Ei keksiny enää mitään

SS kirjoitti:

Eräänä yönä Ranskassa vuonna 1944...

Oli pimeä viileä yö, puiden rapina ja tuulen hiljainen humina vain kuului. Istun kivellä vartiossa vihreä pitkä saksanarmeijan päällystakki päällä ja kypärä päässä. Rykmenttini komentaja eversti von Schultz oli käskenyt tuplata vartioinnin ja pitää paremman valmius tilan. Ajoneuvoja pidetään käynnissä ja huolletaan lähes koko ajan. Hitler ilmoitti puheessaan että sodan loppu on lähellä ja neuvostoliiton armeija olisi kukistumasssa, sitä oli kuitenkin vaikea uskoa sillä Ranskan alueelta on koko ajan lähetetty joukkoja itään. En enää edes uskonut Hitleriä hirveästi koska hän on kertonut lukemattomia virhearviointeja ja valheita radio puheissaan. Olin kuullut hurjia juttuja itärintaman veteraaneilta että venäjällä on todella kylmä ja monilla sotilailla ei ole päällä kuin ohut kesätakki ja rautakypärä, myös kauhutarinoita Stalingradin taistelusta ja siitä että venäjällä on jo menehtynyt yli miljoona saksanarmeijan sotilasta. Mietteeni keskeytti yhtäkkiä alkanut lentokoneiden jylinä jostain kaukaisuudesta. Näin kuinka etäältä alkoi oma ilmantorjunta tuli välkehtimään vasten pimeää taivasta ja kuului hiljaista pauketta. Äänistä päätellen sieltä oli tulossa ainakin toistasataa lentokonetta. Siinä samassa joukkueeni komentaja kersantti Busch tuli ja huusi että kaikki 3. komppanian sotilaat kuorma-autoille. Menimme ja nousimme autoihin, lähdimme ajamaan tietä pitkin. Kun olimme ajaneet reilut kaksikymmentä minuuttia. Kuului metsästä satunnaisia automaattiaseiden laukauksia ja muita taistelun ääniä erittäin läheltä. Nousimme ulos auton lavalta jonkun maatalon pihassa ja meille annettiin käsky pitää se vaikka viimeiseen saakka. Busch kertoi meille kaikille "Nyt se on alkanut! Liittoutuneet ovat aloittaneet massiivisen hyökkäyksen laskuvarjojoukoilla ranskaan ja silmitön määrä liittoutuneiden sotalaivoja englannin kanaalissa. Hitler on määrännyt täydellisen hälytysvalmiuden kaikille saksanarmeijan joukoille Ranskassa. Hitler on sanonut että saksalaisen sotilaan velvollisuus on puolustaa isänmaata viimeiseen veripisaraan saakka". Kuuntelin peloissani ja ajattelin "Miten tuo voi olla mahdollista. Hitlerhän sanoi radiopuheessaan että liittoutuneiden maihinnousu ranskaan on mahdoton ja Neuvostoliitonhan piti olla kukistumassa". En enää tiennyt mitä ajatella, otimme aseet, latasimme ja puhdistimme ne. Odotimme tunnin verran. Olin juuri ja juuri nukahtamassa kun alkoi silmitön todella kova jyrinä jossain kaukaisuudessa ja maa tärisi... kersantti Busch totesi rauhallisena "Nyt se on todella alkanut. Liittoutuneiden laivaston pommitus... luoja suojelkoon poikiamme tuolla rannalla". Odotimme jonkin aikaa vielä ja aloimme kuulemaan kovia taistelun ääniä ja tuskan huutoja läheltä. Sitten ulkona pellolla vilahti liittoutuneiden sotilas. Busch sanoi hiljaa nopeasti "Äkkiä! Asemiin.. miehittäkää kaikki mahdolliset ikkunat ja ovet etenkin alakerrassa". Otin Mauser kiväärini ja tähtäsin ikkunasta nuorta liittoutuneiden sotilasta joka käveli hiljaa pellolla. Hän oli jo melkein jyvällä kun yhtäkkiä kuului kovia laukauksia alakerrasta. Menin äkkiä ikkunasta pois enkä pystynyt enää toimimaan. Luuhistuin maahan ja kuulin alakerrasta tuskan huutoja "Aaaa". Sitten ulkoa kuului kovaa hurinaa ja telaketjujen kilinää. Äänistä päätellen oma saksalainen erittäin raskas tankki. Hurina loppui ja joidenkin sekunttien päästä kuului kova laukaus. Olin ainut sotilas yläkerrassa enää jäljellä enkä tiennyt yhtään mitä alhaalla tapahtui, kuului vain hurjia tuskan ääniä sekä kiväärin laukauksia. Tankin hurina alkoi jälleen ja uskalsin katsoa ikkunasta ja näin saksalaisen Tiger I panssarivaunun joka valmistautui vetäytymään ja ampui samalla konekiväärillä. Hiljaa vaunu alkoi peruuttamaan mutta ei huomannut takana ollutta haavoittunutta saksalaista sotilasta vaan ajoi yli. Katsoin vain kauhuissani kun sotilas huusi hänen jalkojensa jäävän telaketjujen alle. Naamani muuttui valkoiseksi ja päässäni pyöri ajatus "Kuolen tänne enkä enää ikinä näe perhettäni ja ystäviäni". Lähdin tutkimaan tilannetta ja vilkaisin alakertaan portaiden yläpäästä. Seinille oli roiskunut verta ja kuolleita sotilaita makasi lattialla. Jopa toverini Carl Müller jonka kanssa olin ollut armeijassa vuodesta 1942 lähtien. Luulin aluksi olevani ainut jäljellä joukkueesta mutta kuulin ääntä pienestä huoneesta ja menin katsomaan... siellä makasi kersantti Busch vakavasti haavoittuneena. Autoin hänet sängylle ja hän kysyi "Miksi et ollut taistelemassa?". Valehtelin että jotain tuli päähäni ja menetin tajuntani koska en kehdannut sanoa että pelkäsin. "Olemme yksin ja meidän muut sotilaat ovat jo vetäytyneet tai vetäytymässä... amerikkalaiset tulevat kohta sisälle etkä saa minua mitenkään mukaan. Juokse muiden perään nopeasti. Minä jään pidättelemään amerikkalaisia.".
Otin kiväärini ja katsoin varovasti ovi aukosta, ketään ei näkynyt ja lähdin juoksemaan. Kun olin juossut joitain metrejä tielle päin yhtäkkiä kuului laukaus ja nopeasti tuuperruin maahan. Olin kuitenkin vielä elossa ja tunsin todella pistävää kipua rinnassa ja vatsan kohdilla. Makasin paikoillani hieman aikaa ja nousin ylös. Katsoin niin vatsan alueelta tuli verta ajattelin vain että en halua kuolla koska muuta en pystynyt ajattelemaan siinä vaiheessa. Pudotin kiväärini ja lähdin kävelemään kädet ylhäällä amerikkalaista sotilasta kohti joka seisoi parin metrin päässä taaempana. Huusin saksaksi "Antaudun. Älä ammu" ja sitten jotenkin vielä englanniksi "I give up". Kävelin amerikkalaisen luo. Hän tuijotti silmiin vähän aikaa, kohotti kiväärinsä ja löi minut maahan. Hän huusi jotain englantia mutta en tiennyt kunnolla mitä hän huusi. Hän alkoi potkia ja hakata. Ruumiistani alkoi mennä tunto. Kun hakkaaminen loppui katsoin taakse.. oli veri vana siihen kohtaan mihin olin tuupertunut. Kaksi amerikkalaista retuuttivat vielä elossa olevan kersantti Buschin ulos viereeni. Amerikkalaiset alkoivat haukkua natseksi ja sylkivät päällemme. Yksi sotilas takana kohotti kiväärin nopeasti ja huusi tovereilleen "I will shoot these nazi bastards!"
Painoi kiväärin ensin kersantti Buschin rintaa vasten ja painoi liipaisimesta. Busch nytkähti vain ja kuoli siinä samassa. Amerikkalaiset tutkivat Buschin taskut ja sylkivät ruumiin päälle. Minun hakkaamistani taas jatkettiin. Yhtäkkiä kuului ääni "Lets move on!!" ilmeisesti amerikkalaisten komentaja. Sotilaat katsoivat minua kun vuosin kuiviin maassa ja yksi sanoi "I dont waste bullet to that. That will die anyway". Sen jälkeen amerikkalaiset jatkoivat matkaa pellon poikki. Jäin makaamaan ja yritin päästä ylös. Taju alkoi mennä. Minua kävi yskittämään ja suustani purskahti syljen mukana verta. Hengittäminen tuntui vaikealta. Olin shokissa enkä pystynyt ajattelemaan mitään kunnolla. Päässäni pyöri vain koti, perhe ja ystävät. Ajattelin että miksi piti käydä näin. Isäni kaatui ensimmäisessä maailmansodassa ja nyt kaaduin sitten minä. Purskahdin itkuun myös sen vuoksi että Saksa oli jälleen kerran joutunut sotaan ja tuhansia tuhansia saksalaisia on taas kaatunut. "Miksi tällaista pitää tapahtua... miksi juuri minulle.. kuolen hiekkatielle Normandiaan enkä enää näe kotia tai kotimaata.". Ajattelin myös nopeasti että kaatuvatkohan minunkin lapseni sodassa niinkuin minä ja minun isäni. Tuon ajatelman jälkeen ajatus toiminta alkoi lamaantua ja silmät painuivat kiinni ja vaivuin ikuiseen uneen hiekkaiselle tielle verilammikkoon.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä