Jääkenttien sankarit osa1

harmaalokki kirjoitti:

No niin, tässä alkaa uusi jatkonovellini
......

Aurinko oli jo aloittanut laskunsa kohti taivaanrantaa, vaikka sitä ei tihkusateen hämärtämänä lokakuisena iltapäivänä juuri huomannut. Juho tarpoi kohti jäähallia iso kassi olallaan niin kuin aina tähän aikaan torstaisin koulun jälkeen. Juhon mieli oli hieman maassa, eikä syy ollut jääkiekkoharjoitukset, joista hän piti kovasti. Syy oli siinä mitä oli tapahtunut samana päivänä tasan viisi vuotta sitten. Silloin Juhon isä oli jäänyt auton alle ja kuollut. Isä ei ollut mahtanut mitään, kun pakettiauto oli täräyttänyt kolmion takaa hänen polkupyöräänsä päin. Juho oli ollut silloin 12-vuotias. Hän muisti isän vielä melko hyvin. Isä oli ollut sellainen herkästi naurava mies, joka oli aina jaksanut keksiä kaikkea kivaa puuhaa silloin kun Juholla oli ollut tylsää. Juho muisti hautajaiset, kuinka äiti oli ollut kuin varjo itsestään, kyyneleet hänen omilla poskillaan ja mummon ja ukin poskilla ja Heikki-sedän ja Irma-tädin…No, se oli asia, jolle ei enää voinut mitään ja Juho oli jo alusta saakka päättänyt olla luja äidin takia ja hoitaa kunnolla sekä koulun että harrastukset, jottei äidin tarvitsisi enää enempää surra. Kuitenkin Juho uskoi ja pelkäsi, että hänessä itsessään oli yksi vika, joka tekisi äidin hyvin surulliseksi…ei hän ei halunnut ajatella sitä!

Sitten Juho saapuikin jäähallille. Jo eteisessä hän näki Murtsin eli Murtomaan, joka oli Juhon valmentaja. Murtsi jutteli erään naisen kanssa, jonka Juho tunnisti pian taitoluistelijoiden valmentajaksi Riikaksi. Riikan vieressä seisoi Juholle aivan tuntematon poika. Poika oli Juhon pituinen ja hänellä oli vaaleat hiukset, jotka hapsottivat pipon alta. Juho vilkaisi pojan kasvoihin, pojan kauniisiin kasvoihin…”ei, taasko se alkoi”, Juho kirosi itsekseen. Silloin poika huomasi Juhon ja katsoi vihreillä mantelinmuotoisilla silmillään suoraan Juhon silmiin. Juho käänsi katseensa nopeasti ja jatkoi hetkeksi seisahtunutta kulkuaan kolmikon ohi Murtsia tervehtien. Murtsi oli valmentanut heidän joukkuettaan jo seitsemän vuotta ja tiesi hyvin Juhon isän kohtalon. Isän kuoleman jälkeen Murtsi oli tehnyt koko joukkueelle selväksi Juhon tilanteen ja pyytänyt kavereita olemaan huomaavaisia Juhoa kohtaan. Muutenkin Murtsi oli hyvin erilainen valmentaja, hän ei ikinä korottanut ääntään, mutta silti kaikki pojat kuuntelivat ja kunnioittivat Murtsia erittäin paljon. Murtsi oli edes hiukan korvannut Juholle isän jättämää paikkaa miehenmallina.

Juho kuuli kuitenkin osan Murtsin ja Riikka-valmentajan keskustelusta. ”Joo, totta kai poika voi mennä jäälle meidän jälkeen, meillä loppuu aina parikymmentä minuuttia aiemmin, kun pidän jätkille vielä loppuverryttelyn käytävällä ja siinä jää vielä puoli tuntia ennen seuraavaa…” Juho oli tarkoituksella hidastanut kävelyään kuullakseen mitä Murtsi sanoi. Juhon päässä soi vain yksi ajatus ”kuka tuo poika oli”. Onneksi hän tuli pukukoppiin ja alkoi jutella kavereitten kanssa ja pääsi eroon kiusaavista ajatuksista. Juholla oli paljon kavereita joukkueessa, oikeastaan koko joukkue oli kaveria keskenään, ketään ei kiusattu eikä kenenkään suorituksille naurettu, Murtsi oli karsinut sellaiset pois heti joukkueeseen tultuaan.

Jääharjoitukset alkoivat. Juholla vain ei kulkenut yhtään. Jokainen veto meni ohi laukaisukilpailussa ja Juho häpesi itseään. Ei hän yleensä ollut kaikkein huonoin joskaan ei nyt se paraskaan. Isän kuoleman vuosipäivästä sen täytyi johtua. Loppua kohden Juhon peli vain huononi. Kaveritkin huomasivat sen, mutta eivät kehdanneet sanoa mitään. Murtsi tuli harkkojen lopussa puhumaan Juholle. ”Mitä tykkäisit, jos jäisit vielä treenaamaan tota sun laukausta treenien jälkeen”, Murtsi virkkoi. Tämä oli aika tavallista ja silloin tällöin joku jäi muiden jälkeen vetelemään puoleksi tunniksi. Juho myöntyi, sillä laukausten epäonnistuminen kiusasi häntä. Murtsi hymyili ja muistutti Juhoa vielä tekemään lopuksi omatoimisesti venytykset.

