Onko mun tosiaan pakko pysyä kaapissa koko loppuelämäni? En nyt ihan välttämättä kuuluisi tälle palstalle, koska olen bi enkä lesbo. Olen tällä hetkellä vakituisessa parisuhteessa miehen kanssa. Kuitenkin olen miettinyt paljon tulevaisuutta, koska en voi ikinä tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen teoreettisesti miettinyt tilannetta, jos eroan joskus miehestäni ja tapaan ihanan naisen.
Ensinnäkin... Minulla on lapsia. Olen kuullut useammalta taholta kommentteja, "lesboilta ja bi-naisilta täytyy huostaanottaa lapset, koska he pilaavat lapsen seksuaalisen kehityksen" tmv.
Toiseksi... Osalla ystävistäni (ja äidilläni) on tosi kieroutunut käsitys homoseksuaaleista ja bi-seksuaaleista. Vasta nyt tänä viikonloppuna keskustelimme aiheesta yhden ystäväni kanssa ja hänen kantansa oli, että "Mulle on ihan sama mitä neljän seinän sisällä touhutaan." Eli hänen mielestään samaa sukupuolta olevat rakastavaiset eivät saisi näyttäytyä julkisesti. Olen kuullut myös kommenttia, kuinka rivosti homoseksuaalit käyttäytyvät. He eivät osaa hillitä tunteitaan, kuten heterot vaan käyttäytyvät epäsopivasti ja harrastavat tosi paljon irtosuhteita.
Tällaiset puheet saavat minut kiehumaan ja puolustan homo- ja biseksuaaleja aina kun mahdollista. Minulla itselläni on kaapista tulleita homo-, lesbo- ja bi-ystäviä ja vetoan puolustuspuheessani aina siihen. Välit äitiin katkeasivat ihan varmasti ja menettäisin monta muuten hyvää ystävää, jos tulisin kaapista ulos.
Onko minut siis tuomittu elämään loppuelämäni kaapissa?
Tuntuu pahalta ajatella, että jos joskus rakastuisin naiseen, täytyisi tunteet tukahduttaa vain typerien ennakkoluulojen takia. Paha vaan, kun nuo typerät ennakkoluulot ovat niin läheisillä ihmisillä.
Ensinnäkin... Minulla on lapsia. Olen kuullut useammalta taholta kommentteja, "lesboilta ja bi-naisilta täytyy huostaanottaa lapset, koska he pilaavat lapsen seksuaalisen kehityksen" tmv.
Toiseksi... Osalla ystävistäni (ja äidilläni) on tosi kieroutunut käsitys homoseksuaaleista ja bi-seksuaaleista. Vasta nyt tänä viikonloppuna keskustelimme aiheesta yhden ystäväni kanssa ja hänen kantansa oli, että "Mulle on ihan sama mitä neljän seinän sisällä touhutaan." Eli hänen mielestään samaa sukupuolta olevat rakastavaiset eivät saisi näyttäytyä julkisesti. Olen kuullut myös kommenttia, kuinka rivosti homoseksuaalit käyttäytyvät. He eivät osaa hillitä tunteitaan, kuten heterot vaan käyttäytyvät epäsopivasti ja harrastavat tosi paljon irtosuhteita.
Tällaiset puheet saavat minut kiehumaan ja puolustan homo- ja biseksuaaleja aina kun mahdollista. Minulla itselläni on kaapista tulleita homo-, lesbo- ja bi-ystäviä ja vetoan puolustuspuheessani aina siihen. Välit äitiin katkeasivat ihan varmasti ja menettäisin monta muuten hyvää ystävää, jos tulisin kaapista ulos.
Onko minut siis tuomittu elämään loppuelämäni kaapissa?
Tuntuu pahalta ajatella, että jos joskus rakastuisin naiseen, täytyisi tunteet tukahduttaa vain typerien ennakkoluulojen takia. Paha vaan, kun nuo typerät ennakkoluulot ovat niin läheisillä ihmisillä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
elämässä on otettava riskejä! jos äitis sua oikeasti rakastaa niin hän hyväksyy sinut semmoisena kuin olet samoin oikeat aidot ystävätkin. Sinuna en välittäisi ennakkoluuloista vaan keskittyisin omaan elämään! vittuako se muille kuuluu jos seukkaat naisen kanssa..? ei kuule se ei kuulu niille mitenkään milläänlailla..!! mut.. ota selvaa siit huostaan otosta.. ja tee sitte omat päätökses...
Kenen määräämää/määrittelemää elämää oikein elät?
Äitisi? Naapurisi? Miehesi? Kavereidesi? Lastesi? Lemmikkikoirasi?
Mieti sitä...
mieti liikoja. Sulla on parisuhde ja olet ilmeisen tyytyväinen siihen. Sulla ei ole hinkua suoranaisesti etsiä naista siihen sivuiloksi, joten sun elämä on hyvällä mallilla.
Homoseksuaalien yms puolta voi pitää vallan hyvin aina kun tilanteet sitä vaativat.
Ja olisi jopa hyvä vähän ravitsella tiettyjen jääräpäiden vanhoillisia mielipiteitä huostaanotoista yms. Nehän nyt on täyttä puppua.
Teoreettisesti on joskus kai kiva asioita miettiä, mutta ei niistä pidä ahdistua.
Jos sulla joskus kävisi niin että törmäät naiseen ja rakastutte ja päätätte elää yhdessä, usko pois, että siinä vaiheessa sitä ei ajattele mitä äiti sanoo tai ketkä ystävistä jää ja ketkä liukenee.
Tai sanotaanko, että kun oikeasti on siinä tilanteessa kun on aika valita miten elämänsä haluaa itse elää, päätökset eivät tunnu raskailta.
Ainahan sitä pelkää pahinta, mutta kun tässä elämässä jos aloittaa siitä että on rehellinen itselleen, sitä kautta sitä on rehellinen rakkailleenkin ja muusta sä et ole vastuussa.
täyttä asiaa edellisellä kirjoittajalla.
valmiiksi pohditutuja asioitat on paljon helpompi myöhemmin tarvittaessa käsitellä.
Noita pinttyneitä ja kulahtaneita käsityksiä on hyvä välillä ravistella.
mm. sukulaisissani on noita ketkä ovat mieltä että pahempaa kohtaloa ei voi olla kuin olla seksuaalivähemmistöön kuuluva hohhoijaa...
Erään tällaisen keskustelun jälkeen tiuskaisin kiukkuisena kannattaa avata silmänsä ja mennä ulos maailmaan.
Itse jätin vanhempana ilman lapsia kaiken jälkeeni ja itselleni oli äärimmäisen vaikea tie päästä siitä arvomaailmasta eroon jonka mukaan olin kasvanut ja jossa elin niiin kauan lisäten että vain yksi sukulaiseni hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen.
Toisien tehtävä on varmaankin täällä muistuttaa muita aina välillä erilaisista ajatusmaailmoista. Hyvä niin.