Nyt on niin, että mieheni poika on muuttanut lähelle meitä. Aiemmin hän asui ulkomailla ja tästä syystä tapaamisia oli harvoin. Nyt, pojan ollessa 10 v, he muuttivat puolen tunnin matkan päähän. Tämä tarkoittaa sitä, että vierailut tulevat yleistymään merkittävästi.
Täytyy myöntää, että en ole omalta osaltani kovin innoissani. Miehelleni tietysti mahtava homma. Teen 3-vuorotyötä ja viikonloppuvapaat ovat todella vähissä, kuten myös muut vapaapäivät yhdessä miehen kanssa. Meillä menee pitkiäkin aikoja, että aamulla ja illalla vain moikkaamme ovella, kun toinen tulee ja toinen lähtee.
Ongelmat ovat seuraavat:
- Yhteinen aikamme on vielä edellistäkin tuntemattomampi käsite silloin kun lapsi on meillä. Mieheni lähes unohtaa, että olen saman katon alla. Intiimiä kanssakäymistä ei myöskään ole -lapsen vierailu saattaa tarkoittaa sitä, että emme rakastele kahteen viikkoon -lapsen läsnäolo ja aikatauluongelmat tekevät asian "mahdottomaksi".
- Mies on kyvytön pitämään kuria lapselle. Ts lapsi saa tehdä mitä haluaa ja käytös on sen mukaista. Vuosikaudet on pitänyt riidellä samoista asioista -joissa mieheni antaa aina periksi, kun poika vähän itkua vääntää ja osoittaa ettei ole tyytyväinen. Tämä vaikuttaa merkittävästi siihen, että tunteeni lapseen eivät kasva positiivisiksi ja rakastaviksi. Minulle on jokainen vierailu tuskaa, kun (minulle lähes) vieras lapsi tulee kotiini huutamaa, vinkumaan, terrorisoimaan ja pistämään kaiken ihan sekaisin. Silloin joka kerta joudun myös kohtaamaan miehestäni sen yhden piirteen, josta en yhtään pidä. Siis kyvytömyyden olla aikuinen ja tiukka.
Pelkään sitäkin, että kun meillä on omia lapsia, saan olla ainut vastuunkantaja ja aina se "paska äiti, joka kieltää, vaikka iskä kyllä antaisi". Siltä se saamieni esimerkkien perusteella pahasti näyttää.
Emme ole neljän vuoden aikana edistyneet asiassa yhtään. Käymme tämän asian tiimoilta täysin samoja keskusteluita, kuin suhteemme alussa. Päätämme joka kerta, miten mieheni on asetettava määrätyt rajat ja missä mättää -ja silti hän on kyvytön toimimaan. Hän edelleen odottaa, että minä astun väliin ja asetan rajat -jotta hänen ei tarvitsisi, ja hän voisi jatkaa coolina ja mukavana olemista saaden samalla syntipukin asetetuille rajoille "joo, mutta ollaan nyt näin ja näin kun tuo iskän vaimoke haluaa".
Täytyy myöntää, että en ole omalta osaltani kovin innoissani. Miehelleni tietysti mahtava homma. Teen 3-vuorotyötä ja viikonloppuvapaat ovat todella vähissä, kuten myös muut vapaapäivät yhdessä miehen kanssa. Meillä menee pitkiäkin aikoja, että aamulla ja illalla vain moikkaamme ovella, kun toinen tulee ja toinen lähtee.
Ongelmat ovat seuraavat:
- Yhteinen aikamme on vielä edellistäkin tuntemattomampi käsite silloin kun lapsi on meillä. Mieheni lähes unohtaa, että olen saman katon alla. Intiimiä kanssakäymistä ei myöskään ole -lapsen vierailu saattaa tarkoittaa sitä, että emme rakastele kahteen viikkoon -lapsen läsnäolo ja aikatauluongelmat tekevät asian "mahdottomaksi".
- Mies on kyvytön pitämään kuria lapselle. Ts lapsi saa tehdä mitä haluaa ja käytös on sen mukaista. Vuosikaudet on pitänyt riidellä samoista asioista -joissa mieheni antaa aina periksi, kun poika vähän itkua vääntää ja osoittaa ettei ole tyytyväinen. Tämä vaikuttaa merkittävästi siihen, että tunteeni lapseen eivät kasva positiivisiksi ja rakastaviksi. Minulle on jokainen vierailu tuskaa, kun (minulle lähes) vieras lapsi tulee kotiini huutamaa, vinkumaan, terrorisoimaan ja pistämään kaiken ihan sekaisin. Silloin joka kerta joudun myös kohtaamaan miehestäni sen yhden piirteen, josta en yhtään pidä. Siis kyvytömyyden olla aikuinen ja tiukka.
Pelkään sitäkin, että kun meillä on omia lapsia, saan olla ainut vastuunkantaja ja aina se "paska äiti, joka kieltää, vaikka iskä kyllä antaisi". Siltä se saamieni esimerkkien perusteella pahasti näyttää.
Emme ole neljän vuoden aikana edistyneet asiassa yhtään. Käymme tämän asian tiimoilta täysin samoja keskusteluita, kuin suhteemme alussa. Päätämme joka kerta, miten mieheni on asetettava määrätyt rajat ja missä mättää -ja silti hän on kyvytön toimimaan. Hän edelleen odottaa, että minä astun väliin ja asetan rajat -jotta hänen ei tarvitsisi, ja hän voisi jatkaa coolina ja mukavana olemista saaden samalla syntipukin asetetuille rajoille "joo, mutta ollaan nyt näin ja näin kun tuo iskän vaimoke haluaa".
Vastaukset 15
Vanhimmat
Miksi alunperin aloit olemaan miehen kanssa jolla on lapsi?Et näköjään osaa aikuisen tavoin suhtautua asiaan,sillä totuushan on että lapsi on miehelle se ykkönen ja sinä jäät kakkoseksi jos alat asiasta numeroa tekemään.Koittaisit vain hyväksyä tilanteen jos haluat suhteenne kestävän.
Eipä varmaan sinulle Lissu kannattaisi edes vastata, kun menee taas keskustelu itse aiheesta hukkaan.
Sen verran kuitenkin, että on kestämätöntä vaatia ketään ihmistä tukahduttamaan tunteitaan ja toimimaan niitä vastaan. Itsekkin kirjoittelet tällä palstalla tunteidesi johdattamana, eikä mikään saa sinua lopettamaan. Miehesi on sinusta eronnut, vaikka varmasti on ollut vaikeaa. Mutta eipä hänkaan ole voinut olla epärehellinen tunteilleen, ja jatkaa liittoanne. Tunteet löytävät aina purkautumiskeinon. Jos niille ei ole rehellinen, on jälki taatusti rikkinäisempää, mitä silloin kun käsittelee asioita rehelliseltä pohjalta.
Heippa.
Olen vain eräs joka on läheltä saanut seurata tapausta jossa isän uusi kumppani ei hänen lapsiaan hyväksynyt.Ei sittenkään kun lasten äiti kuoli(sanoi nimittäin joskus että olisi helpompaa jos näillä lapsilla ei olisi äitiä!).Oli kamalaa katsella kun lapset kärsivät tilanteesta ja itkivät kun huomasivat/vaistosivat ettei isän uus heistä tykännyt,muuttivat kyllä asunnon saatuaan muualle naisen luota.Tarkoitan sanoa,että jos yhtään tuntuu ettet tuota lasta ja hänen käyntejään tule sulattamaan,niin lopeta suhde ajoissa,lapsi kyllä tulee huomaamaan jos et häntä hyväksy ja kärsii siitä.
Tyyli vain vahingossa on sama...
Nyt on myöhäistä ajoissa lopettaa yhtään mitään. Olemme olleet yhdessä neljä vuotta, meillä on yhteinen asuntolaina ja olemme menossa naimisiin keväällä. Kyse ei ole siitä, etteikö tämä kaikki olisi niin paljon kuin kahden aikuisen välillä voi parisuhde olla. Mikään ei siis sinun neuvoihisi lopu.
Edelleen vähän harmittaa vastata sinulle, kun pitää turhanpäiväisyyttä jauhaa. Ei tule keskustelua siitä aiheesta, johon apua tarvitsin ja kysyin...Kumpa vaan Lissut ja muut jaksaisivat lukea sen alkuperäisen viestin loppuun, ennen kuin alkavat tuttujensa sivustaseuraamisia ja kuolemia muistelemaan.