Muut valuivat hiljalleen jäältä pukukoppiin. Juho jäi yksin laukomaan kiekkoja maaliin. Hän riisui kypäränsä ja keskittyi laukauksiin. Silloin hän kuuli takaansa suhinaa ja kääntyi. Jäällä on joku poika, se sama poika, jonka hän oli nähnyt Riikan seurassa! Pojalla oli trikoo-kankainen harjoitusasu ja hän aloitti juuri hyppysuoritusta kentän toisessa päässä. Poika ei ollut huomaavinaankaan Juhoa, vaan keskittyi täysin omaan suoritukseensa. Tästä Murtsi oli siis puhunut Riikan kanssa. Juho ei enää kyennyt keskittymään omaan suoritukseensa, vaan seurasi koko ajan sivusilmällä poikaa. Pojan vartalo oli solakka ja taipuisa, sen erotti hyvin vähän kauempaakin, hänen taidokkaita luisteluliikkeitään oli mukava katsella. Nyt poika huomasi Juhon katselevan mailaansa nojaten. Poika vilkaisi Juhoa nopeasti sitten uudestaan. Viimein poika luisteli nopeasti Juhoa kohti ja jarrutti juuri ennen Juhoa niin että sohjoa lensi jään pinnalta Juhon kasvoille. Juho sylki pöllämystyneenä lunta suustaan ja tuijotti poikaa ällistyneenä. ”Mitä vittua sä katselet”, poika tiuskaisi. ”Mä en pidä siitä, että mun harjoituksia katsoo joku helvetin kiekkopelle”. Pojan ääni oli kiukusta kireä ja vihreät silmät salamoivat uhkaavasti. Yleensä Juho ei olisi sietänyt tällaista puhetta, mutta nyt tilanteen yllätyksellisyys johti siihen, että hän ei osannut antaa samalla mitalla takaisin, vaan mutisi silmät alas luotuina ”ai, sori en mä tarkoittanut pahaa”. Nyt poika näytti leppyvän hieman. ”No, mulla on vähän huonoja kokemuksia lätkänpelaajista. Mun edellisessä luisteluseurassa lätkäjunnut vittuili koko ajan meidän harkkojen aikaan”. Juho ei osannut kuin tuijottaa noita vihreitä silmiä, joiden kiinteää katsetta ei pystynyt lukemaan. Juho tunsi punastuvansa, mutta poika oli jo kohauttanut olkiaan hieman ylimielisesti ja luisteli jo kohti omaa päätyään.

Juho ei enää saanut mitään otetta harjoitteluun. ”Isä oli syy siihen ei mikään muu”, Juho yritti vakuuttaa itselleen. Hän keräsi kiekot ja poistui jäältä, poika jatkoi yhä kieppejään ja hyppyjään katsomatta Juhoon päin. Juho kävi nopeasti suihkussa, muut olivat jo lähteneet, pukeutui ja lähti kopista. Käytävällä oli jonkun harkkakassi. ”Oliko se sen pojan?”, Juho hoksasi. Sitten hän sai hullun ajatuksen: ”kassissa lukisi takuulla pojan nimi” Juho päätti tarkistaa. ”Ihan muuten vaan”, hän painotti itselleen. Hän etsi hetken ja sitten löysi pohjasta tussilla kirjoitetun nimen ”Johannes Laaksonen”. Jussi ei ollut vielä ehtinyt irrottaa kassista kun kuuli takaa tutun vihaisen äänen: ”Mitä helkkaria sä tongit mun kamoja! Senkin varasteleva paska!” Poika oli käsivarret valmiina huitaisemaan Juhoa, joka päästi kiireesti irti kassista ja koetti keksiä jotakin selitykseksi .”Mä ajattelin, että joku on unohtanut sen”, Juho änkytti surkeana. ”Niin varmaan”, poika sanoin pilkallisesti. ”Jos vielä yrität jotain niin käytän mun taekwondo-taitoja suhun”, poika sanoin kovalla ja vakavalla äänellä. Juho kääntyi ja melkein juoksi ulos hallista. ”Voiko kukaan enää pahemmin nolata itseään”, Juho mietti vaisuna. No, hän tiesi ainakin pojan nimen, ”Johannes, Johannes Laaksonen, kaunis nimi”, Juho ajatteli ja torjui taas heti ajatuksensa. Hänellä ei ollut mitään syytä miettiä poikaa, ei mitään!

.....
Tarinalle on sellainen tausta, että sain idean, kun kuljin jäähallin ohi ja näin söpön taitoluistelijapojan katselevan jääkiekkojunnujen harjoituksia.

Toivottavasti saan paljon kommentteja niin kuin viime kerrallakin. Eiköhän tähän saa jotakin seksikohtauksiakin liitettyä, kun tarina etenee.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä