minusta on tullut näiden palstojen aktiivikäyttäjä =) kommentti melkein joka viestiketjussa...
mutta jakakaa nyt tämä ilo minun kanssa:
poika oli siis viime viikolla kotona. sain heti "ylimääräisen" lisä tapaamisen tälle päivälle kun kauniisti pyysin. ja taas n. viikon päästä äitin pikku onni tulee kotiin.
pojan kanssa vietetyt hetket ovat korvaamattomia. viime viikolla kävästiin pikaisesti lähikaupasta ihan vaan maitoa ja pari banaania. laitoin pojan seistä töröttämään siihen lattialla, että punnitsen banaanit. eli meni noin nanosekunti. kun selkäni käänsin, oli pieni mies vastapäiseltä alahyllyltä ottanut jo usean muumi keksipaketin ja niitä somasti siistiin riviin järjestänyt kaupan lattialla =) repesin ihan täysin. siis nauramaan. miten ne voi olla noin nopeita. nolona laittelin keksit takaisin hyllyyn, nappasin pojan kainaloon ja lähdin kassan kautta ulos kaupasta. en tiennyt että poikani elää nyt tällaista kehitysvaihetta...koko ajan opin uutta. mutta kuvitelkaa se tilanne, rielu puolimetrinen pikku-ukko kykkimässä muumi keksien parissa =)
tänään kuunneltiin musiikkia, poikani on kuulemma hyvin musikaalinen. mikään muu, kuin virve rostin charlie brown, ei saanut poikaani tanssimaan niin keskittynyt ilme naamalla ja täysin rytmissä! uskomatonta. no, katri helena iski myös jonkin verran...
poika on todella kova syömään. päiväunet nukkuu tosi hyvin. käpertyy äitin sänkyyn kun silitän tukasta, ei tarvitse tuttia. voisin seisoa sängyn laidalla ikuisuuden vain katsellen kun poika nukkuu.
leluista ei erityisemmin välittänyt. tänään oli uusin leikki, kun keksi läträtä koiran vesikupissa =) ensin sormia liotti, sitten piti koittaa miten eri lelut sinne uppoavat =) tämä esineiden järjestely riviin/jonoon on myös nyt in-juttu.
koiraa ei enää pelkää samalla tavalla kuin ennen. koiran "silmätupsut" ovat kaikkein mukavimman kiskoa =) koira kellahtaa sellälleen. lievästi miellyttämisen haluinen...
välillä poika tulee syliin, käpertyy kuin apinan poikanen. on lähinnä sellaisessa sikiö asennossa ja painaa pään rintaani vasten. tiedän, että vain ja ainoastaan minä olen poikani Äiti.
mutta jakakaa nyt tämä ilo minun kanssa:
poika oli siis viime viikolla kotona. sain heti "ylimääräisen" lisä tapaamisen tälle päivälle kun kauniisti pyysin. ja taas n. viikon päästä äitin pikku onni tulee kotiin.
pojan kanssa vietetyt hetket ovat korvaamattomia. viime viikolla kävästiin pikaisesti lähikaupasta ihan vaan maitoa ja pari banaania. laitoin pojan seistä töröttämään siihen lattialla, että punnitsen banaanit. eli meni noin nanosekunti. kun selkäni käänsin, oli pieni mies vastapäiseltä alahyllyltä ottanut jo usean muumi keksipaketin ja niitä somasti siistiin riviin järjestänyt kaupan lattialla =) repesin ihan täysin. siis nauramaan. miten ne voi olla noin nopeita. nolona laittelin keksit takaisin hyllyyn, nappasin pojan kainaloon ja lähdin kassan kautta ulos kaupasta. en tiennyt että poikani elää nyt tällaista kehitysvaihetta...koko ajan opin uutta. mutta kuvitelkaa se tilanne, rielu puolimetrinen pikku-ukko kykkimässä muumi keksien parissa =)
tänään kuunneltiin musiikkia, poikani on kuulemma hyvin musikaalinen. mikään muu, kuin virve rostin charlie brown, ei saanut poikaani tanssimaan niin keskittynyt ilme naamalla ja täysin rytmissä! uskomatonta. no, katri helena iski myös jonkin verran...
poika on todella kova syömään. päiväunet nukkuu tosi hyvin. käpertyy äitin sänkyyn kun silitän tukasta, ei tarvitse tuttia. voisin seisoa sängyn laidalla ikuisuuden vain katsellen kun poika nukkuu.
leluista ei erityisemmin välittänyt. tänään oli uusin leikki, kun keksi läträtä koiran vesikupissa =) ensin sormia liotti, sitten piti koittaa miten eri lelut sinne uppoavat =) tämä esineiden järjestely riviin/jonoon on myös nyt in-juttu.
koiraa ei enää pelkää samalla tavalla kuin ennen. koiran "silmätupsut" ovat kaikkein mukavimman kiskoa =) koira kellahtaa sellälleen. lievästi miellyttämisen haluinen...
välillä poika tulee syliin, käpertyy kuin apinan poikanen. on lähinnä sellaisessa sikiö asennossa ja painaa pään rintaani vasten. tiedän, että vain ja ainoastaan minä olen poikani Äiti.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kiitos kirjoituksestasi!
Pirjo
Ps. Käy kirjoittaan tuonne kokemuksistasi:
http://www.vanhemmat.com/phpbb/viewforum.php?f=13
meilläkän eivät lelut ole ollleet koskaan juuri mitään, mutta pahvilaatikot ja lankakerät ovat kirvoittaneet leikit.
paras oli 1-vuotissynttäri lahjaksi tullut nukke lattialla ja tyttö nuken laatikossa istumassa ja matkustamassa "laivalla".
ONNEA JA MENESTYSTA teille molemmille. toivottavasti teillä nyt paistaa päivää pitkään.
lapsi kyllä itse etsii virikkeitä. käyttää taitavasti mielikuvitustaan, ja tämähän on vain hyvä asia.
ei kai ole tarkoituskaan, että ärsykkeitä tulee joka suunnalta.
minunkin poikaani kiinnosti enemmän lelujen pahvilaatikot kuin itse lelut =) ehkä lelujen aika on sitten myöhemmin.
Niin sitä pitää. Ihanaa luettavaa. Taitaa olla elämän arvot kohdallaan. Joskus ihmisen pitää kokea pahoja asioita ennenkuin ymmärtää, mikä oikein onkaan tärkeintä elämässä. Ääh, plääh, ei pahalla. Tuli vaan mieleen. Pian on loppu hyvin, kaikki hyvin. Menestystä.
tuolla aiemmin kirjoitinkin elämän arvoista. minulla ne on aina ollut terveys ja perhe. hyvänä kakkosena tulee sitten ystävät, työ, harrastukset jne.
elämän arvoni ovat edelleen samat, tosin nyt perheellä tarkoitan minua ja poikaani, toki edelleen omat vanhempani ja sisarukset ovat tärkeitä. mutta poikani menee nyt edelle, haluan vastuun pojastani ja omasta elämästäni itselleni. oma itsekkyys on pakko väistyä (aina ei voi ajatella vain omia tarpeitaan), samoin poikani tarpeet menee juopon miehen tarpeiden edelle...ennen viihdyin itsekin ravintoloissa (siis en tietenkään aina siellä juoden), nyt käyn enää harvemmin ja harvemmin. tosin rakkaat harrastukset biljardi ja raviurheilukin on jäänyt vähemmälle. kaikesta ei missään nimessä pidä luopua, mutta arki on tullut minulle todella tärkeäksi. se tylsä harmaa arki, ruuanlaittoa ja pyykinpesua, imurointia, koiran hoitoa, ja pojan hoitoa silloin kun hän pääsee kotona käymään. tässä on varmaan se suurin muutos elämässäni, että viihdyn nyt kotona. ja todellakin näen ilon hetkiä PIENISTÄ asioista, kuten ketjun aloitusviestissä kerroin.
lapsen tulo elämääni vaati väkisin muutosta (tosin toisethan sanovat ettei mistään tarvitse luopua kun lapsi syntyy, voi harrastaa samalla tavalla, käydä vaikka kapakoissa kunhan lapselle on vain hoitaja). lapsen syntymä hätkähdytti minut juuri sillä, miten vähän omaa aikaa enää on, miten riipuvainen lapsi on äidistä, ja tietysti se, että jäinkin sitten melko pian yksin lapsen kanssa.
