Onko kenelläkään kokemusta

...

Miten siitä selviää? kirjoitti:

...

Luovutus kuulostaa ainakin minun korvissani hirveän voimakkaalta ilmaisulta sillä eihän vanhemmuuttaan ja lapsen oikeutta etävanhempaan menetetä luovuttamalla.

Minun työni oli aikoinaan sen lajin kaksivuorotyötä, että siinä olin tien päällä joko päivävuoron 12 tuntia tai sitten yövuoron, joka oli kutakuinkin samanmittainen. Lapset olivat tuolloin 6 ja 5 vuotiaita. Ex-mieheni oli säännöllisessä päivätyössä 8-16 ja hän oli parempipalkkainenkin kuin minä vaikka minullakin oli silloin erittäin hyvä palkka.

Jos olisin vaatinut lasten elatusta itselleni, olisin ollut pakotettu vaihtamaan työni ja kuulunut taatusti siihen vähävaraisten yh-naisten ryhmään, joiden voimavarat olisivat totaalisesti sitoutuneet jokapäiväisen leivän hankintaan ja olisi eletty ilman mukavuuksia. Ehkä olisin tullut katkeraksi? Olisikohan ollut siinä tapauksessa edes hyvä äiti?

Niinpä teimme tuolloin, ajalle hyvin radikaalin ratkaisun, eli minusta tuli elatusvelvollinen äiti.
Asiasta puhuttiin lapsille kesän ajan sillä muutto- ym. erotoimenpiteet veivät kolmisen kuukautta. Heistä tilanteessa ei ollut mitään outoa, olivathan he jo tottuneet siihen, että isä se enemmän kotona oli.

Silloin, 80-luvulla, sain muilta ihmisiltä niin jyrkän tuomion otsaani, että se jos mikä masensi! Hulluinta tilanteessa oli se, että se oli kyllä ex-mieheni joka heilasteli uuden naisen kanssa ja halusi eron... Suhde ei kyllä päässyt alkua pidemmälle sillä se toinen nainen olikin halunnut vain miehen (hän oli itse yh-äiti) mutta ei tämän mukana tulevia lapsia.
Mutta... elatusvelvollinen nainen oli niin outo ja uusi ilmiö sen ajan Suomessa, että minuthan siinä leimattiin. Täytyi olla jotenkin huono nainen...

Se teki minusta sellaisen nurkkia pitkin kulkevan varjon. Puheissani olin erittäin varovainen, vieraille (lähinnä yritykseni asiakkaille) en maininnut koskaan olevani edes äiti. Jos jossain tilanteessa puhuttiin lapsista, minä olin se joka pyrki vaihtamaan puheenaiheen hyvin nopeasti.

Ex-mieheltäni kuulin, että häneltä etenkin naiset kyselivät heti hänen huoltajuudestaan kuultuaan, että "oliks se sun muijas jokin lunttu vai kun ei sille lapsia annettu? Vai dokasko se liikaa?"
Kun mies oli perustellut että ei suinkaan, kyseessä on yrittäjänainen jonka työajat olivat huonot ja päivähoitopaikat kiven alla, niin minut oli siltikin tuomittu:"Kyllä siinä jotain vikaa täytyy olla sillä kunnon äiti ei luovuta lapsiaan!"

Miesparka oli aina liian kiltti eikä osannut koskaan oikein puolustautua edes tuollaisissa tilanteissa sillä tuollaisia sanomalla häntä loukattiin enemmän kuin minua! Hänen taitonsa ja kykynsä isyyteen siinä kyseenalaistettiin.

Tarhassa ja sittemmin koulussa naisopettajat vaikuttivat pyrkivän tilanteisiin, joissa pääsisivät haukkumaan poikamme toimintaa. Väitettiin, että poika on levoton koko ajan, kaipaa todennäköisesti (?) äitiä koska ei suostu askartelemaankaan muiden lasten mukana. Pojan aggressiivisuus oli kuulemma näkyvää, sillä hän halusi jatkuvasti leikkiä sotaleikkejä tai rosvoa ja poliisia. Meidät alistettiin sellaisille neuvolapsykologeille asiakkaiksi lausunnoin, että olemme "poikkeuksellisesti käyttäytynyt perhe."

