Miksi minä en osaa höpöttää koko ajan kaikesta maan ja taivaan välillä? Epistä!
kade puheliaille
Je-lou
8
1311
Vastaukset
- Ei kannata olla kade
Niitä on muutenkin liikaa.Mitä enemmän ihminen höpöttää,sen vähemmän siinä on asiaa.
Hölösuuhöpöttäjät kaikkein rasittavimpia. - nameless
joku hitsin ego/imagokysymys?
Ajattelet:
"Kun olen puheliaampi, ihmiset viihtyvät minun seurassani enemmän"
"Kun olen puheliaampi, kaikki samalla kiinnittävät minuun myös enemmän huomiota"
Mutta tiedätkös mitä? Ei se ole se puheenmäärä, mikä ratkaisee, VAAN IHMINEN KOKONAISUUDESSAAN.
Tiedän tasan yhtä paljon molempia ihmisiä, sekä puheliaita että hiljaisia, jotka ovat kummatkin omalla tavallaan kiehtovia ja miellyttäviä persoonia. Ota huomioon, että hiljainenkin voi olla niin monella eri tapaa. On kaksi ääripäätä: läsnäoleva hiljainen ihminen ja erakko. Nuo kaksi ovat siis vastakohtia toisilleen. Erakko on viileä, tylsä, etäinen ja ehkä myös hieman tylykin, kun taas läsnäoleva hiljainen ihminen on lämmin, MIELENKIINTOINEN, henkiseltä olemukseltaan (=käytökseltään) tyylikäs, hyvä kuuntelija ja toista kunnioittava ja huomioonottava. Jos olet tuollainen äsken mainitsemani "edellinen tapaus", niin sinulla ei ole mitään kadehdittavaa yhtään keneltäkään! Mutta jos olet "erakko" eli sellainen, joka ei kuule eikä näe mitä toinen sinulle sanoo (vaan olet miltei koko ajan vain omissa maailmoissasi), niin siinä tapauksessa sinulla saattaa olla ehkä HIEMAN kadehdittavaa. Yksi kaverini on sellainen ja hänestä ei ole koskaan minkäänlaista seuraa kenellekään. Siinä toinen joutuu tosiaan näkemään kaiken sen vaivan, esim. keksiä kaikki puheenaiheet ja kysymykset ja tarkkailla, milloin on puhuttu tarpeeksi (toisin sanoen: milloin se viiden minuutin raja ylittyy, ettei tuollainen "erakko" jaksa enää kuunnella! Joskus viiden minuutin ajan puhuminen on toisen kanssa ylivoimaisen vaikeaa). En tiedä, kumpaa sorttia sinä olet, veikkaan tosin että sitä parempaa eli miellyttävämpää....
Tuo on niin hassua, että joku haluaisi olla puheliaampi. Kun ajattelen omaa tapaustani, tilanne on melkeinpä toistepäin. Minä rakastan keskustelua yli kaiken! Sellaista, missä istutaan nojatuolissa ja ilman minkäänlaista kiirettää löpistään sitä sun tätä. Sellainen tilanne ei ole minulle missään nimessä mikään suorituksen paikka ("nyt miellytän toista löpisemällä niitä näitä"), vaan minä RAKASTAN puhumista hyvässä ilmapiirissä. Se on niin rentouttavaa, joskus älyllistäkin ja virikkeitä antavaa. Oikein kivaa siis. Mutta tiedätkös mitä? Minä en tunne tällä hetkellä juuri ketään sellaista ihmistä, joka olisi tuon asian suhteen samankaltainen kuin minä. Minulla on tällä hetkellä tasan yksi kaveri (se "erakko"), koska olen joutunut pistämään välejä poikki entisiin, kun arvostelu on ollut liian kovaa. Voi olla että saat minusta sellaisen kuvan että olisin jotenkin diiva tai liian vaativa, mutta se ei pidä paikkaansa. Tilanne oli oikeasti sellainen, että joku kerta kun näin kavereita, he