ihmeellisintä tässä on juuri nyt se, että kun lapseni sijaisperheessä, nythän minulla periaatteessa olisi aikaa toteuttaa omia harrastuksia, vetää vaikka perseet olalle jos siltä tuntuu. mutta haluan elää elämääni nyt niin, kuin lapsi olisi koko ajan kotona. männä viikonloppuna kaverit houkutteli baariin kun en pitkään aikaan ollut missään käynyt. siskoni perhe, kummipoikani myös, olivat juuri käymässä täällä ja valitsin baarin sijaan pulkkamäen lasten kanssa. tällaiset pienet asiat tuottavat minulle suurta iloa! en kokenut jääväni mistään paitsi vaikken baariin lähtenytkään. baarit ei karkaa minnekään, mutta vielä tulee se hetki, kun kummipoikani ei enää HALUA laskea mäkeä minun kanssa...
nyt minulla on 2kpl hoitolapsia, tulimme juuri ulkoa. se ilo ja nauru, minkä heille tuotin viemällä leikkipuistoon, antaa myös minulle todella paljon. (kummankaan lapsen oma äiti ei oikein ehdi käyttää leikkipuistossa, kuulemma). nyt minä istun vaan tietokoneella... =) lapset katsovat madagascaria, tuomitkaa minut, kun laitan lapset tv:n ääreen... =) pitäisi tehdä ruokaa, mutta toisen lapsen äiti laittoi pojalle valmiin ruuan mukaan, tyttö itse halusi kaupasta MAKSALAATIKKOA! että helpolla näköjään pääsen. no onneksi tiskit odottavat...
mutta kyllä elämä on oikeasti ihanaa (kun sen OIKEIN oivaltaa).
ymmärrä, miten on mahdollista, että Suomessa on yhteiskunnalla oikeus laittaa äiti kokemaan kovia, vaikka hänellä eivät arvot olisi koskaan olleetkaan hukassa!?!
oletkos seurannut kirjoituksiani täällä? eihän se minun elämä ihan hallinnassa ollut. siis lasta en laiminlyönyt koskaan, mutta lapsen hoidon ohella yritin pitää kiinni myös parisuhteestani (silloin meidän perheessä oli myös isä). no tämä on tullut todettua jo monet kerrat, että se oli mahdoton yhtälö.
olen kirjoittanut moneen viestiketjuun, joten väkisin toistan täällä jo itseäni. mutta siis silloin kun lapseni oli vauvana kotona, olin se super-äiti joka ylisuoritti. silloin en tätä tajunnut, tai silloin on vielä niin hurmoksessa hormonien kanssa synnytyksen jälkeen. enää en pingota, vähemmälläkin selviää. toki perussiisteys täytyy olla. osittain ylisuorittamiseen oli syynsä siinä, että olin jatkuvsti tarkkailun alla (kun kaupungin kodinhoitaja kävi).
tästä pääsenkin nyt siihen, mitä moni tietämäni bioäiti on kokenut. kun jatkuvasti tarkkaillaan, ihminen tulee epävarmaksi. minäkin olen yli 15 vuotta ollut lasten kanssa (tosin en vastasyntyneiden), joten tiedän kyllä miten lapsia hoidetaan. kun tarpeeksi moni ihminen puuttuu elämääni-astuu sen rajan yli jolloin tulee minun reviirilleni-niin se alkaa heijastua epävarmuutena. toivottavasti joku ymmärsi mitä tarkoitan.
nyt kun lopulta sairastuin vakavaan stressireaktioon, minulle tuli jopa pelkotiloja ja pakko-oireita! mainittakoon nyt vielä kerran, että minulla ei ole mielenterveysongelmia. pakko-oireita ja pelkotiloja ei ole ollut 31 vuoden aikana ikinä. minulla on läpi huoneiston ikkunat, pelkotilat liittyivät siihen että joku (sossu) tarkkailee minua talon jommalta kummalta puolelta...välillä oli jopa verhot ikkunoiden edessä. pakko-oireet liittyivät kaikki jollain tavalla siisteyteen. (muistatteko sen minun kotitarkastuksen?) onko tämä teidän mielestänne TERVETTÄ?! onneksi tämä on taakse jäänyttä elämää, ja tätä ei kestänyt kuin muutamia päiviä. syyttämättä ketään, tajuatteko miten ahtaalle bioäiti voidaan saattaa sossujen toiminnalla?
olen jo miettinyt sitäkin, että kun poikani tulee lopullisesti kotiin, niin tulen aina elämään leima otsassa. jatkuvassa pelossa ja uhan alla. jos lapseni paino tippunut 100g, neuvola ottaa yhteyttä sossuihin. jos lapsellani tahra paidassa päivähoitoon vietäessä, sieltä ilmoitetaan sossuille että lapsi likainen. jos kodissani tiskit tiskaamatta ja sänky petaamatta, kodinhoitaja informoi sossuja ettei kotini kunnossa. nämä ehkä hyvin kärjistettyjä esimerkkejä, mutta tajuatte nyt sen, ettei riitä että olen pojalleni äiti, vaan minun pitää olla YLI-IHMINEN.
