no voin kertoa että olen kärsinyt pitkään vakavasta masennuksesta, lisäksi olen alkoholisti, no nämähän eivät tietenkään liity toisiinsa mitenkään ;)
olen käynyt parisen vuotta nuppitohtorilla juttelemassa, en ole kokenut hyötyneeni käynneistä millään lailla...
tänään kuitenkin tajusin sellaisen asian mikä saatta ehkä vaikuttaa tuohon että olen masentunut, kun itsesäälissä kieriskellessäni yritin muistella elämäni mukavia asioita.
no p''limmäisenä tulee mieleen perhe, ja ex-tyttöystäväni jonka kanssa seurustelin 6 vuotta (erosimme tammikuussa). rupesin miettimään missä ovat minun kaverit ja ystävät, tajusin ettei selaisia ole ollut sitten ala-asteen, ei ketään sellaista konkreettista ihmistä joka on lähellä ja jota voi halata kun on paha mieli..
eikä myöskään kukaan ns. kavereistani ole ottanut minuun ikinä yhteyttä, pienessä (tai aika isohan tuo kyllä on) herää kysymys, miksi ??
mikä minussa on vikana??
tiedä tiedän, olen outo tapaus, mutta silti, olen äärimmäisen kiltti enkä halua pahaa kenellekkään..
en voi ymmärtää miksi ystävä toisensa jälkeen minut hylkää ??
olen useasti harkinnut ja yrittänytkin itsemurhaa, mutta ei minusta ole sellaiseen, tai ainakaan tällä hetkellä, olen siihenkin liian heikko.
tiedän että maailma on useimmille ihmisille hyvä paikka elää, mutta ei minulle.
päälimmäisenä minulla on joka päivä ajatus, haluan sinne missä minun ja ex-tyttöystäväni lapsi, joka ei ikinä syntynyt on, paikkaan jossa ei kukaan voi minua satuttaa..
ja tiedän myös sen että olen erittäin säälittäv, eli jätääkää ne vittuilut väliin, joohan, kiitos jos joku jaksoi lukea..
olen käynyt parisen vuotta nuppitohtorilla juttelemassa, en ole kokenut hyötyneeni käynneistä millään lailla...
tänään kuitenkin tajusin sellaisen asian mikä saatta ehkä vaikuttaa tuohon että olen masentunut, kun itsesäälissä kieriskellessäni yritin muistella elämäni mukavia asioita.
no p''limmäisenä tulee mieleen perhe, ja ex-tyttöystäväni jonka kanssa seurustelin 6 vuotta (erosimme tammikuussa). rupesin miettimään missä ovat minun kaverit ja ystävät, tajusin ettei selaisia ole ollut sitten ala-asteen, ei ketään sellaista konkreettista ihmistä joka on lähellä ja jota voi halata kun on paha mieli..
eikä myöskään kukaan ns. kavereistani ole ottanut minuun ikinä yhteyttä, pienessä (tai aika isohan tuo kyllä on) herää kysymys, miksi ??
mikä minussa on vikana??
tiedä tiedän, olen outo tapaus, mutta silti, olen äärimmäisen kiltti enkä halua pahaa kenellekkään..
en voi ymmärtää miksi ystävä toisensa jälkeen minut hylkää ??
olen useasti harkinnut ja yrittänytkin itsemurhaa, mutta ei minusta ole sellaiseen, tai ainakaan tällä hetkellä, olen siihenkin liian heikko.
tiedän että maailma on useimmille ihmisille hyvä paikka elää, mutta ei minulle.
päälimmäisenä minulla on joka päivä ajatus, haluan sinne missä minun ja ex-tyttöystäväni lapsi, joka ei ikinä syntynyt on, paikkaan jossa ei kukaan voi minua satuttaa..
ja tiedän myös sen että olen erittäin säälittäv, eli jätääkää ne vittuilut väliin, joohan, kiitos jos joku jaksoi lukea..
Vastaukset 23
Vanhimmat
Nii itekki oon huomannut että ryypiskely laskee pitkäks aikaa fiiliksen joten oon yrittäny ja vähentänytki muutamaan kertaan kuukaudessa.