arvostelivat minua. Kyse ei ollut mistään ryhmäkiusaamisesta, sillä näin heitä aina kerrallaan vain yhden (tykkään kaksinolosta!). Joka kerta kun siis näin jonkun heistä, sain kritiikkiä. Jopa sellaisistakin asioista, joihin minulla itselläni ei ole päätösvaltaa (esim. pituuteni). Minä en koskaan arvostellut heitä ja olen tässä miettinytkin, että arvostelivatkohan he juuri siksi minua, kun olin niin "helppo uhri" (en koskaan sanonut mitään takaisin, koska mielestäni kinastelu on niin älyttömän lapsellista touhua!). Minulla ei ole tällä hetkellä kuin vain yksi kaveri, jolle puhua ("erakko"). Ja tuo tyttö on vielä kaiken lisäksi niin omituinen, ettei hänen kanssaan pysty kunnon keskusteluun (toisin kuin entisten kavereideni kanssa). Hän ei vain yksinkertaisesti jaksa kuunnella (vannon, etten kuvittele! En jaksa perustella tätä asiaa sen enempää, koska muuten tekstistä tulisi liian pitkä). Mutta päähuomio on nyt siinä, arvosteleeko ihminen minua jatkuvasti vai ei. Jos minua koko ajan arvostellaan, lähden sellaisesta seurasta samantien (eihän kukaan sellaista jaksaisi..). Tuo "erakko" ei minua arvostele, joten siksi olen hänen kaverinsa. Eikä sitä paitsi nyt kaikki ihmiset niin arvostele toisiaan, minulla on sattunut vain huono tuuri ihmisten suhteen. Lisäksi asun tällä hetkellä kotona (olen parikymppinen) ja kukaan perheen jäseneni ei minua kuuntele. Minua ei siis kuunnella kotona eikä tuo ainut kaverinikaan kuuntele minua. Saat varmaankin minusta sellaisen kuvan, että laskisin kaiken hänen varaansa, mutta se ei pidä paikkaansa! Näen häntä vain suunnilleen noin kerran viikossa ja olemme tekemisissä tunnin (ei ole pitkä aika!). Panostan hänen kuuntelemiseensa todella paljon, mutta hän ei anna mitään arvoa panokselleni ("erakko" kun on). Tiedän, että minun täytyisi tutustua myös uusiinkin ihmisiin, mutta olen siinä melko huono (arka siis). Kun minun tilanteeni on tällainen, niin totta helvetissä haluaisin olla hiljainen niinkuin sinäkin!! Olisi paljon kätevämpää, jos en nauttisi ollenkaan keskustelusta, vaan tyytyisin siihen että keskusteluja ei ole luvassa (niin kuin tähänkään mennessä ei ollut, kun kukaan ei kuuntele, vaikka kuuntelisin HEITÄ kuinka hyvin tahansa!). En ole löytänyt vielä samanlaista ihmistä kuin minä, joten siksi välillä ajattelen että kunpa olisin erilainen. Tuo on niin jännä, että jostain asiasta voi olla niin monta eri näkökulmaa. Sinä ajattelet, että puhelias ihminen olisi mielenkiintoinen, tuo toinen kommentoija taas ajattelee puheliasta ihmistä äärimmäisen tylsäksi (p*skanjauhajaksi), kun taas minä ajattelen ettei sillä asialla ole mitään väliä. Sama se, onko puhelias vai hiljainen, kunhan on LÄSNÄ.- nameless
Lue tämä vain, jos jaksat. Ei ole siis mikään pakko... :)