tämä nyt lähti rönsyilemään ohi alkuperäisen viestin, mutta niinhän näissä viestiketjuissa on tapana.
en tiedä, tunnut silti täy´päiseltä ja järkevältä peloistasi huolimati.
uskon vakaasti, että vaikka pelkäisit leimaa otsassa ja kyttäystä tarhassa, neuvolassa ja koulussa, osaat myös suhteuttaa tilanteen tosiasioihin ja elää normaalisti.
mutta totta on, että tietyt asiat palavat kiinni. minä koen olevani lapseton edelleen kahden biolapsen ja kahden sijaislapsen vanhempana. sillä niin kovan koulun siinä läpi kävi, ettei se leima koskaan häviä.
ja silti... elämä jatkuu
oletko siis kärsinyt lapsettomuudesta? vai miten ymmärsin tuon sinun "kovan koulun" niin?
siis ei minulla enää ole mitään pelkotiloja ym. en usko että koskaan tuleekaan, tai mistä sitä tietää. lääkäri vain sanoi, että näille peloille ja pakko-oireille oli niin selkeä syy-yhteys.
joten kovan koulun olen käynyt (käyn edelleen) minäkin. psyyke joutuu yllättävän koville kun on kyse omasta lapsesta. ihmettelen välillä oikeasti, miten en ole jo tappanut itseäni. näitäkin kohtaloita kun aina on. välillä on ollut sellainen helvetti päässä ja tuska sydämessä, että olisi helpompi lakata olemasta. mutta kaikki tämä on vain vahvistanut minua ihmisenä. tuskin tulee ikinä vastaan mitään sellaista mitä en kestäisi. enkä tietenkään tekisi pojalleni sitä, että jättäisin hänet orvoksi. itsemurha ei ole ratkaisu, mutta tämä taistelu vei välillä voimani niin, että halusin vain lakata olemasta (en kuolla). yhtään ajatusta päässäni en kestänyt.
mutta nyt tulen olemaan vahva loppuun saakka. yhtään kertaa en enää kiukuttele tapaamisten kanssa. sossu keksi taas uutta kiusaa neuvolakäynneille, ei hetkauta minua. sanoinhan pari viikkoa sitten, että varmasti keksitään koko ajan jotain uutta huostaanoton edetessä. sossut ei enää hetkauta minua, KAIKKI tästä eteenpäin lähtee hallinto-oikeuteen. jokainen heidän teko/sanominen. itse en enää soita sossulle, vaan laitan kaikki s-postilla. näin saan todistusarvon kaikesta mitä kysyn/pyydän. ja JOKAISESTA asiasta lähtee tieto sos.asiamiehelle.
olenko ottanut tiukan linjan =)
puolta, ei sitä pidä kukaan muukaan.
Sosiaalitädit, lääkärit, neuvolatädit, tarhatädit jne
ovat 8-16 virkamiehiä;
kuka heistä ajattelee enää työpäivänsä jälkeen,
kuinka teidän perheen asiat ovat.
Hehän tekevät vain viranomaistyötään
ja hoitavat kuka mitenkin
(toiset todella ammattitaidottomasti!)
omia virkatehtäviään,
kukin kykynsä mukaan.
Sinä olet kuitenkin loppupelissä lapsesi vanhempi ja huoltaja
(lapsen huoltajuushan säilyy vanhemmilla myös huostaanoton jälkeenkin)
ja virkamiehiä
voi tulla ja mennä lapsesi elämässä.
Kenellä heistä enää kiinnostaa
tai kuka edes muistaa
Sinun ja lapsesi kohtalo,
kun oma virkapaikka muuttuu
esimerkiksi toiselle paikkakunnalle.
Pysy vain lujana, pidä tärkeänä asiana jatkossa
ja pienen lapsesi etuna,
että perheenne saa lainmukaista kohtelua
lastensuojeluviranomaisilta.
Kukaan viranomainen ei voi ainakaan
syyttää lapsen vanhempia siitä,
että huolehdittaisiin lapsen asioista liikaa.
Äitinä oleminen on juuri tuota.
Rakkautta,iloa,surua,kasvua,luopumista,myötäelämistä,rajoja,rakkautta jne...
Uskon sinun todella nauttivan lapsestasi ja huomaan että tietyt piirteet sinussa äitinä ovat voimakkaasti heränneet. Näet lapsen niin kuin pitääkin,lapsena,pienenä ihmisenä joka on kaikessa kauneudessaan äärettömän hauras.Meidän aikuisten tehtävä on tukea ja kasvattaa ja rakastaa pikkuihmisestä ehyt terve aikuinen.
Toivon (sinua paremmin tuntematta) että saat oman elämäsi järjestykseen ja lapsesi takaisin luoksesi.
lapsen syntymästä lähtien ollut mitä loistavimmat äidin taidot ja vaistot
(jos tätä "omainaisuutta" voi kenessäkään mitata ja arvostella).
Hänen kohdalleen näyttää sattuneen
tälläinen tyypillinen
"kaapin paikan näyttäjä" -sosiaalivirkailija.
"Huonon" miessuhteen vuoksi
haettu lapsi huostaan.
Kenenkään äidin/isän ei tarvitsisi Suomessa
luopua omasta lapsestaan
ylisuorittamisen
tai mies/naissuhteen
tai masennuksen
tai kotiavun tarpeen
tai minkään muunkaan
"höpötihöpöti" sosiaalitäti sanoo näin -syyn takia
"Haetaan Lapsia Huostaan" on jo tätä päivää:
asiakkaita saa kenestä tahansa perheestä
kun aikansa veivaa sosiaalivirkailijoiden "kyttäys" rulettia.
Ja syitäkään ei tarvitse todellisuudessa olla,
sosiaalivirkailija voi laittaa
minusta tuntuu
näyttää siltä
oletettavasti
todennäköistä on
havaittavissa
jne.
kyllä kai se äitiys herää, kun vihdoin saa olla lapsensa kanssa.
eihän tässä välillä ollut mitään järkeä. kun minut yritettiin nujertaa, oikeastaan onnistuttiinkin siinä, niin kai ne viimeisetkin äitiyden rippeet katoaa. puhuinkin välillä itsestäni vain synnyttäjänä, en kokenut enää saavani olla poikani äiti. se tunne oli hirveä.
mutta nyt on äidin ja pojan tie kohti kesää.
sinulle, "kirjoittanut: on varmaan"
en tiedä siis tunnetko minut oikeasti, mutta kirjoituksesi uppoaa joka kerta =) olet vastannut minulle moneen viestiketjuun, tunnistan sinut jo kirjoitustyylistä, ja joka kerta puhut kuin minun suulla. ajatusmaailmamme menevät aika yksiin.
olin varmasti hyvä äiti heti pojan synnyttyä. aluksi en meinannut tuntea kiintyväni lapseen, tämä selitettiin jopa sillä että poikani keisarinleikattiin ja keisarinleikatuilla äideillä jostain syystä voi käydä näin. kaikki tuntemani keisarinleikatut äidit-heillä tuo ei kyllä pidä paikkaansa.
toinen syy (jos nyt halutaan etsiä syitä) voi olla se että jo synnytyssairaalassa kaikki lähtivät menemään pieleen. tajusin jo siellä, että jokin tässä on hyvin salamyhkäistä. en kai uskaltanut kiintyä, odotin koko ajan että en saa lastani. muistan kun jopa kysyin hoitajilta luvan, voinko ottaa lapseni syliin...
sekin voi vaikuttaa kiintymiseen, että heti keisarinleikkauksen jälkeen en nähnyt poikaani. poika vietiin vauhdilla teholle glukoositippaan. kun sitten illalla näin poikani, mietin että onko tuo varmasti minun? pelkäsin että vauvat olisivat jostain syystä vaihtuneet... =) poika ei ollut yhtään minun näköinen, olin ihan varma että se on jonkun toisen vauva.
kun pojallani ei ollut enää tehohoidon tarvetta, häntä ei päästetty synnytysvuodeosastolle kanssani. siis tähän asti olin ravannut monta kertaa päivässä hoitamassa vauvaa teholla. kun syytä kysyttiin, sanottiin että synnytysvuodeosastolla ei valvota niin tarkasti äidin ja lapsen vuorovaikutusta! eli täällä sairaalassa synnytysvuodeosastolla ei osata opastaa ensisynnyttäjä-äitejä imetyksessä, vaipanvaihdossa, kylvetyksessä....eli sairaalan osastot jo tappeli keskenään. ottakaa huomioon se, että synnytysvuodeosaston kauttahan kaikki äidit kotiutuvat. eli kaikkiko on sitten tumpeloita, kun eivät saa opastusta vauvan hoidossa?!
mainittakoon vielä, että kaikki vauvan hoito minulla sujui hyvin. ensimmäistä kylvetystä jännitin, olin ihan varma että mulautan sen pienen sinne altaaseen =) tuskin olen ensimmäinen äiti tässäkään.
tuohon "haetaan lapsia huostaan." nyt kun oli se toinen lautakunta, lautakunnan jäsenet olivat sitä mieltä että olisi hyvä jos huostaanottoja tässä kaupungissa saataisiin purettua. se olisi hyvä kaupungin taloudellekin. mutta tämä sosiaalitoimen johtaja sanoi erittäin suoraan, että hänen mielestään huostaanottoja tulisi tehdä entistä enemmän! osa perustelu tälle lausahdukselle oli tietysti se, että hän johtajana joutuu puolustamaan alaisiaan. heiltähän loppuisi työt jos ei huostaanottoja tehtäisi...mutta kyllä tämän sosiaalitoimen johtajan osakkeet laskivat taas minun silmissäni.
niin, moni asia meni varmasti heti pieleen poikani synnyttyä. itse koin ainakin tulevani erittäin tarkastelluksi. kun olisin tajunnut vain pitää oman pääni ja antanut muiden puhua mitä huvittaa, mutta valitettavsti lähdin näiden "muiden puheisiin mukaan", ja aloin tuntea epävarmuutta.
että näin.
silloin tällöin ja on uskomatonta, miten asiaasi on 'hoidettu' eli johdettu synnytyssairaalasta asti!
Ja uskomatonta yleensäkin, että Suomessa on sallittu YHDELLE ammattikunnalle YLIN lainkäyttöoikeus yli poliisin ja tuomioistuinten. Tämän YHDEN ammatin harjoittajat ovat saaneet virkanimikkeensä alla tehdä mitä tahansa päätöksiä, hyviä tai kaikkea muuta kuin hyviä, ja muut lähellä olevat viranhaltijat ovat kiusaantuneina sulkeneet silmänsä ja sallineet kaiken tapahtuvan.
Valitusmahdollisuus on, mutta sen merkitys on melkein olematon. Eikä vähiten siksi, että äiti saadaan tässä myllytyksessä alistetuksi niin toimintakyvyttömäksi, että hänestä ei paljoa vastusta ole.
3.3. Helsingin Sanomissa yksi 25 v lastensuojelutyötä tehnyt sosiaalityöntekijä totesi: "Väitän, että päättäjien arvoissa lastensuojelun tarpeessa olevalla lapsella ei ole mitään ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia."
LsL:n uudistuksella voi olla TOIVOTTAVASTI yksi merkittävä uudistus nyky tilanteeseen ja se on se, jos kaikki huostaanotto päätökset saadaan alistetuksi käräjäoikeuden käsittelyyn.
kohtalostasi tässä teidän
perheenne huostaanottorumbassa.
Ajattelen myös, ettei perheenne ole ainoa,
jotka tälläisen sosiaalivirkailijoiden ammattitaidottomuuden kohteeksi ovat Suomessa joutuneet.
Kaikkein ikävintä ja sydäntä särkevintä
näissä sosiaalivirkailijoiden järjestämissä
lasten huostaanottosirkuksissa on,
että (Liisa Hyssälänkin mielestä äärimmäiset)
viranomaistoimenpiteet kohdistuvat
eläviin, ajatteleviin, tunteviin;
lapsiin, äiteihin, isiin, läheisiin, ystäviin.
Heidän elämäänsä "lyödään" näissä
poikkeuksellisissa viranomaistoimenpiteissä
pitkä ja syvä haava;
kaikkiin tähän prosessiin osallisena olleiden elämään,
unohtamatta myöskään sijaisena toimivia
perheitä ja heidän tunteitaan.
Tälläinen sosiaaliviranomaisten pyörittämä
"eihän se nyt voi niin hirveää olla = lasten huostaanotto" viranomaistoiminta
on häpeällistä koko yhteiskunnallemme.
voisikohan edes lainmukaiset huoltosuunnitelmat saada jokaiselle huostaanotetulle lapselle.
Jos Suomen lakia ei noudateta,
esimerkiksi sosiaaliviranomainen,
eikö kysymys ole virkavirheestä?
Eli jokaiselle
huostaantotetulle lapselle
edes lainmukainen huoltosuunnitelma;
ymmärrettävä, tavoitteellinen, aikataulullinen
jne, kuten lastensuojelulaki määrää.
no näin tämä on mennyt, uskokaa tai älkää.
teistä jo joku voi arvata tai tietää missä asun. tämän kaupungin sairaalaa on kehuttukin, mm. täällä suomi24:n "synnytys"-palstalla.
mutta ainakaan minun toiveitani esim. kivunlievityksessä ei otettu huomioon. no, luotin kyllä kätilöihin ja kaikki menikin hyvin. suurimman kiitoksen saa kuitenkin viimeisen vuoden opiskelija kätilö. ainoastaan hänen suhtautuminen minuun oli vilpitöntä. samoin synnytysvuodeosastolla "omahoitajani", jo vanhempi nainen oli kultainen. kun lähdin sairaalasta, hän itki. ja yllättävää, yksi sairaala-apulainen jutteli päivittäin minun kanssa siivouksen lomassa. hän yllätti minut kerran itkemästä sänkyni laidalla, kun surin ettei juoppo mies käy meitä edes katsomassa. tämä sairaala-apulainen antoi oman puhelinnumeronsa, hänellä oli itsellään ollut aikoinaan juoppomies, ja hän oli jäänyt lastensa kanssa yksin. usein avun ja ymmärryksen voi saada yllättävältä taholta, ei välttämättä "ammatti-ihmiseltä", vaan opiskelijalta ja sairaala-apulaiselta.
tämä, miksi en kyennyt eroamaan miehestäni, tai se tuntui todella pahalta, on sitten jo toinen tarina. älkää kysykö mitä hänessä näin. olen käynyt aa:n vertaistukiryhmässä ja huomannut että meitä on todella monta muutakin, jotka ovat riippuvaisia omasta juoposta puolisostaan.
nyt minulla ei ole kuin yksi suunta, valoa päin, poikani kanssa.
Kun keskimmäiseni syntyi sektiolla, ja jouduttiin elvyttämään, tuntui jotenkin vaikealta rakastaa lastaan. Tulevaisuus pelotti, lapsen mahdollinen vammaisuus, ja samalla omat epäonnistumisen tunteet olivat valtavat. Onneksi eräs ystäväni soitti sairaalaan ja otti asian puheeksi ihan suoraa, hänen oma lapsensa syntyi aikanaan vakavasti sairaana, ja hän oli ihmetellyt samoja tunteita. Sairaalassa ei kukaan puhunut mitään, minulle ei edes kerrottu mikä lapsen kunto oli, itselläni ei ollut aavistustakaan että jokin oli pielessä, ennen kuin mieheni otti asian puheeksi. Vihdoin sain lapsestani sen valokuvan, pieni poikani oli siinä letkujen ympäröimänä, ja todella huonon näköisenä. Pyynnöistäni huolimatta ei ollut kenelläkään aikaa viedä minua lastani katsomaan edes, toisin kuin edellisen sektion jälkeen. Minut jätettiin siis totaalisen yksin selviämään oman hätäni ja tunnemyrskyni kanssa. Onneksi kuitenkin minulla oli äitini, joka asioita selvitti sitten, ja yritti pitää minua ajantasalla. Minua ei pyynnöstäni huolimatta edes lastenlääkäri ehtinyt tapaamaan.
Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että kukaan ei halunnut asiasta puhua, koska asiat päätyivät näin ihan selkeiden hoitovirheiden seurauksena. Kun tilasin paperit, niitä ei meinattu suostua toimittamaan, sanamuodot olivat todella ympäripyöreitä, papereihin oli kirjattu sellaisia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa, kuten esimerkiksi se, että äiti vastusti sektiota, joka ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Olin usein sanonut, että jotain on pahasti pielessä, mieheni yritti sanoa samaa, mutta meitä ei kuunneltu. Vauvan sydänkäyrät olivat todella huonot, salissa ottamista valokuvista näkyy pitkiä katkoksia, mutta yllättäen sairaalasta ei moisia löytynyt. Meille myös sanottiin, että se johtuu siitä, että supistusten vuoksi niitä ei näy, mutta kun kyseinen anturi oli vauvan päässä kiinni, eli ei pitäisi vaikuttaa.