Itsesääli on aika perseestä, kun se ruokkii masennusta ja masennus ja järkevän tekemisen puute taas pistää ryyppäämään ja jotkut syömään. V****mainen oravanpyörä.
Kattelin sun galleriakuvia ja vähän pelottavalta kaverilta näytit - ei millään pahalla ja tiiän, että saman tyyliset kaverit ymmärtää paremmin, mut kokeile välillä ihan ns. normaalia tyyliä niin ihmiset uskaltaa sua lähestyäkki vähän helpommin.
Tiiän et tyylin vaihto on aika lailla sama kun sukupuolen vaihdos, mut ainahan sä voit vaihtaa takasi jos siltä tuntuu ja et sä siinä mitään häviäkkään korkeintaan joku tuttu saattaa vi****lla.
Ite en oo todellakaan mikään paras puhuja koska en oo ikinä ollut täysin maissa, mutta näin mä vilpittömästi ajattelen - enkä haluu et otat tätä ittees mitenkään liian vakavasti koska oon vaan yks ihminen erittäin monen joukossa.
Yks tapa saada elämä rullaamaan on hankkia joku uus harrastus. Ite suosittelen noita kansalaisopiston kursseja vai mitäs hittoja ne nyt onkaan. Sieltä joku metalli, puutyökurssi tai mikä vaan. Siellä varmasti tutustut uusiin ihmisiin ja saat elämälles vähän jotain sisältöä. Ei se vaadi muuta kun että otat härkää sarvista ja annat vi***lujen mennä toisesta korvasta sisään jne...
No joo en halua sua mihinkään muottiin pakottaa mut nä on nyt vaan tällasia ehdotuksia, mut pääasia et potkit ittees vähän perseelle ja hankit jotain muuta fiksumpaa ajateltavaa kun elämän v.maisuus
Kun saat jonku pienenkin asian rullaamaan niin se antaa sitte uskoo ja lisävoimaa muitten asioiden parantamiseen.
Koitahan äijä saada ittes raiteille! Ja hyvää jatkoo
Lauantai. Kello on 21.43(tai jotain, kaikki mun kellot näyttää eri aikaa) Mä olen yksin kotona ja kännissä... ei varmaan tarvi sanoa enempää...
mä oon kanssa samaa mieltä ton toisen kans, tossa kun katoin noita sun galleria-kuvia että sä näytät vähän pelottavalta.
ja ainakin mä sun kuvien perusteella sain sellaisen käsityksen, että oot vähän vaikeasti lähestyttävä, sillä sä näytät sellaiselta pelottavalta ja sisäänpäin suuntautuneelta.
mutta se on vaan ulkoinen olemus, ton sun kirjoituksen perusteella kuitenkin vaikutat ihan mukavalta ja hyvältä tyypiltä, jota maailma vain on kohdellut vähän väärällä tavalla.
sä vaikutat ulkonäöstä huolimatta herkältä ihmiseltä, eli mä oon samalla kannalla toisen kirjoittajan kanssa, että voisit kokeilla pientä tyylin muutosta, edes hetkeksi, niin muut näkisi myös sun toisenlaisen puolen.
toivon sulle onnea jatkossa.
Hei
Masennus ja alkoholismi ruokkivat toisiaan. On hyvä, että olet käynyt nuppitohtorilla. Jos siitä ei ole ollut mielestäsi apua, niin oletko miettinyt miksi ei? Oletko ollut avoin ja rehellinen? Jos hän ei pysty sinua auttamaan, kannattaisi ehkä harkita vastaanottoa jonkun sinua paremmin ymmärtävän kanssa. On tärkeää, että teillä synkkaa, se luo hyvän pohjan hoitosuhteelle.
Kumpi tuli ensin, masennus vai alkoholismi? Kysyn tätä siksi, että toinen voi olla oire ja toinen seuraus. Pitää hoitaa oiretta eikä seurausta. Tai no, jos olit ensin masentunut ja sitten vasta alkkari, pitää ENSIN selvittää masennuksen syyt. Vasta sen jälkeen voi alkaa hoitaa päihdeongelmaa. Jos taas toisinpäin, niin ensin irti päihteistä jne.
