minulla ei ole kavereita eikä minulla ole ollut ikinä poikaystävää. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmisille puhumista. Yleensä pakkotilanteet menee ihan luomalla paksun nahan, mutta sosiaalisten suhteiden luominen on mahdotonta. Olen tottunut yksinäisyyteen. minäpä kerron teille.
Tarhassa minut suljettiin leikkien ulkopuolelle. Koko kouluikänä minulla ei ollut kavereita, ainut kaverini meni toiseen kouluun. Olin yksin kuudennelle luokalle asti, jonne pärjäsin hienosti uneksimalla, vaikka elämäni oli helvettiä. Äitini puki minut KAMALIIN vaatteisiin ja ihmiset vinoilivat minulle jo linja-autossa. Tosin olin ihan "onnellinen". Kuudennella pukeuduin jo sentään siedettäviin vaatteisiin ja menin samalle luokalle sen vanhan parhaan kaverini kanssa, joka oli tutustunut miuhunkin, joten sain kavereita, vaikka olinkin aina se hiljaisin. Seiskalla se vanha ystäväni hylkäsi minut, koska pidimme kokonaan eri musiikista ja hänestä näytti tulevan joku muodin perässä kulkeva pissis. En välittänyt siitä, että jäin taas yksin. Kahdennes luokka oli helvettiä. Sain pari kaveria ja pissis-entinen-"ystäväni" oli lakannut kiusaamiseni uusien ystäviensä kanssa. Kasilla aloin pelätä uusien ihmissuhteiden muodostmista ja sosiaaliset tilanteet saivat minut ahdistumaan. Mietin mikä minussa oli vialla, kun en pystynyt puhumaan ihmisille normaalisti ja kuljin lähinnä vanhoissa piireissä. Olin masentunut jo seiskalla ja masennus putkeni kesti seiskalta ysille, sain syömisongelman kasilla. sitten pääsin koulusta ja ajattelin, että ehkä ammattikoulussa menisi paremmin. No nyt olen ammattikoulussa ja minulla ei ole yhtään ystävää. Minulla on hyvä itseluottamus ja masentelen vain harvoin. ajatukset ovat yleensä tätä luokkaa: olen kai kamalan ruma kun minulla ei ole kavereita, olen kai vaan niin epäsiedettävä ettei kukaan halua olla kaverini..ja pla pla. Minusta tuntuu todella että kaikilla on jo kaverit ja minä en mahdu enää mihinkään piiriin. Olen bi- seksuaali ja musiikkimakuni ulottuu black metalliin ja heviin. Ei enää millään huvittaisi mennä kouluun.
Piti varmaan vaan kirjoitaa jotain. Typerää.
Tarhassa minut suljettiin leikkien ulkopuolelle. Koko kouluikänä minulla ei ollut kavereita, ainut kaverini meni toiseen kouluun. Olin yksin kuudennelle luokalle asti, jonne pärjäsin hienosti uneksimalla, vaikka elämäni oli helvettiä. Äitini puki minut KAMALIIN vaatteisiin ja ihmiset vinoilivat minulle jo linja-autossa. Tosin olin ihan "onnellinen". Kuudennella pukeuduin jo sentään siedettäviin vaatteisiin ja menin samalle luokalle sen vanhan parhaan kaverini kanssa, joka oli tutustunut miuhunkin, joten sain kavereita, vaikka olinkin aina se hiljaisin. Seiskalla se vanha ystäväni hylkäsi minut, koska pidimme kokonaan eri musiikista ja hänestä näytti tulevan joku muodin perässä kulkeva pissis. En välittänyt siitä, että jäin taas yksin. Kahdennes luokka oli helvettiä. Sain pari kaveria ja pissis-entinen-"ystäväni" oli lakannut kiusaamiseni uusien ystäviensä kanssa. Kasilla aloin pelätä uusien ihmissuhteiden muodostmista ja sosiaaliset tilanteet saivat minut ahdistumaan. Mietin mikä minussa oli vialla, kun en pystynyt puhumaan ihmisille normaalisti ja kuljin lähinnä vanhoissa piireissä. Olin masentunut jo seiskalla ja masennus putkeni kesti seiskalta ysille, sain syömisongelman kasilla. sitten pääsin koulusta ja ajattelin, että ehkä ammattikoulussa menisi paremmin. No nyt olen ammattikoulussa ja minulla ei ole yhtään ystävää. Minulla on hyvä itseluottamus ja masentelen vain harvoin. ajatukset ovat yleensä tätä luokkaa: olen kai kamalan ruma kun minulla ei ole kavereita, olen kai vaan niin epäsiedettävä ettei kukaan halua olla kaverini..ja pla pla. Minusta tuntuu todella että kaikilla on jo kaverit ja minä en mahdu enää mihinkään piiriin. Olen bi- seksuaali ja musiikkimakuni ulottuu black metalliin ja heviin. Ei enää millään huvittaisi mennä kouluun.
Piti varmaan vaan kirjoitaa jotain. Typerää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kahdennes, siis kahdeksannes...
Tuo, että ei ole ystäviä esim. koulussa niin tosiaan laskee opiskeluhalua. Itse menin myös peruskoulun jälkeen ammattikouluun ja en vain kyennyt saamaan sellaisia kavereita luokalta, että olisin joka päivä lähtenyt hyvillä mielin kouluun. On jotenkin "turvaton" olo kun ei oikein ole ketään jonka kanssa rupatella. Niin ujo, tietty, olin että kaikki meni pipariksi.
No olihan siellä eräs tyttö, mutta hän oli niin usein, lähes aina poissa koulusta joten eipä häntä usein näkynyt. Ja aika kun kuluu niin on vain vielä vaikeampi ottaa kunnon kontaktia.
No eihän se alakaan sitten enää oikein kiinnostanut ja meni ihan päin seiniä koko koulu. Lähdin sieltä opiskelemaan iltalukioon. Ei minulla sielläkään mitään kavereita ole mutta se ei oikeastaan haittaa, sillä siellä on erilainen ympäristö. Ihmiset vaihtuvat koko ajan ja samoja ihmisiä ei näe.
Mutta en voi kyllä sanoa että tämä elämä mukavaa olisi. Ei minulla koulun ohellakaan mitään ystäviä ole kuin yksi jota en koskaan näe koska hän ei ehdi. En aina edes haluaisi nähdä häntä. Välillä tuntuu ettei elämällä ole mitään tarkoitusta ja ihmettelen miksi MINÄ oikein synnyin tänne kun minulla ei ole mitään annettavaa kellekään. Olen hajuton, mauton, hiljainen, tylsä, eikä minulla ole minkäänlaisia taitoja mihinkään suuntaan.
jep. Vielä kun minusta ei erityisesti pidetä. Joku saattaa keksiä ilkeän juorun minusta, eikä kukaan ole puollustamassa minua.