Mutta ihan selvennykseksi kuitenkin sen verran, että osaan kyllä käyttäytyä. En toivo kenenkään kuolemaa. Hyväksyn lapsen täysin - vaikkei hänen läsnäolonsa minun hyväksyntääni tarvitse. Huonoa käytöstä en hyväksy. En keneltäkään muiltakaan omassa kodissani. Haluan mielelläni, että lapsi tulee meille ja saa rakentaa hyvän suhteen isäänsä. En kuitenkaan halua pikku terroristia asuntooni, en jaksa kuunnella jatkuvaa turhaa mankumista siitä, mitä kaikkea pitää ostaa ja saada ja ostaostaosta. Meillä myös syödään kotiruokaa, jonka olen valmistanut -tarkoittaa sitä, että meillä ei aina syödä ruuaksi sipsejä ja karkkia. En siis halua kuunnella kahden tunnin riitaa jokaisesta ruokailusta. Meillä ei myöskään pelata tietokoneella klo 6.00-24.00. Välillä ruudun edestä pitää lähteä ulos ja tehdä jotain muuta.
Alkuperäisessä kirjoituksessasi pisti vaan silmään kun sanoit olevan yhtä tuskaa kun poika tulee teille jne.Kyllähän se heijastuu lapseenkin jos sinä kärsit hänen läsnäolostaan,ehkä perheneuvolaan meno auttaisi ja ulkopuolinen ihminen puhuisi miehellesi rajojen asettamisesta lapselle,kun hän ei sun kommentteja asiasta kerta ota vakavasti.
Ongelma ei ole oikein siinäkään. Mies ottaa kyllä keskustelumme vakavasti, ja käymme niitä molemmat ihan tosissaan. Teemme päätöksiä ihan tosissaan, ja mies haluaa muuttaa toimintatapojaan.
Mutta sitten menee taas aikaa, paljonkin. Ja pojan tullessa syyllisyys poissaolosta on taas kasvanut sietämättömäksi. Yhteen viikonloppuun on latautunut jo etukäteen hirveästi odotuksia ja toiveita. Mies odottaa, miten heillä pojan kanssa on kivaa jne...Kunnes huomataan, että lapsi sieltä edelleen tulee. Lapsi, joka edelleen kiukuttelee ja vaatii niitä asioita, jotka hänelle on periksi aina annettu. Usein lapsi on vielä ollut mummolassa jonkin aikaa ennen isälle tuloa, ja täytyy sanoa, ettei se ainakaan helpota tilannetta. Siinä talossa poika on (jos mahdollista) vielä enemmän auktoriteetti, ja saa tehdä todellakin KAIKEN, mitä mieleen juolahtaa. Mm. uutena vuonna poika oli yksin ulkona ampumassa raketteja, koska niin halusi (!!!!!!)
Ts. lapsi siirtää mummolan tavat suoraan meidän kotiimme, eikä mies asetu riittävästi väliin. Ja onhan se kasvatuskulttuurinenkin tekijä; mitä äiti edellä, sitä poika perässä (vrt. mieheni äiti -> mieheni).
jo tässä vaiheessa, millaista iskän roolia miehekkeesi olisi valmis kantamaan. Sinuna miettisin tarkkaan, onko hän todellakin mies, jonka kanssa mahdollisen jälkikasvusi teet. Teidän kannattaisi käydä selvittämässä vaikkapa perheneuvolasta tuohon tilanteeseen hjelppejä. Miehen on kannettava oma vastuunsa, muuten sitä tulee vaan katkera nainen ja lisää avioerolapsia. Sekin on totta, että se vanhempi, joka avioeroperheessä näkee lastaan/lapsiaan harvemmin, on taipuvaisempi antamaan enemmän periksi, muka korvatakseen menetetyn ajan, vaikka tosiasiassa rajattomuudella ei kyllä aiheuteta muuta kuin ikäviä kasvatustuloksia.
Syntipukiksi ei kannata ryhtyä, jos mies on todella kaiken vaivan arvoinen, teinä menisin vaikkapa sinne perheneuvolaan kyselemään omia aikoja kuvionne selventämiseksi. Missään tapauksessa en lapsia tekisi tuohon tilanteeseen, ei se siitä ainakaan paranisi.
Mies on kyllä vaivan arvoinen. Tuppaa korostumaan negatiiviset asiat, kun niihin juuri apua kaipaakin. Todellisuudessa tiedän, ettei se tässä vaiheessa enää vaihtamalla parane :)
Lapsia meille ei ole tulossa ihan lähiaikoina, mutta kun 30 vuotta alkaa olla mittarissa, niin eihän sitä koskaan tiedä. Jossain vaiheessa perheemme toivottavasti kasvaa uudella tulokkaalla.
En aio alkaa syntipukiksi, enkä rajojen vetäjäksi. Uskon siihen, että vaikka enemmän aikaa vie, niin kannattaa nähdä perheenä vaivaa löytää mieheni oma auktoriteetti isänä. Välillä olen siihen vain niin väsynyt...kun ei sitä tunnu löytyvän sitten niin millään... Tuntuu pahalta katsoa, miten mies syö omaa ja lapsen hyvinvointia aivan järjettömillä ratkaisuilla. Jotka itsekkin tietää huonoiksi, mutta minulle sitten kiukuttelee kyvyttömyyttään ja pahaa oloaan siitä, että lapsi ei häntä tottele yhtään. Ja perusteet ja puheet on ihan outoja oudoille ratkaisuille.
Pitänee ehdottaa perheneuvolaa jossain vaiheessa, jos tämä menee niin pahaksi, mitä pelkään. Voihan se olla, että kun tapaamisia on enemmän, niin arkikin alkaa sujumaan paremmin.
Meillä isä aikansa paikkasi huonoa omaatuntoaan/syyllisyydentunteitaan myötäilemällä ja lepsuilemalla rajattomasti lapsensa kanssa. Ajan ja arjen mukana isän mitta kuitenkin täyttyi ja lapsen "tyrannisoinnille" tuli rajat - isä kun oli varmistunut ja vahvistunut isänä ja asiasta keskusteltu aikuisten kesken tarpeeksi. Nyt äitipuolena on huomattavasti rennompaa kun ohjat on isällä!
Ja meidän yhteiselle lapselle tämä sama (aikanaan lepsuillut) isä osaa rajat asettaa ja rakastaa ilman ongelmia.
Toivon mukaan teidänkin tilanne selkiytyy, mahdollista se siis ainakin on!
Itselläkin toivo elää, että pidemmän päälle arjen yleistyessä vähenee miehen syyllisyydentunto, ja samalla se loputon poissaolon korvaaminen... Mutta nyt pitää vain katsoa eteenpäin. Toivottavasti ei kovin repaleiseksi mene...
Olemme seurustelleet 2 vuotta ja puolisollani on edellisestä suhteesta 10 vuotias tyttö.Minulla edellisestä suhteesta 4 vuotias poika ja nyt on yhteinen 1 vuoden vanha tyttö.10 vuotias käy meillä joka toinen vko:nloppu ja on saanut isänsä pikkurillinsä ympärille.Meillä yhtä kiukuttelua ja itkemistä jos tytön mielestä asiat ei mene oikein ja isänsä suostuu kaikkeen.En sulata sitä ja ollaan keskusteltu asiasta joka kerta kun tyttö on lähtenyt kotiinsa MUTTA mieheni muuttaa mielensä aina seuraavaa kertaa kun koittaa aika jolloin tyttö tulee taas meille.Ei oo kivaa ja sitten kun minun poika ottaa mallia ja tekee/sanoo kaiken saman kun vanhempi.Sitten kun tämä tyttö ei aina siedä jos nuorin tai poika koskee häneen,juoksee karkuun,eikä tahdo leikkiä eikä tulla ulos.Kyllä siinä saa hammasta purra mutta sille ei voi mitään.En tiedä miten tytön kotona menee kun sielä on uusi mies äitillä ja kuulemma sielläkin huudetaan ja kiukutellaan äitille niin paljon kun kerkee.Nämä on niin vaikeita asioita ettei taida oikeeta ratkasua löytyä tai jos on tai löytyy niin minullekkin voisi kertoa.
Teillä taitaa olla tilanne vielä pidemmällä kuin meillä. Enpä osaa sanoa muuta kuin mitä omassa kodissani olen neljä vuotta sanonut: avain on mies. Miehen tulee ottaa auktoriteetin rooli. Sinun ottamana se ei toimi. Lapsi tarvitsee rajat ja säännöt joiden mukaan toimia. Vaikka lapsi hakkaa itseään niitä rajoja vasten, hän tarvii ne silti. Mihin hän itseään kokeilee, ellei turvallisiin rajoihin?! Tavaraa kukaan ei tarvitse joka päivä lisää; ei jatkuvasti uusia leluja jne. Isän luo mennään kotiin; ei sirkukseen. Isä ei ole sirkustirehtööri, joka jonglööraa, jottei vaan yhtään tylsää hetkeä olisi. Vaikka olisi miten vaikeaa, pitää lapsella olla turva. Lapsen pitää aina tietää, että isälle tullessa tullaan turvaan ja rakkaaseen paikkaan. Mutta se tarkoittaa myös, että siellä asuu muitakin, joita pitää kunnioittaa yhtä lailla.