Perheestä ja exästä. Ero on hirveän iso asia. Jo pelkästään siinä olisi syytä masennukseen, joten älä ihmettele, jos olosi ei kohene noin tuoreen tapahtuman jälkeen, kun ennestäänkin olet ollut masentunut. Millaiset välit sinulla on perheeseesi? He eivät ole terapeuttejasi, mutta jos välit ovat hyvät, voit saada siitä voimaa arkeesi. Toivon, että ovat. Pidä heihin yhteyttä ja pidä heidät elämässäsi. Jos taas on käynyt huono mäihä vanhempien suhteen, älä syytä siitä itseäsi äläkä kanna heistä taakkaa vielä itsesi lisäksi. Nyt sinun täytyy olla itsekäs ja pitää huolta itsestäsi parhaasi mukaan.
Kukapa masentunut ei olisi joskus pohtinut itsemurhaa. Se tuntuisi niin helpolta ratkaisulta lopettaa sen hetkinen kärsimys. Mutta mutta. Mitä sitten jää kokematta, sitä et tiedä. Elämällä voi olla sinun varallesi vaikka mitä kivoja ylläreitä, jotka ovat odottamisen arvoisia. Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa, mutta ei sen pitäisi olla kyllä kauheen paskaakaan. Miksi se sitten joskus kuitenkin on, siihen ei yksiselitteistä totuutta ja vastausta ole. Joku tarjoaisi jumalaa, mutta minä en siihen usko. Uskon vain itseeni. Mihin sinä uskot? Uskotko, että pystyt hilaamaan itsesi taas tämän yön yli, ja huomisen päivän ja seuraavan yön? Vain sinä siihen pystytkin eikä kukaan muu. Jos et usko itseesi, olet aika heikoilla. Päätä, että uskot itseesi. Näytä itsellesi, että pystyt elämään. Näytä koko muulle maailmalle, että se ei pysty sinua lannistamaan. Ota päivä kerrallaan, enempään et pysty, mutta eipä pysty kukaan muukaan. Kaikki me eletään vain tätä hetkeä.
Kavereista. Sanot, ettei kukaan heistä ole ottanut sinuun yhteyttä. Oletko itse ottanut heihin yhteyttä? He voivat sanoa samaa sinusta.
Sinussa tuskin on mitään sen suurempaa vikaa. Ei myöskään ulkonäössäsi, joka varmaan edustaa sinulle tärkeitä asioita. Vai? Etsiydy paikkoihin, joissa on samanhenkistä porukkaa. Missä he liikkuvat. Okei, ei ole helppo mennä yksin, mutta jos sinulla ei ole kavereita, mene sitten yksin. Roikuskele siellä ja käytä hyväksesi, jos tulee tilaisuus vaihtaa edes muutama sana jonkun kanssa. Jos poltat, pyydä vaikka tulta joltain. Porukat tottuu näkemään sinut "kulmilla", joten heidän on myöhemmin helpompi lähestyä sinua, koska olet jo jollain tavalla tuttu - ainakin tuttu näky. Samanhenkiset ihmiset eivät vieroksu ulkonäköäsi, päinvastoin sen perusteella jo kuulut joukkoon. Paikka voi olla joku baari, bändikeikka tai mikä lie. Minä en tiedä, missä teikäläiset käy, mutta itse ehkä tiedät. Jos musa on se tärkee juttu, siitä voi aina keksiä puhuttavaa. Jos vaikka toisella on jonkun artistin tai bändin t-paita, aloita siitä. Jos se vaikka on sama, jota itse diggaat. Jos ei ole ennestään kavereita, hanki niitä. Jo sekin, että pääset puhumaan sinua kiinnostavista asioista samanhenkisten kanssa, on nautittava asia.
Jos et ole kiinnostunut puutöistä, turha sinun on niihin mennä. Ja menetpä mihin tahansa, voit mennä omana itsenäsi. Kun olet samanhenkisten ihmisten parissa, teillä on kuitenkin se sama kiinnostuksen kohde. Se jo yhdistää teitä eikä ulkonäöllä ole väliä. Punkkari puuseppä, so what. Ole rehellinen ja uskollinen itsellesi, älä esitä muuta kuin olet. Ei tänä päivänä kukaan enää kuvittele, että ulkonäkö kertoo ihmisestä kaiken. Olihan Pelle Miljoonakin opettaja, vai onko vieläkin. Kyllä tuntui aikoinaan melkoiselta yhdistelmältä, mutta nyt näihin on jo totuttu. Ole vaikka runoilija tai mikä tahansa, voit olla aivan oma itsesi. Voit myös kääntää herkkyytesi vahvuudeksi. Herkkyys on hyvä ominaisuus, ei vika tai puute. Totta kai punkkarikin voi olla herkkä, koska punkkarikin on ihminen. Uskon jopa, että he ovat erityisen herkkiä ja omalla tavallaan viestittävät sitä ulkonäöllään. Kaikki vaan eivät sitä tajua, tai sitten minä tajuan ihan väärin:) No, minun tajuamiseni ei ole nyt tärkeää. Tärkeää on se, että pienin askelin eteenpäin. Ja vaikka tulee välillä otettua yksi taaksepäinkin, voi ottaa jo sitä seuraavan taas eteenpäin.
Oikein paljon tsemppiä sulle, älä vaan luovuta. Elämä kandee kuitenkin elää.
mutta kun elämä potkii niin pitää potkia takaisin.
Kliseistä mutta totta.
Oletko ollut tuolle nuppitohtorillesi ns. rehellinen? Siis kertonut tunteistasi mitään sievistelemättä.
Itse olen käynyt terapiassa melkein puolet elämästäni ja vasta viimeisillä kerroilla tajusin avautua kunnolla ja siitä se alkoi. Tuli todella helpottunut olo. Itseänihän mä siinä kusetin kun satuja siellä kerroin mutta helppoa se ei ole avautua vieraalle ihmiselle.
Ihan ensimmäiseksi ilmottaudut AA:han. Alkoholi vain pahentaa oloa, niinkuin itsekin tiedät :)
Niinkuin porukka tuolla aiemmin sanoikin niin kannattaa hakeutua sellaisiin paikkoihin joissa tapaa saman tyylisiä ihmisiä. Tuskinpa kukaan ystäviään ulkomuodon perusteella valitsee. (Jos valitsee niin tyyppi ei ole tutustumisen arvoinen.) Ja etkä sä nyt mun mielestä mitenkään liian pelottavalta tapaukselta vaikuttanu kun kuvias kattelin.
Ei elämässä kannata surra asioita joihin ei ole itse voinut vaikuttaa.
Ja niinkuin joku jo sanoikin niin kannattaa se elämä kuitenkin elää, kyllä se päivä paistaa joskus risukasaankin. :)
Ihan vaan tuntuu, että pitääpä hieman puolustella juttujani eli en tod. halua ketään mihinkään muottiin laittaa.
Se, että pidän jotain hiukka pelottavan tyyppinä ei tarkota sitä, että en tyypin kanssa missään tekemisissä haluaisi olla. On vaan niin, että jos joku ihminen pelottaa niin se kovasti estää sosiaalista kanssakäymistä. Tietty paha mennä kuvien perusteella sanoo muuta kuin se mitä silmillä näkee.. luonnossa ihminen käyttäytymisellään saattaa muuttaa fiiliksen päälaelleen!
Tarkoitan vaan tuolla tyylin muutoksella sitä, että ei välttämättä tarvitse tyylilleen olla uskollinen jos se vaikeuttaa tutustumista ihmisiin joihin haluaisi tutustua.
Hei!
Mielestäni tekstisi ei ollut laisinkaan naurettavaa, päinvastoin. On surullista,(ei säälittävää) huomata, kuinka moni nuori ihminen on nykyään masentunut, alkoholin väärinkäyttäjä, kovia elämässään jo kokenut.
Äitini muutamat itsemurhayritykset ovat koskettaneet minua itseäni paljon ja muuttaneet käsitystä elämästä yleensä. Se että kuinka pienestä kaikki on loppujen lopuksi kiinni.
Se, miksi ystäväsi tai kaverisi ei sinuun pidä yhetyttä, ei kai kukaan voi antaa vastausta, mutta voisihan sitä miettiä siltä kantilta että ehkä heitä pelottaa sinun kokemuksesi, kuten tuo syntymättömän lapsen menetys, alkoholismi ja itsemurhayritykset. Ne on suuria asioita ja jos kaverisi/ystäväsi eivät ole vahvoja ihmisiä niin eivät sitten välttämättä ole kestäneet/osanneet tukea sinua.
