Minä olen kyllästynyt nykyajan laihuuden ihannoimiseen! Miksi mainoksissa olevat mallit eivät voi olla normaalipainoisia ihmisiä?
Itse sairastuin syömishäiriöön ollessani 13-vuotias. Nyt olen 16 ja sama jatkuu edelleen, tosin paha anoreksia on vaihtunut pahaksi bulimiaksi. Periaatteessa haluaisin olla normaali, mutta toisaalta taas haluan pysyä tällaisena. En pysty lopettamaan, olen koukussa oksentamiseen. Oksentamisesta on tullut täysin normaalia reaktio syömisen jälkeen, enkä enää kyseenalaista sitä.
Oikeastaan syömishäiriöni alkoi sillä, etten halunnut kasvaa aikuiseksi; en halunnut kasvaa enää pitutttta tai saada mitään naisellisia muotoja. Olen aina myös ollut perfektionisti ja halunnut olla muita parempi. Pyöreähkönä tyttönä tunsin olevani jotenkin huonompi. Siitä se sitten starttasi.
Nyt olen ruvennut pohtimaan vähän elämääni: siinä ei ole tasan mitään muuta sisältöä kuin ruoka ja opiskelu. Menkkani ovat olleet poissa jo yli kaksi vuotta ja en ehkä koskaan voi saada lapsia. Minä en yksinkertaisesti jaksa enää. Minulla ei ole rohkeutta kertoa kenellekään, enkä edes usko, että mikään hoito tepsisi - olen liian väsynyt ruvetakseni taistelemaan tämän bulimian kanssa. Vanhempani vain varmasti huutaisivat ja tuntisivat varmasti tulleensa petetyiksi. Olen kuullut, kuinka äitini kehuu minua niin ahkeraksi, tasa-painoiseksi, iloiseksi ja älykkääksi. Asian oikeaa laitaa ei tiedä kuienkaan kukaan.
Minun serkkuni kuoli tässä äskettäin ja silloin rupesin miettimään, miksi sellaiset ihanat ihmiset otetaan täältä pois. Miksi minunlaisteni, jotka pilaavat kaiken, itsensä mukaan lukien, on kärsittävä täällä? Tämän käytävän päässä ei näy enää valoa.
Itse sairastuin syömishäiriöön ollessani 13-vuotias. Nyt olen 16 ja sama jatkuu edelleen, tosin paha anoreksia on vaihtunut pahaksi bulimiaksi. Periaatteessa haluaisin olla normaali, mutta toisaalta taas haluan pysyä tällaisena. En pysty lopettamaan, olen koukussa oksentamiseen. Oksentamisesta on tullut täysin normaalia reaktio syömisen jälkeen, enkä enää kyseenalaista sitä.
Oikeastaan syömishäiriöni alkoi sillä, etten halunnut kasvaa aikuiseksi; en halunnut kasvaa enää pitutttta tai saada mitään naisellisia muotoja. Olen aina myös ollut perfektionisti ja halunnut olla muita parempi. Pyöreähkönä tyttönä tunsin olevani jotenkin huonompi. Siitä se sitten starttasi.
Nyt olen ruvennut pohtimaan vähän elämääni: siinä ei ole tasan mitään muuta sisältöä kuin ruoka ja opiskelu. Menkkani ovat olleet poissa jo yli kaksi vuotta ja en ehkä koskaan voi saada lapsia. Minä en yksinkertaisesti jaksa enää. Minulla ei ole rohkeutta kertoa kenellekään, enkä edes usko, että mikään hoito tepsisi - olen liian väsynyt ruvetakseni taistelemaan tämän bulimian kanssa. Vanhempani vain varmasti huutaisivat ja tuntisivat varmasti tulleensa petetyiksi. Olen kuullut, kuinka äitini kehuu minua niin ahkeraksi, tasa-painoiseksi, iloiseksi ja älykkääksi. Asian oikeaa laitaa ei tiedä kuienkaan kukaan.
Minun serkkuni kuoli tässä äskettäin ja silloin rupesin miettimään, miksi sellaiset ihanat ihmiset otetaan täältä pois. Miksi minunlaisteni, jotka pilaavat kaiken, itsensä mukaan lukien, on kärsittävä täällä? Tämän käytävän päässä ei näy enää valoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ehkä tämä on jonkinlainen alkuherätys, kun kuitenkin pohdit tilannetta. Aivan varmasti kannattaa hakea apua ja varmasti sitä saat, kun olet noin nuori. Kuulostat aika alakuloiselta. Luulen, että vanhempasi kuitenkin kuuntelisivat. Tai voit varmasti jutella jonkun muun, esim. koulun terkkarin kanssa. Tai varaa aika terveyskeskuksesta tai jos et jaksa, pyydä äitiäsi tai ystävääsi tekemään se ja kerro siellä rehellisesti, mihin olet hakemassa apua. Oletko käynyt SYLI:n keskustelupalstalla? Siellä voisit vaihtaa ajatuksia muiden kanssa eikä tarvitse ainakaan ottaa vastaan epäasiallisia kommentteja. Tärkeintä on, että tiedät ja tunnustat, minkälaisen sairauden kanssa kamppailet ja HAET APUA, joohan? Valoisampaa kevättä!
Oot siis 3 vuotta ollu asian kanssa yksin? Toivoisin todella, että hakisit nyt apua. Sanoit, ettet usko, että mikään hoito tepsii. Et oo kuitenkaan kokeillu, et voi tietää.
Musta on kauheeta lukea, että niin moni ajattelee olevansa turha ihminen. Mäkin ajattelen, mutta mä todellakin olen. Mun elämässä ei oo sisältönä muu, kun ruoka. Ei edes koulu. Mä en ikinä saa ammattia, enkä ikinä tuu näyttämään siltä, miltä haluisin. Jää iki ajoiks läskiks, rumaks ja erittäin toden näkösesti työttömäks. En myöskään tuu ikinä saamaan kavereita tai poikaystävää, en ees uskalla yrittää. En tuu ikinä pääsemään lukiota läpi, eikä musta tuu ikinä sitä mitä mä haluun. En jaksa ees yrittää, koska se ei onnistu kumminkaan.
Sun elämässä on sentään opiskelu, se on paljon. Opiskelulla saa ammatin ja työki tulee paljon helpommin. Et ehkä osaa tällä hetkellä sitä paljon arvostaa, mutta se on suuri asia.
'Musta on kauheeta lukea, että niin moni ajattelee olevansa turha ihminen'
-niimpä :( niin minustakin tuntui kauhelta lukea kirjoitustasi- olet ilmeisesti vielä nuori-alle 20v. elämä edessä ja kaikkea.... hakekaa apua jos olo tuntuu niin epätoivoiselta. niin minäkin tein ja olen taivaltanut pitkän ja tuskaisen matkan terapiassa- takana syömishäiriötä, kiltintytön-syndroomaa, vakavaa masennusta jne...mutta olen niin ylpeä että menin ja hain apua. elämä on elämisen arvoinen!
http://www.yleradio1.fi/tiede/tiedeuutiset/id4936.shtml