Olen kyllä kokenut elämässäni myös tuollaisen "kumpa olisin puheliaampi" -vaiheen. Siitä on aikaa noin vuosi. Siihen aikoihin näin vielä entisiä kavereitani ("erakkoa" en silloin tosin tuntenut). Näin siihen aikoihin yhtä tyttöä, joka käytti aika paljon alkoholia. Olimme kummatkin lukioissa silloin, tosin eri lukioissa vain. Menimme silloin kahville, elokuviin, kävelemään ulos jne. Meillä synkkasi aluksi todella hyvin ja oli hauskaa. Sitten yhtenä kertana kahvilassa ollessamme, huomasimme että meitä kumpaakin nukuttaa (olimme kai kummatkin nukkuneet melko vähän viime yönä). Kahvilassa oli poikkeuksellisen vähän ihmisiä sinä päivänä ja tuo tyttö keksi sanoa että "Muut ihmiset pitävät jotenkin olon virkeämpänä". Itsekin aloin ajatella samaa. Oli kirkas keskipäivä silloin ja istuimme kummatkin Lasipalatsin kahvilassa. Kun huomasimme tosiaan yllättäen, että eihän tässä mitään sanomista ole sen enempää, niin päätimme lähteä molemmat kotiin. Tämä oli se päivä, mikä käänsi meidän ystävyytemme päälaelleen. Siitä lähtien tuo tyttö alkoi hermoilla joka kerta, kun me emme vähään aikaan puhuneet (esimerkiksi MINUUTTIIN!!). Aikaisemmin hän ei edes tullut ajatelleeksi, onko meillä nyt minuutti keskustelussa taukoa vai ei, mutta tuosta lähtien häntä vaivasi se. Minuuttiakaan ei olisi saanut olla meillä toistemme seurassa hiljaista, vaan aina olisi pitänyt keksiä sanoa jotain siihen väliin. Jos esimerkiksi join vesilasia hänen seurassaan kahvilassa, hän nauroi koko sen juomisaikani sellaista hermostunutta, (todella hädissään olevaa) naurua ja sanoi heti hiljaisena hetkenä aina: "Sori kun mä nauran, mä vain tunnen itseni niin tylsäksi". Mä vastasin aina hänelle "ääh, et sä mikään tylsä ole" (tai jotain sinnepäin) ja hymyilin ystävällisesti. Tuo hiljaisuus (sekunninkin kestävä) alkoi ahdistaa kaveriani toden teolla. Aina joka kerta kun näin hänet, yritin pakottaa itseni puhumaan jotain, ettei hän vain ahdistuisi. Joka minuutti siis jotakin läpätin ja hän oli koko sen ajan rentoutunut. Kunnes taas esim. join mehua ja häntä alkoi taas pelottaa tuo hiljaisuus (sama hermostunut nauru ja ihmeissään oleva katse). En olisi millään jaksanut nähdä enää häntä, koska tuo hänen tapaamisensa rasitti niin h*lvetisti, mutta joka kerta sanoimme lopussa toisillemme: "Nähdään ensi viikolla samaan aikaan siinä metriksellä". Olimme tottuneet sanomaan tuon lauseen aina loppuun, kun lähdimme kävelemään eri suuntiin. Muuten käveleminen eri suuntaan olisi tuntunut hölmöltä ja me kummatkin olisimme pelänneet, ettemme vain loukkaisi toista nyt millään lailla. Mutta tuo tyttö kyllä välillä loukkasi minua ihan selvästi. Muistan yhden päivän, kun jauhoin taas jälleen kerran hänen seurassaan p:tä koko metromatkan ajan. Hän istui siinä huojentuneen oloisena, kun väkinäisesti yritin jotain löpistä (hän ajatteli silloin: "kiva, meillä riittää keskusteltavaa, koska olemmehan sentään kavereita. Joo-o, me todella ollaan kavereita, kun näin paljon juttua tulee"). Sitten metro pysähtyi ja jäimme rautatientorilla pois. Muistan varsin hyvin, etten liukuportaissa jaksanut mitään hänelle sanoa, vaan katsoin mainoksia joita oli siinä vieressä. Hänkään ei mitään sanonut. Kun olimme tulleet liukuportaat ylös (kesti n. 2 minuuttia?), hän nauroi jo ihan hermostuneena. Hän sanoi, että hän soittaa yhdelle kaverilleen nytten ja pyytää, että tuo hänen kaverinsa liittyisi seuraamme. Hän kysyi minulta luvan ja sanoin, että kyllä se sopii. Hän soitti puhelun, jonka aikana hän kaikin tavoin yritti saada suostuteltua kaveriansa tulemaan paikan päälle. Hän oli hätäinen ja pyysi kaveriansa puhelimessa: "please, please, please, tule nyt!! Kilttiii...". Kun hänen kaverinsa ei silloin juuri ehtinyt tulemaan, hän lopetti puhelunsa nauraen jälleen kerran ahdistunutta nauruaan. Hän sanoi silloin mulle: "miksei me nyt puhuta yhtään mistään? Hei ihan oikeasti hei... Mä haluisin nyt, että joku tulisi tähän näin ja alkaisi hirveesti selittää jotain". Mä en keksinyt siihen mitään sanottavaa, jotenkin vain yritin kuitata sanomalla "niin" tai "juu" tai jotain sinnepäin. Sitten se mun kaveri sanoi: "hei mun täytyy soittaa yksi puhelu, ootas nyt vähän". Hän soitti silloin yhdelle toiselle kaverilleen ja yritti pitkittää puhelua mahdollisimman kauan. Kaikki tuo puhelinsählääminen oli alkanut siitä, kun olin ollut liukuportaiden ajan hiljaa. Jos olisin jaksanut vielä siinä liukuportaissakin keksiä jotain sanottavaa (esim. "tuo katto on jännän värinen"), niin tuota puhelinvälikohtausta ei olisi lainkaan tapahtunut. Minua alkoi hirveästi väsyttää kaverini seura, koska jouduin jatkuvasti läpättää jotain tai muuten hän olisi ahdistunut (ja vahvasti). Pistin viime vuoden kesäkuussa häneen välit poikki, koska en jaksanut enempää. Mittani oli täynnä. Yhden ja puolen vuoden ajan olin saanut näytellä löpisijää. Koko sen ajan olin toivonut, että kunpa olisin paskanjauhaja oikeasti, jotta vain miellyttäisin kaveriani! Olin todella sekava ajattelussani silloin. Tarkoitan siis tuon asian suhteen (kadehdin tuolloin paskanjauhajia!). Onneksi pistin vuoden 2005 kesäkuun alussa puhelinsoitolla välit poikki häneen. Sanoin suurinpiitein näin hänelle: "ajattelin vain kertoa, että en halua nähdä sua enää, koska mä en pysty olemaan oma itseni sun seurassa". Puhuin rauhallisella ja korrektilla äänellä hänelle puhelimessa, vaikka olinkin saanut hänestä jo ajat sitten tarpeekseni. Lisäsin vielä ystävällisessä mielessä lauseen perään: "en mä tiedä miksi, ehkä siksi kun mä olen itse niin epävarma", jolloin olisin niin sanotusti ottanut syyn harteilleni. Hän ymmärsi asian ja lopetimme tapailun siihen. LUOJAN KIITOS!!! Missäköhän olisin, jos tälläkin hetkellä vielä näkisin häntä? Voi kamala...
Yritän vain sanoa, että se riippuu niin paljon henkilön omista kokemuksista, miten tuon puheliaisuuden tulkitsee (hyväksi vaiko huonoksi asiaksi). Tällä hetkellä tulkitsen itse sen neutraaliksi, koska olen huomannut että vastaavasti kaikki ihmiset eivät jaksa aina kuunnella ollenkaan. Ja neutraali asiahan se onkin!! Ihmisen luonteessa on niin paljon muutakin konkreettisen sanamäärän lisäksi. Esim. puheaiheet, puhumistyyli, yleensäkin toisen ihmisen kohtelu puhuessa/kuunnellessa jne.
Niinpä mielestäni se kokonaisuus ratkaisee :) - turhanpäiväiset höpöttäjät
nameless kirjoitti:
Lue tämä vain, jos jaksat. Ei ole siis mikään pakko... :)
Olen kyllä kokenut elämässäni myös tuollaisen "kumpa olisin puheliaampi" -vaiheen. Siitä on aikaa noin vuosi. Siihen aikoihin näin vielä entisiä kavereitani ("erakkoa" en silloin tosin tuntenut). Näin siihen aikoihin yhtä tyttöä, joka käytti aika paljon alkoholia. Olimme kummatkin lukioissa silloin, tosin eri lukioissa vain. Menimme silloin kahville, elokuviin, kävelemään ulos jne. Meillä synkkasi aluksi todella hyvin ja oli hauskaa. Sitten yhtenä kertana kahvilassa ollessamme, huomasimme että meitä kumpaakin nukuttaa (olimme kai kummatkin nukkuneet melko vähän viime yönä). Kahvilassa oli poikkeuksellisen vähän ihmisiä sinä päivänä ja tuo tyttö keksi sanoa että "Muut ihmiset pitävät jotenkin olon virkeämpänä". Itsekin aloin ajatella samaa. Oli kirkas keskipäivä silloin ja istuimme kummatkin Lasipalatsin kahvilassa. Kun huomasimme tosiaan yllättäen, että eihän tässä mitään sanomista ole sen enempää, niin päätimme lähteä molemmat kotiin. Tämä oli se päivä, mikä käänsi meidän ystävyytemme päälaelleen. Siitä lähtien tuo tyttö alkoi hermoilla joka kerta, kun me emme vähään aikaan puhuneet (esimerkiksi MINUUTTIIN!!). Aikaisemmin hän ei edes tullut ajatelleeksi, onko meillä nyt minuutti keskustelussa taukoa vai ei, mutta tuosta lähtien häntä vaivasi se. Minuuttiakaan ei olisi saanut olla meillä toistemme seurassa hiljaista, vaan aina olisi pitänyt keksiä sanoa jotain siihen väliin. Jos esimerkiksi join vesilasia hänen seurassaan kahvilassa, hän nauroi koko sen juomisaikani sellaista hermostunutta, (todella hädissään olevaa) naurua ja sanoi heti hiljaisena hetkenä aina: "Sori kun mä nauran, mä vain tunnen itseni niin tylsäksi". Mä vastasin aina hänelle "ääh, et sä mikään tylsä ole" (tai jotain sinnepäin) ja hymyilin ystävällisesti. Tuo hiljaisuus (sekunninkin kestävä) alkoi ahdistaa kaveriani toden teolla. Aina joka kerta kun näin hänet, yritin pakottaa itseni puhumaan jotain, ettei hän vain ahdistuisi. Joka minuutti siis jotakin läpätin ja hän oli koko sen ajan rentoutunut. Kunnes taas esim. join mehua ja häntä alkoi taas pelottaa tuo hiljaisuus (sama hermostunut nauru ja ihmeissään oleva katse). En olisi millään jaksanut nähdä enää häntä, koska tuo hänen tapaamisensa rasitti niin h*lvetisti, mutta joka kerta sanoimme lopussa toisillemme: "Nähdään ensi viikolla samaan aikaan siinä metriksellä". Olimme tottuneet sanomaan tuon lauseen aina loppuun, kun lähdimme kävelemään eri suuntiin. Muuten käveleminen eri suuntaan olisi tuntunut hölmöltä ja me kummatkin olisimme pelänneet, ettemme vain loukkaisi toista nyt millään lailla. Mutta tuo tyttö kyllä välillä loukkasi minua ihan selvästi. Muistan yhden päivän, kun jauhoin taas jälleen kerran hänen seurassaan p:tä koko metromatkan ajan. Hän istui siinä huojentuneen oloisena, kun väkinäisesti yritin jotain löpistä (hän ajatteli silloin: "kiva, meillä riittää keskusteltavaa, koska olemmehan sentään kavereita. Joo-o, me todella ollaan kavereita, kun näin paljon juttua tulee"). Sitten metro pysähtyi ja jäimme rautatientorilla pois. Muistan varsin hyvin, etten liukuportaissa jaksanut mitään hänelle sanoa, vaan katsoin mainoksia joita oli