Mikiäli haluat jakaa lisää ajatuksiasi elämästä yleensä niin laita tänne viestiä.
t. Mimukka
kiitos teille kaikille ..
petyin..taas kerran siihen että heräsin..
eilen sain viestin parhaalta ystävältäni, tai oikeastaan ainoalta sellaiselta, viesti kuului: en jaksa enää elää.
onneksi jaksoi kuitenkin vielä edes pienen hetken, suunnitellimme yhdessä näyttävän lähdön viimeisenä koulupäivänä :) olin niin onnellinen että itkin itseni uneen..vielä jos tuo toteutuu, muuta en toivo..
aamulla tutkin mitä kaikkea kivaa löytyy lääkekaapista, ei löytynyt oikein mitään, olisin jotain jemmannut valmiiksi viikonloppua varten :)
..en mä odota että kukaan rupeaa mitään kommentoimaan, en itseasiassa edes halua sitä, koska ei sellaset ihmiset jotka eivät itse ole masentuneita yms, pysty käsittämään miltä tuntuu kun haluaa kuolla pois, päästä pois tästä kaikesta paskasta, mutta kun on niin saatana luuseri ettei uskalla, ei vielä...
ja sitä sitten jaksaa huomiseen siinä toivossa että jos mun elämälle tapahtuis jotain, no vittu, eihän sille tapahdu, tai jos tapahtuu, jos löydän ihmisen joka tekee mut edes hetkeks onnelliseks, kuitenkin onnistun ajamaan hänet pois, niin käy aina..
Niin mä tein Outillekkin 6 vuoden jälkeen, halusin eron koska luulen että elämällä on jotain mua varten,vaikka ei sillä ole, mä en kuulu tänne, ja se on sellanen tunne minkä tietää sisällä pienen pienessä sydämessään ne ihmiset, jotka todellakin tietää.
Mä haluaisin olla onnellinen ja että mulla ois kavereita, ja niin kauan mulla onki kavereita kun jaksan pitää sitä saatanan tekohymyä naamalla, tiedättekö te miltä se tuntuu?? sisin huutaa apua ja silti ei uskalla sanoa sanaakaan pahasta olosta koska se ajaa ihmiset pois..
ja toisaalta masentuneen pitäisi ollakkin yksin, koska ne ns. kaverit saavat tahattomasti mulle niin helvetin pahan olon jo pelkästään sillä että heillä on elämä, kavereita, asiat hyvin..
tällästä tällä kertaa, anteeksi :/
Kun luin sun kirjotuksia tuli sellainen tunne, että noi vois olla mun kirjoituksia muutaman vuoden takaa. Tosin ainut ero on alkoholiongelma, sitä ei oo ikinä ollut. Mutta ehkä lääkkeet on yhtä paha ongelma.
Nykyään voin jo paremmin. Oon ollut silloin 18-20- vuotiaana niin syvällä masennuksessa ja itsesäälissä, että joskus ihmettelen kuinka mä oon säilyny siitä kokemuksesta hengissä. Mä olin yhden kesän sairaalassakin.
Suurinosa mun kavereista ei jaksanu/niitä ei kiinnostanut kattella mua siinä tilassa. Enkä moiti niitä yhtään, en olis varmaa itsekkään ollut yhtään sen parempi tukija. Mutta onneksi muutama kaveri on säilynyt :) Tosin niillä on kaikilla elämä, poikakaverit, koulut käyty...
Niin, sitä lähin tässä sanomaan, että masennuksesta ei voi parantua pelkkien lääkäreiden/terapian/lääkkeiden avulla. Mulla ainakin alkoi paraneminen vasta sitten, kun itse halusin parantua. Tiedän, että se ajatus tuntuu ahdistavalta, että sieltä pitäisi itse nousta, mutta se on oikeastaan ainut keino.
Toivottavasti myös sä pystyt siihen :)
Uskoisin kyllä että alkoholin käyttö on se pahin ongelma, se voi ajaa miehen niin alas kuin vain voi. Kannattaisi ennemmin mennä jonnekkin AA-kerhoon kuin kydä lanttumaakarilla. Liikunta tekee oikeasti hyvää jos et harrasta, pienissäkin määrin se lisää vähän tarmoa ja siitä alkaa tulla hyvän olon tunne.
