävät elämää" ja sinä mietit, että miten sinä ja te elätte ja toisaalta miten sen sinun mielestäsi pitäisi mennä, että olisit onnellinen.
Tärkeintä ehkä olisi ymmärtää, että olet hyvin voimakkaasti tunteva ihminen ja koet jo etukäteen painetta asioista, joita ei ole vielä tapahtunut. Toivot parasta, mutta valmistaudut pahimpaan. Mutta se vie osan elämän ilosta, jos käsikirjoittaa sen itselleen etukäteen.
Tunnistan itseni sinusta. Olin kymmenen vuotta sitten nuorempana samanlainen ja yritin siitä eroon, jotta rentoutuisin ja olisin spontaanimpi. Se lisää elämästä ja arjesta nauttimista merkittävästi. Ehkä sinäkin pystyt siihen.
Pohdin asioita kovasti, koska näin oman perheemme elämän elänormaalina ja kaipasin monia asioita. En viitsinyt kertoa perhe-elämästämme kenellekään, koska nin hävetti. Päätin vain jo nuorena, että haluan muunlaisen elämän itse ja pidin sitä koko ajan tavoitteenani ja yritin tehdä ratkaisuja, joiden avulla tavoitan sen. Liika tavoitteellisuus nimenomaan tunneasioissa ei kuitenkaan toimi.
Nyt olen jo antanut vanhemmilleni anteeksi sen, etä he eivät ole sellaisia, kuin toivon vanhempien olevan. Olen myös tajunnut, että ei siinä itse asiassa edes ole mitään anteeksi annettavaa. Olen nyt itsenäinen ja teen omat ratkaisuni. Syytin heitä nuorena paljon, koska vanhempanihan ovat ne henkilöt, jotka luovat pohjan nuoren elämälle. Mallia heistä ei siitä huolimatta ole pakko ottaa.
Pidä siis vain itsestäsi kiinni ja ymmärrä, että pian teet täysin itsenäisiä päätöksiä ja se vapaus, joka tulee sen kautta, antaa sinulle hyvän mielen. Silloin myös olet vahvempi ja kykenet kohtaamaan ihania ihmisiä ilman mitään ennakkkokäsikirjoitksia. Silloin he pitävät sinua myös vastustamattomina :D Olen elänyt tämän itse ja toivon, että uskot tämän.