siinä vieressä. Hänkään ei mitään sanonut. Kun olimme tulleet liukuportaat ylös (kesti n. 2 minuuttia?), hän nauroi jo ihan hermostuneena. Hän sanoi, että hän soittaa yhdelle kaverilleen nytten ja pyytää, että tuo hänen kaverinsa liittyisi seuraamme. Hän kysyi minulta luvan ja sanoin, että kyllä se sopii. Hän soitti puhelun, jonka aikana hän kaikin tavoin yritti saada suostuteltua kaveriansa tulemaan paikan päälle. Hän oli hätäinen ja pyysi kaveriansa puhelimessa: "please, please, please, tule nyt!! Kilttiii...". Kun hänen kaverinsa ei silloin juuri ehtinyt tulemaan, hän lopetti puhelunsa nauraen jälleen kerran ahdistunutta nauruaan. Hän sanoi silloin mulle: "miksei me nyt puhuta yhtään mistään? Hei ihan oikeasti hei... Mä haluisin nyt, että joku tulisi tähän näin ja alkaisi hirveesti selittää jotain". Mä en keksinyt siihen mitään sanottavaa, jotenkin vain yritin kuitata sanomalla "niin" tai "juu" tai jotain sinnepäin. Sitten se mun kaveri sanoi: "hei mun täytyy soittaa yksi puhelu, ootas nyt vähän". Hän soitti silloin yhdelle toiselle kaverilleen ja yritti pitkittää puhelua mahdollisimman kauan. Kaikki tuo puhelinsählääminen oli alkanut siitä, kun olin ollut liukuportaiden ajan hiljaa. Jos olisin jaksanut vielä siinä liukuportaissakin keksiä jotain sanottavaa (esim. "tuo katto on jännän värinen"), niin tuota puhelinvälikohtausta ei olisi lainkaan tapahtunut. Minua alkoi hirveästi väsyttää kaverini seura, koska jouduin jatkuvasti läpättää jotain tai muuten hän olisi ahdistunut (ja vahvasti). Pistin viime vuoden kesäkuussa häneen välit poikki, koska en jaksanut enempää. Mittani oli täynnä. Yhden ja puolen vuoden ajan olin saanut näytellä löpisijää. Koko sen ajan olin toivonut, että kunpa olisin paskanjauhaja oikeasti, jotta vain miellyttäisin kaveriani! Olin todella sekava ajattelussani silloin. Tarkoitan siis tuon asian suhteen (kadehdin tuolloin paskanjauhajia!). Onneksi pistin vuoden 2005 kesäkuun alussa puhelinsoitolla välit poikki häneen. Sanoin suurinpiitein näin hänelle: "ajattelin vain kertoa, että en halua nähdä sua enää, koska mä en pysty olemaan oma itseni sun seurassa". Puhuin rauhallisella ja korrektilla äänellä hänelle puhelimessa, vaikka olinkin saanut hänestä jo ajat sitten tarpeekseni. Lisäsin vielä ystävällisessä mielessä lauseen perään: "en mä tiedä miksi, ehkä siksi kun mä olen itse niin epävarma", jolloin olisin niin sanotusti ottanut syyn harteilleni. Hän ymmärsi asian ja lopetimme tapailun siihen. LUOJAN KIITOS!!! Missäköhän olisin, jos tälläkin hetkellä vielä näkisin häntä? Voi kamala...
Yritän vain sanoa, että se riippuu niin paljon henkilön omista kokemuksista, miten tuon puheliaisuuden tulkitsee (hyväksi vaiko huonoksi asiaksi). Tällä hetkellä tulkitsen itse sen neutraaliksi, koska olen huomannut että vastaavasti kaikki ihmiset eivät jaksa aina kuunnella ollenkaan. Ja neutraali asiahan se onkin!! Ihmisen luonteessa on niin paljon muutakin konkreettisen sanamäärän lisäksi. Esim. puheaiheet, puhumistyyli, yleensäkin toisen ihmisen kohtelu puhuessa/kuunnellessa jne.
Niinpä mielestäni se kokonaisuus ratkaisee :)Ihme höpisijä. =)
- "höpisijä"
turhanpäiväiset höpöttäjät kirjoitti:
Ihme höpisijä. =)
tilannetta ulkopuolelta etkä keskity itse puhuttavaan asiaan!
Tuota kertomaani asiaa ei_voi_lyhentää.