Ja mitä noihin kavereihin tulee niin kannattaisikko katsoa peiliin ja kysyä oikeasti itseltään että mihin he ovat hävinneet. Jos itse et enää aikoinaan kehdannut pitää aktivisesti yhteyttä niin vastapuoleltakin katoaa kiinnostus ja sitten ne kaverit vaan häviää jonnekkin. Hassua mutta yleensä seurustelu tai sen aloittaminen ovat oikeita kaverisuhteiden tappajia, ellei älyä pitää yhteyttä. Meni ehkä vähän nyt ohi jos kerta jo ALA-ASTEEN jälkeen?! ne kaverit katosi mutta onpahan oppia muille.
Mutta on sulla aika ranggoja kuvia! :D
liittyen noihin kavereihin ja niiden katoamiseen, minä olen kyllä se joka yritän pitää yhteyttä kavereihin, mutta se saa olon tuntumaan vielä kurjemmalta kun joutuu aina olemaan se joka ottaa yhteyttä, ei ole sellaista kaveria näkunyt joka esimerkiksi oma-aloitteisesti lähettäisi tekstiviestin,tai soittaisi.
se vaan tuntuu niin käsittämättömältä, ettei ketään kiinnosta miten minulla menee, eli olen sen johtopäätöksen vetänyt että minun täytyy olla äärettömän huono ihminen jolla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa.
ja kun on joskus saanut kokea sen että poljetaan syvimpään maanrakoon, niin ei se nouseminen ole helppoa, kun ei vaan usko enää itseensä ei niin minkään vertaa.
Ja mitä tuohon urheiluun tulee, sitä harrastan 5-7 kertaa viikossa, se on musiikin lisäksi ainoa asia mikä antaa pienen toivon kipinän siitä että ehkä jonain päivän voin taas suunnitella elämääni pidemmälle kuin huomiseen.
eniten tässä vituttaa se että kun omistan ns. kavereita, heitä ei muuten kiinnosta pätkän vertaa se että olenko olemassa vai en, mutta sitten kun olin pari kertaa sairaalaan päätynyt, tullaan sanomaan, et sä saa kuolla, sä oot niin tärkeä monelle ihmiselle, ja vitut.
en minä elämältä halua mitään muuta kun yhden sellaisen oikean ystävän joka on paikalla sillon kun tarvitaan, ja jolta saa pienen halauksen kun on paha olla..
Eivät minunkaan ystäväni ole minuun olleet taas pitkään aikaan yhteydessä, mutta en minä siitä ole mitään johtopäätöksiä lähtenyt vetämään. Mielummin menen sitten vaikka ulos ja tapaan uusia ihmisiä. Itseä varten tätä elämää loppuen lopuksi eletään.
Itse otan aina välillä yhteyttä, nyt olisi kavereiden vuoro, mutta samalla tapaa kuin minä en ota siitä paineita, eivät kaverinikaan ota. Ja pakko myöntää, että kun omassa elämässä on aika paljon täytettä tällä hetkellä (opiskelu, työt, parisuhde), niin on vaikeatakin löytää aikaa kavereille. Toisille ystävät ja kaverit ovat tärkeämpiä kuin tosille.
Ja tuohon masennukseen sanoisin, että niin kauan kun et ole sitä saanut hoidettua pois alta, on turha haikailla ylipäänsä minkään ihmissuhteen perään. Ensin on saatava oma pää kuntoon, eli nyt oma paraneminen ja hyvinvointi kaiken muun edelle. Ensin päätät: haluatko luovuttaa vai elää ja taistella, tulla vahvemmaksi ihmiseksi. Sitten, kun päätät elää ja taistella, lopetat ruikuttamisen ja marttyyrinä elämisen siihen paikkaan ja otat oman elämän takaisin omiin käsiisi.