Tämän lapsen kanssa minullakin tuli myöhemmin sellaisia ylilyöntejä, hoidin hänet ylihyvin, en uskaltanut edes nukkua, kun piti olla aina valmiina vauvaa varten. Lopulta minullakin kävi taakka liian suureksi, mutta koko perheen elämä oli jo aivan sekaisin. Onneksi minulla oli siinä vaiheessa auttajana sellainen henkilö, joka todella vaati, että saan apua, lastenneurologi oli myös hyvin ymmärtäväinen, ja hän loppujen lopuksi sanoi myös ihan suoraan, että lapsen vaikeahoitoisuus johtuu hänen aivovaurioistaan, ei pelkästään huonosta äidistä.
Vanhin lapseni lähti päivähoitoon, minä sain perhetyöntekijän avuksi, ja pikkuhiljaa lähti solmu avautumaan. Mieheni työttömyys tuli oikeaan aikaan, se oli perheemme pelastus varmaankin. Mieheni otti osansa kantaakseen, ja itse sain rauhassa yrittää kerätä voimia. Kun sain ihan nukkua muutaman päivän, alkoi taas pikkuisen valoakin pilkottamaan tunnelin päästä. En ollut nimittäin kuukausiin nukkunut juurikaan, ja en pystynyt enää siihenkään. Pakko vaan oli ottaa nappia, ja opetella taas sekin taito uudestaan.
Onneksi meillä ei missään vaiheessa puhuttu edes mistään huostaanotosta, sitä en olisi varmasti kestänyt. Osasyy saattoi olla hyvinkin myös se, että tiesivät minulta löytyvän taustalta myös sellaisen taistelijan, joka tiesi lait, ja tiesi mitä vaatia. Kyseinen henkilö on tuttu kaikille sosiaalipuolen ihmisille.
Tänä päivänä on enää painajaismaisia muistoja tuolta ajalta, elämä taas hymyilee meille oikein leveästi. Sen opin kuitenkin sain, että en kovin herkästi lähde tuomitsemaan muita ihmisiä, vaan mieluummin yritän olla avuksi, jos näen jonkun apuani tarvitsevan. Jokaisella voi joskus mennä huonosti, mutta jokainen voi myös vaikeuksistaan selvitä, jos heille annetaan tukea ja apua siihen.
Ehkäpä tämä meni nyt vähän purkautumisen puolelle, mutta haluan Ferozalle sanoa, että olen onnellinen puolestanne! Haluan toivottaa kaikkea hyvää!
ammattiLAisille olisi Suomessa töitä tarjolla!
Tämä sosiaaliviranomaisten pyörittämä
lastensuojelusirkus
ammattitaidottomasti tehtyinen huostaanottoineen
ajaa itse itsensä tällä nykyisellä "tyylillä" laillisuuden ulkopuolelle.
"LAPSI MENEE PESUVEDEN MUKANA".
P.S. Nanny selvitti viime viikolla ohjelmassaan
NELJÄSSÄ päivässä
yhden "täystuholaisen" perheen tilanteen.
Neljässä päivässä!
eli tätä "tiedottomuuteen" jättämistä tapahtuu muuallakin.
kun poikani oli selvinnyt glukoositipasta (verensokeri ei lähtenytkään laskuun, kaikki oli siis hyvin), niin sittenhän löydettiin nämä perättömät lääkeainejäämät, josta olen kertonut jo täällä aiemmin. kaikki ihmettelimme tätä, myös lähiomaiseni, ja pyysimme palaverin lasten ylilääkärin kanssa. jossa asia selvitettäisiin ja lapseni epikriisi "suomennettaisiin."
kun lähiomaiset olivat tulossa palaveriin, lasten lääkäri olikin kovin kiireinen ja palaveri jouduttiin perumaan...epikriisin olen jälkeenpäin lukenut, se on juuri tuota ympäri pyöreää selitystä. palaveria ei koskaan pidetty, ehdin jo kotiutua pois sairaalasta.
miksi kukaan ei ota vastuuta mistään?! siis tässä tapauksessa lääkärit kiemurtelevat siirtäen vastuun jollekin toiselle.
minut on mustamaalattu joka puolella.
jos täällä nämä paikalliset nannyt (sossut) selvittäisivät lastensuojelun ongelmat 4 päivässä, heiltähän loppuisivat pian työt!
siksi heistä on kai hauskaa vitkutella ja vetkutella asioiden kanssa. niin, tosiaan, elävien, inhimillisten, tuntevien ihmisten kustannuksella!