Voi ku sais miehen tajuumaan sen et laittais ne rajat tytölle ja selvittäis meidän säännöt mut ku ei ni ei.Se on ihan miehestäni kiinni tytön rajojen käyttäminen/asettaminen,sanoo aina vaan minulle että ei jaksa kinata sen kanssa.Olen kyllä muistuttanu aina niistä meidän säännöistä ja enään en jaksaisi aina olla huomauttelemassa.Onhan se kiva et tyttö on meillä aina joka toinen vko:nloppu mutta olis mukavampaa jos ei tarvis aina kuunnella sitä kiukkua yms...
..monesti menee, että jompikumpi vanhempi alkaa tavallaan säälimään omaa lasta eikä raski sitten niitä rajoja asettaa ja lapsethan ovat todella hyviä saamaan tahtonsa lävitse vetoamalla aikuisen ennestään huonoon omaantuntoon. Mutta mielestäni se on oikeaa rakkautta, että opettaa lastansa mikä on sallittua ja mikä ei. Kymmenvuotias ymmärtää täysin asiat kun hänelle ne selittää. Jos hyppii lapsen pillin mukaan ja antaa hänen määrätä, niin muutaman vuoden päästä, kun ne ovat murkkuikäisiä, ei ole enään mitään mahdollisuuksia mihinkään sääntöihin vaan he tulevat määräämään vielä suuremmassa määrin tahdin.
Minä kyllä sinuna kävisin kirjastosta lainaamassa miehellesi kasvatusta kävittelevää materiaalia ja osoittaisin sieltä muutamia faktoja.
Ja toiseksi, miksi rakastelu on kielletty silloin kun poika teillä?? Jos me kaikki perheelliset tuollaista periaatetta noudattaisimme, niin silloin suomenmaassa ei olisi kuin yksilapsisia perheitä vai mitä??
Onnea ja voimia sinulle ja koitahan jutella pelisäännöt valmiiksi ennen pojan seuraavaa vierailua. Laatikaa miehenne kanssa säännöt ja yhdessä vaikka keittiön ruokapöydän ääressä ne hänelle selvitätte, kysyen myös hänen mielipidettä ja toiveita (näin saatte myös pojan tuntemaan kuuluvuutta perheeseenne ja ehkä "kapinointikin" loppuu, kun tulee tunne että on itse ollut sääntöjä laatimassa) Tulet huomaamaan että aikaa myöten se sitten helpottaa.
Joka paikassa on säännöt, myös koulussa sekä jos esim. harrastaa jotain joukkuelajia, sielläkin on säännöt ja niitä noudatetaan ja jos ei noudata tulee jäähy/rangaistus.
Ja sitten lopuksi..näytä että välität lapsesta, vaikka se aluksi on vaikeaa, eikä aina välistä tunnu edes siltä. Pelkkä hento hipaisu hiuksiin, niin sekin varmasti aluksi riittää...
Miehen isyys on kaukaista perua, omasta lapsuudesta ja oman isän ja äidin lapsuudesta asti. Kyllä minä sinuna kovasti arvelisin hänen kanssaan ruveta lisää lapsia maailmaan rustaamaan - miksi hän muka olisi yhtään kummoisempi isä muillekaan lapsille kuin tälle. Tätä nyt et halua kuulla mutta valitettavasti ihmiset ei kovin helposti muutu.
Pojalle varmaan kuitenkin tosi hyvä että on edes joku kontakti jonkinlaiseen isään. Se että lapset aiheuttavat arkeen sitä sun tätä hälyä ja vievät aikaa ja energiaa kahdenvälisiltä aikuisten suhteilta on meille vanhemmille varmaan aika tuttu juttu. Jotkut miehet - ehkä jotkun naisetkin - jopa pakenevat aviosta uuteen onneen juur siitä syystä, kun kestävyys ei tahdo riittää siihen vastuunkantoon mitä lapsen hankkiminen edellyttää. Ei reilua lasta kohtaan, mutta sellaistakin tapahtuu.
Ehkä aikuisina kuitenkin siedätte tilanteen, jos kerran parisuhteenne on lujalla pohjalla.
Et voi hoitaa miehesi isyyttä hänen puolestaan, se on selvä. Tukea voit. Mutta mahdollisia tulevia lisääntymisaikeita silmälläpitäen kasvatus- ja perheneuvolassa käyminen - vaikka ilman poikaa, ihan te vain - voisi olla kyllä aika viisasta.