Muista; ainoastaan kuolleet lehdet lipuvat virran mukana, elävät ovat kiinni puun tuhansina risteilevissä oksissa.
sanoit että sinun elämässä on täytettä, se on hyvä se.
ja mitä noihin minun kavereihin tulee, niin viimeksi olen tavannut jotain kaveriani ehkä noin puoli vuotta sitten ohi mennen. en tiedä tiedätkö mitä on olla yksin kotona päivästä toiseen ja odottaa..
ja minulle on saavutus että jaksan nousta aamulla sängystä, en minä noin vaan lähde ulos tutstumaan ihmisiin, en todellakaan, joillekkin se voi olla helppoa, minulle ei.
ehkä tämä on ruikutusta, tarkoitus oli vain saada jonkinlaista keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samoja kokemuksia jne. mutta heittäydyn taas marttyysiksi ja hiljenen, onhan aina olemassa ne sivupersoonat joiden kanssa jutella..
Juuri tätä minä tarkoitin! Positiivista on sentään se, että huomaat itse ruikuttavasi. Haluaisin kovasti auttaa sinua, mutta se sinun on valitettavasti tehtävä itse. Kysyn sinulta vielä kerran; haluatko elää vai kuolla? Jos haluat elää, niin nyt ulos, ensimmäiseen terveyskeskukseen kysymään mielenterveyspalveluista ja hoitoa hakemaan.
Hakeudu vertaisryhmiin, TAPAAMAAN LIVENÄ niitä ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman, tärkeintä sinulle on PÄÄSTÄ POIS neljän seinän sisältä. Sinne jos jäät, niin lupaan sinulle, että muuta et tule ikinä enää näkemäänkään. Mietipä näin; jos olet tällä hetkellä nurkkaan ahdistetun eläimen asemassa, niin kuinka paljon huonommiksi asiasi voivat enää muuttua, jos vaikka lähtisit kävelemään pahinta pelkoasi kohti?
Kohtaisit sen möykyn sisälläsi, kertoisit siitä asiantuntijalle, peloista, surusta, ahdistuksesta, kaikesta! Vuodattaisit sellaisella kyydillä, että lääkärin korvat punoittaisivat. Toivon sydämestäni, että LÄHDET ULOS ja kohtaat itsesi. Tee se itsesi takia. Minä en voi sinua pakottaa tai kukaan muukaan, mutta TEE jotain!
Mitä jos se auttaisikin, mitä jos se möykky katoaisikin ja asiat alkaisivat pikkuhiljaa näyttäytyä paremmassa valossa? Huonommaksi tilanteesi ei voi enää mennä. Siksi sinun kohdallasi onni odottaa mäen takana, kiipeätkö ja menet sen luo? Suunta ei ole kuin ylöspäin, kunhan olet huipulla, et tule katumaan päätöstäsi.
olen jo hoidossa ja saanut lääkkeet yms, eivät vaan auta mitenkään,.
Saattaa kuullostaa töykeältä mutta se ei ole tarkoitukseni...
Otappa itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Mieti mikä sinulle on tärkeää. Painiskella itsesäälissä ja murjottaa neljän seinän sisällä? MENE LENKILLE! Auttaa muuten kummasti. Ei ehkä ensimmäisellä kerralla mutta teeppä se 3-4 kertaa.. Saat raitista ilmaa! Etsi uusia ystäviä!! Koulussa tai töissä. Hymyile! Se auttaa saamaan uusia ystäviä. Kuka haluaa katsella hapannaamaa..?
Kyllä ne alkavat auttaa, kun vain otat niitä ja menet eteenpäin päivä kerrallaan. Se on ainakin sen vuoden parin prosessi. Mutta masennuskin on vain sairaus muiden sairauksien joukossa, joka voidaan hoitaa pois. Vaikka se onkin hidasta ja vaikuttaa mahdottomalta nyt, niin eräänä päivänä tulet heräämään ja huomaamaan, että kaikki on hyvin. Olen nähnyt sen läheltä, ja niin sinullekin tulee käymään; paranet varmasti! Sinun täytyy vain uskoa siihen.
Ymmärrän mitä tarkoitat kun sanot, että sulla on lääkitys, mutta se ei auta. Niinkuin tuolla aikasemminkin sanoin, oma paranemiseni lähti käyntiin vasta, kun otin itseäni niskasta kiinni.
Mulla oli vahvat (ja helvetin kalliit) masennuslääkkeet kaks vuotta, kävin terapias ja olin sairaalas, mut ei ne yksistään auta...
mä olin joskus samassa jamassa en nähnyt elämässä mitään minkä takia olisin sitä halunnut jatkaa joka aamu kun heräsin niin ekaksi ajattelein et voi vittu taas uusi päivä helvetissä. olin myöskin heroiinista riippuvainen ja sairastin vakavaa masennusta.
mutta voin kertoa että jopa siitä on mahdollista päästä yli nyt olen metadoni korvaushoidossa ja lopetin masennuslääkkeet puoli vuotta sitten. mulla ei ole mitään ohjetta että miten selviydyin mutta sen voin kertoa että mahdollista se on vaikka silloin en olisi sitä ikinä uskonut.
kirjoita mulle jos haluat jutella multa löytyy aina olkapää mihin nojata kun ei itse enää jaksa.
kiitos sinulle!
jos voit niin laitappas miulle vaikka sähköpostia tulemaan. ymmärsit mitä mä olen vailla, sitä olkapäätä :)
osote on [email protected]
Tsemppiä Tuomakselle!
Ajattelin vaan kertoa, kun tässä lauantai-aamun ratoksi kirjoituksiasi luin, että täällä on yksi tuikituntematon joka toivottaa sulle kaikkea hyvää ja jaksamista tulevaisuuteen.
Maailma on paha paikka, varsinkin yksinäiselle. Koska nekin meistä, joilla on kavereita, voi varmasti yhtyä siihen, että TODELLA MONET KATOAVAT KUN TULEE ONGELMIA. Mäkin koen omaavani monta hyvää ystävää, mutta ei niille ongelmista puhuta. Ehkä se parisuhteen onni on siinä; siinä ei voi näytellä eikä peitellä. Siinä ihminen on paljaimmillaan, eikä joudu miettimään miltä näyttää tai kuulostaa. Tai ehkä tämäkin on vain hyvän parisuhteen onni.
Nää jotkut aiemmat kommentoijat sai sen kuulostamaan niin helpolta: Lähde ulos! Minä uskon ettei se ole helppoa. Mutta uskon myös että se on niitä askelia, jotka täytyy itse ottaa, jotta voi aloittaa parantumisen. Ja sä tarvitsen kauneutta elämääsi. Jos menet ulos, menepä vaikka metsään, kalliolle, rannalle. Haistele ilmaa. Se on elämä mikä siellä tuoksuu! Kuuntele ja katsele. Kun avaa silmänsä, ymmärtää, miten kauniissa paikassa sitä onkaan. Tämä kaikki täällä maan päällä on ihme, mikä on tapatunut. Ja ainutkertaista, eikä sitä ole kuin tämän yhden elämän verran.
Yrittäisit aktiivisesti parantua. Etsiä sitä omaa ihmettä, joka on kaiken sen kärsimyksen veroinen.
Ja nyt tästä tuli palopuhe - tarkoitus oli siis alunperin vaan sanoa, että kosketit muakin , täysin tunematonta, kertomuksellasi. Ja toivon sulle hyvää tulevaisuuteen. Ja toivottavasti saat sen kaipaamasi halauksenkinvielä. Multa saat ainakin ajatuksissa :)
Itse en ole masennusta sairastanut, mutta työskentelen mielenterveysalalla. Lähes päivittäin olen tekemisissä masentuneiden ja alkoholin liikakäyttäjien kanssa. Ulkopuolisen silmiin masentuneen käytös saattaa vaikuttaa vain laiskottelulta; ikään kuin masentunut voisi halutessaan potkia itseään persuksille ja muuttua taas aloite- ja toimintakykyiseksi ihmiseksi. Masennuksesta toipuminen vaatii usein vuosien työn riippuen sen kestosta ja syvyydestä. Aivan ensimmäiseksi masentuneen pitää mielestäni tajuta ITSE oma ihmisarvonsa. Ei auta, että muut ihmiset sanovat että olet meille tärkeä ihminen. Sängystä nouseminen voi olla aivan ylivoimainen teko masentuneelle. Ja kun herää, odottaa vain että saisi taas nukkua - yleensä unilääkkeiden avulla. Sinä Deadboy, olet luultavasti käynyt näitä asioita läpi "nuppitohtorisi" kanssa. Voimia sinulle!