Tuo oli hyvin lapsellinen ja typerä kommentti. Ymmärrän sen siinä tapauksessa, jos et jaksanut lukea tekstiäni kokonaan (kukapa muka jaksaisi?), mutta mikäli luit, huomasit varmaan itsekin ettei sitä voi lyhyemmin kertoa??
En ole höpöttäjä. Höpöttäjä on ihminen, joka analysoi puolentunnin ajan juomalasin kaarevuutta auringonsäteen heijastuessa siihen. - "höpisijä"
"höpisijä" kirjoitti:
tilannetta ulkopuolelta etkä keskity itse puhuttavaan asiaan!
Tuota kertomaani asiaa ei_voi_lyhentää.
Tuo oli hyvin lapsellinen ja typerä kommentti. Ymmärrän sen siinä tapauksessa, jos et jaksanut lukea tekstiäni kokonaan (kukapa muka jaksaisi?), mutta mikäli luit, huomasit varmaan itsekin ettei sitä voi lyhyemmin kertoa??
En ole höpöttäjä. Höpöttäjä on ihminen, joka analysoi puolentunnin ajan juomalasin kaarevuutta auringonsäteen heijastuessa siihen.Tekstini idea oli:
(1.)Minulla oli kaveri, joka ahdistui minun seurassani vahvasti niistä hetkistä, jolloin oli hiljaista.
(2.) Yritin tietysti miellyttää kaveriani ja vetää tietynlaista roolia aina hänen seurassaan, mutta kun en jaksanut enempää tehdä sitä, pistin välit poikki häneen.
(3.) Olen sitä mieltä, että jokaisella on oma näkemyksensä siihen, minkälainen ihminen on "tylsä" - "höpisijä"
"höpisijä" kirjoitti:
Tekstini idea oli:
(1.)Minulla oli kaveri, joka ahdistui minun seurassani vahvasti niistä hetkistä, jolloin oli hiljaista.
(2.) Yritin tietysti miellyttää kaveriani ja vetää tietynlaista roolia aina hänen seurassaan, mutta kun en jaksanut enempää tehdä sitä, pistin välit poikki häneen.
(3.) Olen sitä mieltä, että jokaisella on oma näkemyksensä siihen, minkälainen ihminen on "tylsä"Älä analysoi ihmisiä vertailevassa mielessä, vaan anna heidän olla juuri sellaisia kuin he ovatkin.
- "höpisijä"
"höpisijä" kirjoitti:
Älä analysoi ihmisiä vertailevassa mielessä, vaan anna heidän olla juuri sellaisia kuin he ovatkin.
tarkoitit ehkä vain ystävällisyyttäsi, kun sanoit minua 'höpisijäksi' [kerroit haluavasi itsekin olla], mutta se sanavalinta yleensä tulkitaan negatiivisesti! Höpisijä on ihminen, jonka puheissa ei ole päätä eikä häntää. Olenko minä sinun mielestäsi sellainen? Sitäkö todella tarkoitit???
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kalle Palander kertoi fantasioivansa siitä, kuinka Kiira Korpi naisi häntä sträppärillä ahteriin
Sai potkut Yleltä. https://yle.fi/a/74-201400004446443- 262471
- 2142386
- 1141678
- 1291676
Nyt mielipiteitä kehiin?
Niin ,onko arvon kuhmolaiset teidän mielestänne kaupungin hommissa turhia työpaikkoja/työntekijöitä? Mielipiteitä tu601093- 741093
IS: Paljastus - Tästä syystä Marika jätti Diilin kesken -Tilittää: "Jäi vähän karvas maku, koska..."
Diilissä lähti yllättäen yksi kisaaja. Voi harmi, leikki loppui liian varhain… Diilissä Jaajo Linnonmaa etsii vetäjää Ka31078Martina miehensä kanssa Malediiveilla.
Miksi täällä puhutaan erosta? Lensivät Dubaista Malediiveilĺe.136995Ei lumous lopu koskaan
Kerran kun tietyt sielut yhdistyvät kunnolla, ei irti pääse koskaan. Vaikka kuinka etsit muista ihmisistä sitä jotain tu60856