Onneksi tuolloin ilmestyi psykiatri Jari Sinkkosen teos "Pienistä pojista kunnon miehiä" sillä sehän se meidät taisi auttaa pälkähästä. Suomalaisten naisopettajien ja muidenkin pedagogien oli aika hyväksyä se seikka, että pojat tarvitsevat eri leikit kuin tytöt ja eritoten heidän kehityksensä vaatisi noita "hyvän ja pahan" taistelutilanteita.
Neuvolaväki ilmoitti hastattelujen ja pojan leikkejä seuraten parin kuukauden ajalta, että kyseessä on erittäin älykäs poika, joka ratkoo koulussakin tehtävät niin nopeasti, ettei malta enää istua aloillaan kun aivot jo tarvitsisivat lisätehtäviä! (Kyseinen poika on nyt aikamies ja valmistuu matemaattis-fysikaaliselta linjalta Otaniemestä).

Kauppoihin alkoi taas ilmestyä sotalelujakin eikä He-Mania enää julistettu lapsille vaaralliseksi toimintamallileluksi. Tarzan-filmejäkin sai esittää uusintoina TV:ssä...

Mutta..Vieläkin minuun vaikuttavat ihmisten sanomiset. Se sattuu mutta onneksi vain pikkuisen enää. Mikäli aikuiset lapseni eivät itse olisi paras osoitus siitä, että heillä oli lähikasvattajana erittäin hyvä isä ja ohessa (yhteishuoltaja) äiti, vaikkakin kiireinen, huolehtimassa heidän tarpeistaan, en ehkä kirjoittelisi tässä. Kanssaihmisten tuomiot voivat olla tajuttoman julmia. Väkivaltaisempia kuin mikään fyysinen isku.

Onneksi ajat ovat muuttuneet ja nykyisin ymmärretään helpommin, että miehet voivat olla erinomaisia kasvattajia! Ja etä-äidit parempia äiteinä kuin LOPPUUNPALANUT yh-äiti (tällä tarkoitan siis nimenomaista loppuunpalaneiden ryhmää, en kaikkia yh-äitejä!).

Ei luovuteta! kirjoitti:

Luovutus kuulostaa ainakin minun korvissani hirveän voimakkaalta ilmaisulta sillä eihän vanhemmuuttaan ja lapsen oikeutta etävanhempaan menetetä luovuttamalla.

Minun työni oli aikoinaan sen lajin kaksivuorotyötä, että siinä olin tien päällä joko päivävuoron 12 tuntia tai sitten yövuoron, joka oli kutakuinkin samanmittainen. Lapset olivat tuolloin 6 ja 5 vuotiaita. Ex-mieheni oli säännöllisessä päivätyössä 8-16 ja hän oli parempipalkkainenkin kuin minä vaikka minullakin oli silloin erittäin hyvä palkka.

Jos olisin vaatinut lasten elatusta itselleni, olisin ollut pakotettu vaihtamaan työni ja kuulunut taatusti siihen vähävaraisten yh-naisten ryhmään, joiden voimavarat olisivat totaalisesti sitoutuneet jokapäiväisen leivän hankintaan ja olisi eletty ilman mukavuuksia. Ehkä olisin tullut katkeraksi? Olisikohan ollut siinä tapauksessa edes hyvä äiti?

Niinpä teimme tuolloin, ajalle hyvin radikaalin ratkaisun, eli minusta tuli elatusvelvollinen äiti.
Asiasta puhuttiin lapsille kesän ajan sillä muutto- ym. erotoimenpiteet veivät kolmisen kuukautta. Heistä tilanteessa ei ollut mitään outoa, olivathan he jo tottuneet siihen, että isä se enemmän kotona oli.

Silloin, 80-luvulla, sain muilta ihmisiltä niin jyrkän tuomion otsaani, että se jos mikä masensi! Hulluinta tilanteessa oli se, että se oli kyllä ex-mieheni joka heilasteli uuden naisen kanssa ja halusi eron... Suhde ei kyllä päässyt alkua pidemmälle sillä se toinen nainen olikin halunnut vain miehen (hän oli itse yh-äiti) mutta ei tämän mukana tulevia lapsia.
Mutta... elatusvelvollinen nainen oli niin outo ja uusi ilmiö sen ajan Suomessa, että minuthan siinä leimattiin. Täytyi olla jotenkin huono nainen...

Se teki minusta sellaisen nurkkia pitkin kulkevan varjon. Puheissani olin erittäin varovainen, vieraille (lähinnä yritykseni asiakkaille) en maininnut koskaan olevani edes äiti. Jos jossain tilanteessa puhuttiin lapsista, minä olin se joka pyrki vaihtamaan puheenaiheen hyvin nopeasti.

Ex-mieheltäni kuulin, että häneltä etenkin naiset kyselivät heti hänen huoltajuudestaan kuultuaan, että "oliks se sun muijas jokin lunttu vai kun ei sille lapsia annettu? Vai dokasko se liikaa?"
Kun mies oli perustellut että ei suinkaan, kyseessä on yrittäjänainen jonka työajat olivat huonot ja päivähoitopaikat kiven alla, niin minut oli siltikin tuomittu:"Kyllä siinä jotain vikaa täytyy olla sillä kunnon äiti ei luovuta lapsiaan!"

Miesparka oli aina liian kiltti eikä osannut koskaan oikein puolustautua edes tuollaisissa tilanteissa sillä tuollaisia sanomalla häntä loukattiin enemmän kuin minua! Hänen taitonsa ja kykynsä isyyteen siinä kyseenalaistettiin.

Tarhassa ja sittemmin koulussa naisopettajat vaikuttivat pyrkivän tilanteisiin, joissa pääsisivät haukkumaan poikamme toimintaa. Väitettiin, että poika on levoton koko ajan, kaipaa todennäköisesti (?) äitiä koska ei suostu askartelemaankaan muiden lasten mukana. Pojan aggressiivisuus oli kuulemma näkyvää, sillä hän halusi jatkuvasti leikkiä sotaleikkejä tai rosvoa ja poliisia. Meidät alistettiin sellaisille neuvolapsykologeille asiakkaiksi lausunnoin, että olemme "poikkeuksellisesti käyttäytynyt perhe."

Onneksi tuolloin ilmestyi psykiatri Jari Sinkkosen teos "Pienistä pojista kunnon miehiä" sillä sehän se meidät taisi auttaa pälkähästä. Suomalaisten naisopettajien ja muidenkin pedagogien oli aika hyväksyä se seikka, että pojat tarvitsevat eri leikit kuin tytöt ja eritoten heidän kehityksensä vaatisi noita "hyvän ja pahan" taistelutilanteita.
Neuvolaväki ilmoitti hastattelujen ja pojan leikkejä seuraten parin kuukauden ajalta, että kyseessä on erittäin älykäs poika, joka ratkoo koulussakin tehtävät niin nopeasti, ettei malta enää istua aloillaan kun aivot jo tarvitsisivat lisätehtäviä! (Kyseinen poika on nyt aikamies ja valmistuu matemaattis-fysikaaliselta linjalta Otaniemestä).

Kauppoihin alkoi taas ilmestyä sotalelujakin eikä He-Mania enää julistettu lapsille vaaralliseksi toimintamallileluksi. Tarzan-filmejäkin sai esittää uusintoina TV:ssä...

Mutta..Vieläkin minuun vaikuttavat ihmisten sanomiset. Se sattuu mutta onneksi vain pikkuisen enää. Mikäli aikuiset lapseni eivät itse olisi paras osoitus siitä, että heillä oli lähikasvattajana erittäin hyvä isä ja ohessa (yhteishuoltaja) äiti, vaikkakin kiireinen, huolehtimassa heidän tarpeistaan, en ehkä kirjoittelisi tässä. Kanssaihmisten tuomiot voivat olla tajuttoman julmia. Väkivaltaisempia kuin mikään fyysinen isku.

Onneksi ajat ovat muuttuneet ja nykyisin ymmärretään helpommin, että miehet voivat olla erinomaisia kasvattajia! Ja etä-äidit parempia äiteinä kuin LOPPUUNPALANUT yh-äiti (tällä tarkoitan siis nimenomaista loppuunpalaneiden ryhmää, en kaikkia yh-äitejä!).

Auttoi paljon.

Ei luovuteta! kirjoitti:

Luovutus kuulostaa ainakin minun korvissani hirveän voimakkaalta ilmaisulta sillä eihän vanhemmuuttaan ja lapsen oikeutta etävanhempaan menetetä luovuttamalla.

Minun työni oli aikoinaan sen lajin kaksivuorotyötä, että siinä olin tien päällä joko päivävuoron 12 tuntia tai sitten yövuoron, joka oli kutakuinkin samanmittainen. Lapset olivat tuolloin 6 ja 5 vuotiaita. Ex-mieheni oli säännöllisessä päivätyössä 8-16 ja hän oli parempipalkkainenkin kuin minä vaikka minullakin oli silloin erittäin hyvä palkka.

Jos olisin vaatinut lasten elatusta itselleni, olisin ollut pakotettu vaihtamaan työni ja kuulunut taatusti siihen vähävaraisten yh-naisten ryhmään, joiden voimavarat olisivat totaalisesti sitoutuneet jokapäiväisen leivän hankintaan ja olisi eletty ilman mukavuuksia. Ehkä olisin tullut katkeraksi? Olisikohan ollut siinä tapauksessa edes hyvä äiti?

Niinpä teimme tuolloin, ajalle hyvin radikaalin ratkaisun, eli minusta tuli elatusvelvollinen äiti.
Asiasta puhuttiin lapsille kesän ajan sillä muutto- ym. erotoimenpiteet veivät kolmisen kuukautta. Heistä tilanteessa ei ollut mitään outoa, olivathan he jo tottuneet siihen, että isä se enemmän kotona oli.

Silloin, 80-luvulla, sain muilta ihmisiltä niin jyrkän tuomion otsaani, että se jos mikä masensi! Hulluinta tilanteessa oli se, että se oli kyllä ex-mieheni joka heilasteli uuden naisen kanssa ja halusi eron... Suhde ei kyllä päässyt alkua pidemmälle sillä se toinen nainen olikin halunnut vain miehen (hän oli itse yh-äiti) mutta ei tämän mukana tulevia lapsia.
Mutta... elatusvelvollinen nainen oli niin outo ja uusi ilmiö sen ajan Suomessa, että minuthan siinä leimattiin. Täytyi olla jotenkin huono nainen...

Se teki minusta sellaisen nurkkia pitkin kulkevan varjon. Puheissani olin erittäin varovainen, vieraille (lähinnä yritykseni asiakkaille) en maininnut koskaan olevani edes äiti. Jos jossain tilanteessa puhuttiin lapsista, minä olin se joka pyrki vaihtamaan puheenaiheen hyvin nopeasti.

Ex-mieheltäni kuulin, että häneltä etenkin naiset kyselivät heti hänen huoltajuudestaan kuultuaan, että "oliks se sun muijas jokin lunttu vai kun ei sille lapsia annettu? Vai dokasko se liikaa?"
Kun mies oli perustellut että ei suinkaan, kyseessä on yrittäjänainen jonka työajat olivat huonot ja päivähoitopaikat kiven alla, niin minut oli siltikin tuomittu:"Kyllä siinä jotain vikaa täytyy olla sillä kunnon äiti ei luovuta lapsiaan!"

Miesparka oli aina liian kiltti eikä osannut koskaan oikein puolustautua edes tuollaisissa tilanteissa sillä tuollaisia sanomalla häntä loukattiin enemmän kuin minua! Hänen taitonsa ja kykynsä isyyteen siinä kyseenalaistettiin.

Tarhassa ja sittemmin koulussa naisopettajat vaikuttivat pyrkivän tilanteisiin, joissa pääsisivät haukkumaan poikamme toimintaa. Väitettiin, että poika on levoton koko ajan, kaipaa todennäköisesti (?) äitiä koska ei suostu askartelemaankaan muiden lasten mukana. Pojan aggressiivisuus oli kuulemma näkyvää, sillä hän halusi jatkuvasti leikkiä sotaleikkejä tai rosvoa ja poliisia. Meidät alistettiin sellaisille neuvolapsykologeille asiakkaiksi lausunnoin, että olemme "poikkeuksellisesti käyttäytynyt perhe."

Onneksi tuolloin ilmestyi psykiatri Jari Sinkkosen teos "Pienistä pojista kunnon miehiä" sillä sehän se meidät taisi auttaa pälkähästä. Suomalaisten naisopettajien ja muidenkin pedagogien oli aika hyväksyä se seikka, että pojat tarvitsevat eri leikit kuin tytöt ja eritoten heidän kehityksensä vaatisi noita "hyvän ja pahan" taistelutilanteita.
Neuvolaväki ilmoitti hastattelujen ja pojan leikkejä seuraten parin kuukauden ajalta, että kyseessä on erittäin älykäs poika, joka ratkoo koulussakin tehtävät niin nopeasti, ettei malta enää istua aloillaan kun aivot jo tarvitsisivat lisätehtäviä! (Kyseinen poika on nyt aikamies ja valmistuu matemaattis-fysikaaliselta linjalta Otaniemestä).

Kauppoihin alkoi taas ilmestyä sotalelujakin eikä He-Mania enää julistettu lapsille vaaralliseksi toimintamallileluksi. Tarzan-filmejäkin sai esittää uusintoina TV:ssä...

Mutta..Vieläkin minuun vaikuttavat ihmisten sanomiset. Se sattuu mutta onneksi vain pikkuisen enää. Mikäli aikuiset lapseni eivät itse olisi paras osoitus siitä, että heillä oli lähikasvattajana erittäin hyvä isä ja ohessa (yhteishuoltaja) äiti, vaikkakin kiireinen, huolehtimassa heidän tarpeistaan, en ehkä kirjoittelisi tässä. Kanssaihmisten tuomiot voivat olla tajuttoman julmia. Väkivaltaisempia kuin mikään fyysinen isku.

Onneksi ajat ovat muuttuneet ja nykyisin ymmärretään helpommin, että miehet voivat olla erinomaisia kasvattajia! Ja etä-äidit parempia äiteinä kuin LOPPUUNPALANUT yh-äiti (tällä tarkoitan siis nimenomaista loppuunpalaneiden ryhmää, en kaikkia yh-äitejä!).

Ihan tuli vesi silmiin, kun luin tuon "Pojan aggressiivisuus oli kuulemma näkyvää, sillä hän halusi jatkuvasti leikkiä sotaleikkejä tai rosvoa ja poliisia." En kyllä tiedä johtuiko naurusta vai itkusta :) Ihan uskomatonta!

Voisi tulla aikamoinen resurssipula, jos kaikki pojat (ja iso liuta tyttöjäkin) laitettaisiin terapiaan, että lakkaisivat leikkimästä rosvoa ja poliisia..

Kiitos oikein hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!

Miten siitä selviää? kirjoitti:

...

Luovutin narsisti isälle yksinhuoltajuuden joku vuosi sitten. En jaksa selitellä syitä, mutta joka on joutunut narskun kanssa vastakkain voi vain arvailla. Riidat olivat niin uskomattomia ja sosku uskoi isää, joka näyttelee hyvin auvervaaraa. Asianajan juttusilla käynnin jälkeen tein päätökseni luopua lapsista, koska käsittely olisi todennäköisesti kestänyt useita vuosia ja lapset olisivatkin kohta olleet täysi-ikäisiä. Minun täytyi väistyä lasten takia takavasemmalle, jottei isä kohdistaisi enempää henkistäväkivaltaa minun takia lapsiin. Aina kun meillä oli jostain asiasta erimielisyyksiä lapset saivat kärsiä eniten.

Joten voin sanoa ettei ole ollut helppoa, kun jatkuvasti miettii kuinka lapset jaksavat ja kestävät. Määrätyin väliajoin tulee lapsilta viestiä, että eivät enää kestä olla isän luona. Joka kerta sanon, että ovat tervetulleita milloin tahansa, mutta aina isä saa RAHALLA houkuteltua/pakotettua jäämään (ulkomaan matkoja useita vuodessa, erilaisilla maksullisilla leireillä, huoltsikan luottokortilla, uusimmilla ja kalliimmilla kännykkämalleilla ilman saldorajoja yms). En tiedä olisiko ollut helpompaa, jos tämä olisi ollut sovittu ex:n kanssa. Jouduin kuitenkin luopumaan lapsista pikän harkinnan jälkeen, mielestäni meidän tilanteessa lasten parhaaksi. Joka ei kylläkään ole oikeasti lasteni kannalta paras vaihtoehto, mutta lapsiani ei ainakaan piinata enää minun takia.

Minun vaikeudet ovat olleet unettomuus huonojen viestien jälkeen. Olen ollut myös joskus kamalan ahdistunut, kun kuulen kuinka isä simputtaa lapsia, enkä voi tehdä asialle mitään. Enimmäkseen vaivat ovat siis ilmenneet fyysisinä vaivoina, mutta sitten on vain täytynyt lenkkien pituutta lisätä. Edelleenkin menen päivä kerrallaan ja toivon hartaasti, etten kuule huono viestiä. Pelkään koko ajan millaisia henkisiä vaurioita tämä kaikki tuo lapsille ja olen ystäville sanonut, että laitan rastin seinää jos lapseni EIVÄT tästä tilanteesta saa missään vaiheessa elämäänsä esim masennusta. Uskon että jos isä on ns. hyvä isä ei varmaankaan tarvitse olla huolissaan ja siitä selviää ikäävän tottumisella. Mutta tämä huoli ikävän lisänä on joskus mahdoton yhtälö ja se tekee minusta aika ajoin avuttoman ja saamattoman. Tietyn väliajoin, varsinkin menkkojen alla saatan vain itkeä lasteni perään sängyssä.