Tässä on pieni pätkä, jonka kirjoittelin pikkutunneilla. Olin niin väsynyt, etten edes keksinyt sille otsikkoa. Mutta siinä se nyt on. Lyhyehkö tarina nuoren miehen epätasapainosesta ja kyynisestä tunnetasosta eräänä päivänä. Olin laiska enkä viitsinyt aivan jokaista yksityiskohtaa tarinoida. Kommenttia saa laittaa millaista vaan, jos siltä tuntuu.
**********************************************
Herään. Tiedostan valvetilani, mutta en avaa silmiäni. Ei huvita. Lämmin hengitys rahisee korvaani ja minun tekee mieli työntää tuo hengittäjä pois, mutta en halua paljastaa olevani hereillä. Miksikö? Koska se tarkoittaa sitä, että joudun kuuntelemaan tarkoituksettomia rakkaudentunnustuksia ja avautumista asioista, jotka eivät todellakaan minulle kuulu. Sitä se aina on tällaisina aamuina. En edes tiedä tämän tytön sukunimeä. Hän varmasti on sen minulle kertonut, mutta minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa, saati sitten kiinnostusta tietää. Tämä kaikki on ohimenevää.
Hän rakastaa minua. Sen hän on sanonut ainakin kolmekymmentä kertaa. Mutta eihän se voi olla totta. Miten muka voisi? Olemme tapailleet kuukauden ja useimmiten niin helvetin juovuksissa, että tuskin tiesimme edes olevamme samassa seurassa. Miten ihmeessä hän luulee tuntevansa minut niiden ryyppyreissujen perusteella tarpeeksi hyvin voidakseen rakastaa minua? Ei käy järkeen.
En edes usko rakkauteen. Sellainen höpinä on vain joidenkin renessanssirunoilijoiden oopiumipäissään keksimää paskapuhetta. Rakkaus on vain himon romantisoimista. Tehdään sukupuolivietistä kaunis ja syvällinen käsite, joka perustuu psyykkisiin tunteisiin eikä fyysisiin tarpeisiin. Niin sen täytyy olla. Syvä mielenkiinto on mahdollinen, mutta rakkauus... Ei ikimaailmassa. Sellaista esiintyy vain pikkutyttöjen päiväkirjamaailmassa, jossa taivaalta sataa kimalletta ja yksisarviset juoksevat niityillä keijukaisia selässään. Maailmassa, jossa on aina valoisaa. Maailmassa, jossa kaikilla on kaikki hyvin. Maailmassa, joka on hyvä. Ja maailma, jossa elämme ei ole hyvä.
Päätän lopettaa teeskentelyn siinä vaiheessa, kun toinen “rakastava” käsi työntyy housuihini. Vedän sen sieltä pois ja nousen ylös. Sanaakaan sanomatta kävelen vessaan ja yritän oksentaa. Mitään ei tule ylös, joten pesen vain naamani ja katson itseäni peilistä.
Tältä siis näytän tänään: Punaiset silmät ja tummat silmänaluset, ruskea tukka pystyssä kuin sähköiskun saaneella, naama tahattomasti vääntyneenä ilmeeseen, joka parhaimmillaankin kuvastaa vain tuskaa ja inhoa. Hirveä näky.
Tullessani vessasta, tyttö on vetänyt vaatteet päälleen ja istuu nyt tupakoimassa olohuoneen sohvalla. Hän ei kiinnitä huomiota minuun kävellessäni hänen ohitseen, vaan tuijottaa televisiota, jossa isokeinokuitukarhu kertoo ylen filosofisia kommentteja elämästä. Kun istun tytön viereen ja sytytän oman tupakkani, tuo polyesteri karhu on alkanut laulaa villasukasta väännettyjen hiiriystäviensä kanssa, Jostain syystä minulle tulee huono olo katsoessani tätä näytelmää.
“Toi on aika sööttiä”, tyttö sanoo hymyillen. Haluaisin kertoa hänelle, että minusta tuo on oksettavan imelää paskaa, mutta murahdan vain: “Mmm.”
“Älä oo mörökölli”, tyttö sanoo tavalla, jolla puhutaan pienelle lapselle.
“En mä mikään kölli ole. Mua vaan ei jaksa innostaa tollanen tekopyhä paskan jauhaminen.”
“Ollaampa sitä nyt huonolla tuulella”, tyttö sanoo ja jatkaa telkkarin tuijottamista.
Tähänkö ollaan tultu? Nykyään menetän siis hermoni lauantaiaamun lastenohjelmien takia. Haluaisin käskeä tyttöä lähtemään, mutta en jostain minulle itsellenikin tuntemattomasta syystä kehtaa. Se saattaa johtua siitä, että hän muistuttaa minua Janinasta, mutta toisaalta se saattaisi myös olla hyvä syy käskeä hänen painua vittuun.
Tämä tyttö ei tiedä sitä, että hän korvike jolla lievitän pahaa oloani. Minä olen hänelle tuleva aviomies, mutta hän on minulle perjantaipano. Surullista sinänsä. Ajoittain säälin häntä ja samalla vihaan itseäni, koska hän ei tiedä asian todellista laitaa. Hän ihan tosissaan uskoo, että meillä on jotain sänkysessioita vakavampaa menossa.
Odotan sitä hetkeä, kun päätän potkia hänet elämästäni. Odotan oikein innolla, koska en ole vielä siihen kyennyt. Useamman kerran olen päättänyt, että nyt sai olla viimeinen kerta, kun puhun tuolle ämmälle, vastaan hänen viesteihinsä tai puheluihinsa. Monia kertoja olen päättänyt etten enää koskaan soita hänelle. Ja joka kerta olen syystä tai toisesta päättänyt siirtää sitä viimeistä kertaa aina vain edemmäs.
Janina oli pisin suhteeni koskaan. Kolme vuotta. Kaikki oli niin täydellistä, että oikein nauratti. Olimme kuudentoista ja “rakastuneet” korviamme myöten. Muutimme omaan asuntoon, kun täytin seitsemäntoista. Meillä oli kaikki, mitä onnellisuuteen tarvitaan: koti, auto, kissa (joka nykyään on paras ystäväni), kaikki! Kävimme molemmat koulun ohella töissä. Kaikki oli sanalla sanoen täydellistä. Me olimme onnellisia.
Sitten tuli syksy vuonna 2005. Janina alkoi käyttäytyä oudosti. Etäisesti. Yhteiseen puhelimeemme alkoi tulla soittoja oudoista numeroista, joita ei löytynyt numerohaulla. Janina halusi välttämättä itse vastata aina kun puhelin soi, vaikka olisin ollut lähempänä sitä luuria. Hän sanoi aina, että kyseessä oli väärä numero. Kun huomautin, että kummallisen useasti tuosta yhdestä ja samasta numerosta soitetaan tähän numeroon jos kyseessä todella on väärä numero, soittaja vaihtui joksikin uudeksi luokkakaveriksi koulusta. Olin niin tyhmä etten epäillyt yhtään mitään. Olin niin vitun tyhmä, että kohautin vain harteitani ja sanoin: “Selvä se sitten on.”
Lopulta, eräänä Lokakuisen iltapäivänä puhelin soi uudestaan ja Janina huusi: “Mä vastaan!” mutta minä otin puhelimen ja avasin luurin. En kerinnyt sanomaan sanaakaan, kun miesääni kysyi: “Pystyt sä puhumaan nyt?”
“Miten niin pystynkö? Kuka siel on?” kysyin puolittain järkyttyneenä. Linja katkaistiin.
“Mitä varten sä vastasit?” Janina kysyi ja vasta silloin keksin, mitä oli tapahtumassa.
“Kui ni mitä varten? Kyllä kai mä saan puhelimeen vastata”, sanoin ja katsoin Janinaa epäuskoisesti. Hän meni hämilleen ja poistui huoneesta.
Seuraavana päivänä, kun tulin töistä kotiin, koin elämäni suurimman järkytyksen. Pihalla seisoi tyhjäkäynnillä likainen valkoinen Hiace. Sen tavaratilassa olin tutun näköinen kirjahylly ja minun vanha sohvani (sama, jolla istun juuri nyt katsomassa kun tekokarhu heristää TV:ssä sormeaan ja hokee: “Niin, niin, niin.”), sekä stereot. Ulko-ovi oli tuettu pysymään auki. Kävelin sisälle ja näin Janinan seisomassa olohuoneessa laittamassa matkalaukkua kiinni. Hänen takanaan seisoi reilusti yli kaksimetrinen musta mies, joka hymyili leveästi.
“Mitäs helvettiä tää on olevinaan?” kysyin äimistyneenä.
Molemmat kääntyivät minua kohti säikähtäneinä. “Mitä sä täällä teet?” Janina kysyi pelästyneenä ja huusi sitten: “Mitä vittua sä täällä teet nyt jo?” Musta mies vain hymyili.
Minusta tuntui siltä kuin leijuisin jossain hyvin kaukana. Janinan huuto kuulosti siltä kuin se olisi tullut veden alta tai seinän takaa, tai jostain. Sitten sanoin jotain, mitä en vieläkään ymmärrä: “Yrtitättekste varastaa mun sohvan?” Musta mies pinkaisi autolleen ja uskoin jo hänen aikovan karata, mutta avuliaana kaverina hän kippasi sohvan keskelle pihaa kumoon ja sulki sitten Hiacen takaluukun.
“Sun o parempi olla hiljaa”, hän sanoi ja kaivoi taskustaan perhosveitsen, jota hän sitten alkoi heilutella nenäni edessä. Veitsi kuitenkin katosi takaisin taskuun heti, kun Janina tuli ulos.
Viimeiset sanat, jotka kuulin Janinan sanovan olivat sanatarkasti: “Mä oon kulta raskaana tolle. Yritä ymmärtää. Moido.” Hiacen kadottua istuin pihalla sohvalla varmaan kolme tuntia. Kissa tuli syliini ja nukahti, en edes huomannut sitä. Vasta seuraavana päivänä tajusin täysin mitä oli tapahtunut.
Tumppaan tupakan ja katson vieressäni istuvaa tyttöä, joka edelleen tuijottaa televisiota. Tunnen sääliä katsoessani hänen kevyesti hymyileviä kasvojaan. Mitään vakavaa en tämä eukon kanssa aio järjestää. En jumalauta.
Lopulta hän alkaa tehdä lähtöä.
“Mentäskö illalla leffaan?” hän kysyy halatessaan minua.
“Tarttee kattoo ny”, vastaan. “Mulla on vähän heikko olo.”
“Jaa. No joku toine kerta sit varmaa”, hän sanoo pettyneenä.
“Joo”, sanon vain. Sitten hän poistuu ja minä huokaisen helpotuksesta.
Vihdoinkin omaa rauhaa ja erossa tuosta heikkomielisestä hutsusta! Päätän taas etten enää koskaan soita hänelle ja olen varma, että päätökseni pitää.
Päivemmällä käyn Alkossa. Siitä on tullut Janinan tapauksen jälkeen melkein tapa. Iltaisin, kun olen tarpeeksi juovuksissa saatoin itkeskellä hiukan, mutta siitä olen jo melkein päässyt yli. Tarpeeksi viinaa ja kestät mitä vain. Se on minun mottoni nykyään.
Kello on kohta kymmenen illalla. Alan olla sitä luokkaa kännissä, että on jo vaikeaa erottaa television tekstityksiä. Olo on yksinäinen. Naurahdan tajutessani, että olen huomaamattani kaivanut puhelimen ja etsinyt näytölle Sinin numeron. “Se hänen nimensä on. Taivaan väri” sanon ääneen, hymyillen. Ja kun olen sen sanonut, kauhistun, koska olen rikkomassa lupaustani taas. Miksen vain kävisi hakemassa jostain baarista vaihtelua? Niin, miksen? Olen ilmeisesti alkanut tottua häneen tämän kuukauden aikana. Mutta ei tämä tietenkään mitään vakavaa ole.
Painan luurin kuvaa ja virnistän: “Tämä on sitten se viimeinen kerta.”
**********************************************
Herään. Tiedostan valvetilani, mutta en avaa silmiäni. Ei huvita. Lämmin hengitys rahisee korvaani ja minun tekee mieli työntää tuo hengittäjä pois, mutta en halua paljastaa olevani hereillä. Miksikö? Koska se tarkoittaa sitä, että joudun kuuntelemaan tarkoituksettomia rakkaudentunnustuksia ja avautumista asioista, jotka eivät todellakaan minulle kuulu. Sitä se aina on tällaisina aamuina. En edes tiedä tämän tytön sukunimeä. Hän varmasti on sen minulle kertonut, mutta minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa, saati sitten kiinnostusta tietää. Tämä kaikki on ohimenevää.
Hän rakastaa minua. Sen hän on sanonut ainakin kolmekymmentä kertaa. Mutta eihän se voi olla totta. Miten muka voisi? Olemme tapailleet kuukauden ja useimmiten niin helvetin juovuksissa, että tuskin tiesimme edes olevamme samassa seurassa. Miten ihmeessä hän luulee tuntevansa minut niiden ryyppyreissujen perusteella tarpeeksi hyvin voidakseen rakastaa minua? Ei käy järkeen.
En edes usko rakkauteen. Sellainen höpinä on vain joidenkin renessanssirunoilijoiden oopiumipäissään keksimää paskapuhetta. Rakkaus on vain himon romantisoimista. Tehdään sukupuolivietistä kaunis ja syvällinen käsite, joka perustuu psyykkisiin tunteisiin eikä fyysisiin tarpeisiin. Niin sen täytyy olla. Syvä mielenkiinto on mahdollinen, mutta rakkauus... Ei ikimaailmassa. Sellaista esiintyy vain pikkutyttöjen päiväkirjamaailmassa, jossa taivaalta sataa kimalletta ja yksisarviset juoksevat niityillä keijukaisia selässään. Maailmassa, jossa on aina valoisaa. Maailmassa, jossa kaikilla on kaikki hyvin. Maailmassa, joka on hyvä. Ja maailma, jossa elämme ei ole hyvä.
Päätän lopettaa teeskentelyn siinä vaiheessa, kun toinen “rakastava” käsi työntyy housuihini. Vedän sen sieltä pois ja nousen ylös. Sanaakaan sanomatta kävelen vessaan ja yritän oksentaa. Mitään ei tule ylös, joten pesen vain naamani ja katson itseäni peilistä.
Tältä siis näytän tänään: Punaiset silmät ja tummat silmänaluset, ruskea tukka pystyssä kuin sähköiskun saaneella, naama tahattomasti vääntyneenä ilmeeseen, joka parhaimmillaankin kuvastaa vain tuskaa ja inhoa. Hirveä näky.
Tullessani vessasta, tyttö on vetänyt vaatteet päälleen ja istuu nyt tupakoimassa olohuoneen sohvalla. Hän ei kiinnitä huomiota minuun kävellessäni hänen ohitseen, vaan tuijottaa televisiota, jossa isokeinokuitukarhu kertoo ylen filosofisia kommentteja elämästä. Kun istun tytön viereen ja sytytän oman tupakkani, tuo polyesteri karhu on alkanut laulaa villasukasta väännettyjen hiiriystäviensä kanssa, Jostain syystä minulle tulee huono olo katsoessani tätä näytelmää.
“Toi on aika sööttiä”, tyttö sanoo hymyillen. Haluaisin kertoa hänelle, että minusta tuo on oksettavan imelää paskaa, mutta murahdan vain: “Mmm.”
“Älä oo mörökölli”, tyttö sanoo tavalla, jolla puhutaan pienelle lapselle.
“En mä mikään kölli ole. Mua vaan ei jaksa innostaa tollanen tekopyhä paskan jauhaminen.”
“Ollaampa sitä nyt huonolla tuulella”, tyttö sanoo ja jatkaa telkkarin tuijottamista.
Tähänkö ollaan tultu? Nykyään menetän siis hermoni lauantaiaamun lastenohjelmien takia. Haluaisin käskeä tyttöä lähtemään, mutta en jostain minulle itsellenikin tuntemattomasta syystä kehtaa. Se saattaa johtua siitä, että hän muistuttaa minua Janinasta, mutta toisaalta se saattaisi myös olla hyvä syy käskeä hänen painua vittuun.
Tämä tyttö ei tiedä sitä, että hän korvike jolla lievitän pahaa oloani. Minä olen hänelle tuleva aviomies, mutta hän on minulle perjantaipano. Surullista sinänsä. Ajoittain säälin häntä ja samalla vihaan itseäni, koska hän ei tiedä asian todellista laitaa. Hän ihan tosissaan uskoo, että meillä on jotain sänkysessioita vakavampaa menossa.
Odotan sitä hetkeä, kun päätän potkia hänet elämästäni. Odotan oikein innolla, koska en ole vielä siihen kyennyt. Useamman kerran olen päättänyt, että nyt sai olla viimeinen kerta, kun puhun tuolle ämmälle, vastaan hänen viesteihinsä tai puheluihinsa. Monia kertoja olen päättänyt etten enää koskaan soita hänelle. Ja joka kerta olen syystä tai toisesta päättänyt siirtää sitä viimeistä kertaa aina vain edemmäs.
Janina oli pisin suhteeni koskaan. Kolme vuotta. Kaikki oli niin täydellistä, että oikein nauratti. Olimme kuudentoista ja “rakastuneet” korviamme myöten. Muutimme omaan asuntoon, kun täytin seitsemäntoista. Meillä oli kaikki, mitä onnellisuuteen tarvitaan: koti, auto, kissa (joka nykyään on paras ystäväni), kaikki! Kävimme molemmat koulun ohella töissä. Kaikki oli sanalla sanoen täydellistä. Me olimme onnellisia.
Sitten tuli syksy vuonna 2005. Janina alkoi käyttäytyä oudosti. Etäisesti. Yhteiseen puhelimeemme alkoi tulla soittoja oudoista numeroista, joita ei löytynyt numerohaulla. Janina halusi välttämättä itse vastata aina kun puhelin soi, vaikka olisin ollut lähempänä sitä luuria. Hän sanoi aina, että kyseessä oli väärä numero. Kun huomautin, että kummallisen useasti tuosta yhdestä ja samasta numerosta soitetaan tähän numeroon jos kyseessä todella on väärä numero, soittaja vaihtui joksikin uudeksi luokkakaveriksi koulusta. Olin niin tyhmä etten epäillyt yhtään mitään. Olin niin vitun tyhmä, että kohautin vain harteitani ja sanoin: “Selvä se sitten on.”
Lopulta, eräänä Lokakuisen iltapäivänä puhelin soi uudestaan ja Janina huusi: “Mä vastaan!” mutta minä otin puhelimen ja avasin luurin. En kerinnyt sanomaan sanaakaan, kun miesääni kysyi: “Pystyt sä puhumaan nyt?”
“Miten niin pystynkö? Kuka siel on?” kysyin puolittain järkyttyneenä. Linja katkaistiin.
“Mitä varten sä vastasit?” Janina kysyi ja vasta silloin keksin, mitä oli tapahtumassa.
“Kui ni mitä varten? Kyllä kai mä saan puhelimeen vastata”, sanoin ja katsoin Janinaa epäuskoisesti. Hän meni hämilleen ja poistui huoneesta.
Seuraavana päivänä, kun tulin töistä kotiin, koin elämäni suurimman järkytyksen. Pihalla seisoi tyhjäkäynnillä likainen valkoinen Hiace. Sen tavaratilassa olin tutun näköinen kirjahylly ja minun vanha sohvani (sama, jolla istun juuri nyt katsomassa kun tekokarhu heristää TV:ssä sormeaan ja hokee: “Niin, niin, niin.”), sekä stereot. Ulko-ovi oli tuettu pysymään auki. Kävelin sisälle ja näin Janinan seisomassa olohuoneessa laittamassa matkalaukkua kiinni. Hänen takanaan seisoi reilusti yli kaksimetrinen musta mies, joka hymyili leveästi.
“Mitäs helvettiä tää on olevinaan?” kysyin äimistyneenä.
Molemmat kääntyivät minua kohti säikähtäneinä. “Mitä sä täällä teet?” Janina kysyi pelästyneenä ja huusi sitten: “Mitä vittua sä täällä teet nyt jo?” Musta mies vain hymyili.
Minusta tuntui siltä kuin leijuisin jossain hyvin kaukana. Janinan huuto kuulosti siltä kuin se olisi tullut veden alta tai seinän takaa, tai jostain. Sitten sanoin jotain, mitä en vieläkään ymmärrä: “Yrtitättekste varastaa mun sohvan?” Musta mies pinkaisi autolleen ja uskoin jo hänen aikovan karata, mutta avuliaana kaverina hän kippasi sohvan keskelle pihaa kumoon ja sulki sitten Hiacen takaluukun.
“Sun o parempi olla hiljaa”, hän sanoi ja kaivoi taskustaan perhosveitsen, jota hän sitten alkoi heilutella nenäni edessä. Veitsi kuitenkin katosi takaisin taskuun heti, kun Janina tuli ulos.
Viimeiset sanat, jotka kuulin Janinan sanovan olivat sanatarkasti: “Mä oon kulta raskaana tolle. Yritä ymmärtää. Moido.” Hiacen kadottua istuin pihalla sohvalla varmaan kolme tuntia. Kissa tuli syliini ja nukahti, en edes huomannut sitä. Vasta seuraavana päivänä tajusin täysin mitä oli tapahtunut.
Tumppaan tupakan ja katson vieressäni istuvaa tyttöä, joka edelleen tuijottaa televisiota. Tunnen sääliä katsoessani hänen kevyesti hymyileviä kasvojaan. Mitään vakavaa en tämä eukon kanssa aio järjestää. En jumalauta.
Lopulta hän alkaa tehdä lähtöä.
“Mentäskö illalla leffaan?” hän kysyy halatessaan minua.
“Tarttee kattoo ny”, vastaan. “Mulla on vähän heikko olo.”
“Jaa. No joku toine kerta sit varmaa”, hän sanoo pettyneenä.
“Joo”, sanon vain. Sitten hän poistuu ja minä huokaisen helpotuksesta.
Vihdoinkin omaa rauhaa ja erossa tuosta heikkomielisestä hutsusta! Päätän taas etten enää koskaan soita hänelle ja olen varma, että päätökseni pitää.
Päivemmällä käyn Alkossa. Siitä on tullut Janinan tapauksen jälkeen melkein tapa. Iltaisin, kun olen tarpeeksi juovuksissa saatoin itkeskellä hiukan, mutta siitä olen jo melkein päässyt yli. Tarpeeksi viinaa ja kestät mitä vain. Se on minun mottoni nykyään.
Kello on kohta kymmenen illalla. Alan olla sitä luokkaa kännissä, että on jo vaikeaa erottaa television tekstityksiä. Olo on yksinäinen. Naurahdan tajutessani, että olen huomaamattani kaivanut puhelimen ja etsinyt näytölle Sinin numeron. “Se hänen nimensä on. Taivaan väri” sanon ääneen, hymyillen. Ja kun olen sen sanonut, kauhistun, koska olen rikkomassa lupaustani taas. Miksen vain kävisi hakemassa jostain baarista vaihtelua? Niin, miksen? Olen ilmeisesti alkanut tottua häneen tämän kuukauden aikana. Mutta ei tämä tietenkään mitään vakavaa ole.
Painan luurin kuvaa ja virnistän: “Tämä on sitten se viimeinen kerta.”
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tästä tarinasta huomasi kertomattakin että mies halusi kostaa oman pahan olonsa. Ilman sanomattakin tietää paljon ;D
Kirjoita vain lisääkin pienehköjä tarinoita. :))
Pirun monella tavalla realistinen tarina. Omalla tavallaan surullinen, mutta selvitymiskertomus silti. Pysyi hyvin kasassa loppuun saakka, jopa niin, että säilytti ainakin minun mielenkiintoni. (Ja se on paljon se! *wirn*)
Kirjoita lisää.
Sitä odotellessa...
Päähenkilöstä tuli mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Ei hyvä juttu.
Tarina ihan hyvin kerrottu, mutta vähän tylsä, itsestäänselvä. Jos kuvaa paskaa arkea, se pitäisi tehdä jotenkin rankemmin, rumemmin, pysähdyttävästi. Teksti alkaa hyvin, mutta siinä vaiheessa, kun aletaan pohtia rakkautta (eli kolmas kappale), mielenkiinto lopahtaa. Sama pohdinta on tullut vastaan niin usein, ettei se jaksa kiinnostaa. Tekstistä näkyy, ettei päähenkilö uskoi rakkauteen, ei sitä tarvitse kertoa erikseen.
Ensiksi: Kiitos kaikille tähän mennessä tulleesta palautteesta.
Pussikaljaromaania ei ole tullut luettua vielä. Mielessä liikui kyllä erinäisiä ajatuksia, joita ajattelin tarinantynkääni pistää, mutta päätin pitää sensuurin melko kovana. Veikkaampa, että jos tarinassa olisi jokainen yksityiskohta, jonka siihen aioin alunperin laittaa, en olisi saanut tämäntasoista palutetta ollenkaan.
Seuraavassa tekstissäni koitankin keksiä jo jotain aivan muuta.
Tarina lievähkön itsestäänselvyyden ja töksähtelevyyden voinen selittää (seli seli :D) sillä, että lyhyt ja ytimekäs ei ole koskaan ollut leipälajini.