Tänne lehdissä olevia juttuja keikasta!

Vaikuttaa lyhyeltä ja sit toi moka: Depeche Mode myi Exciterilla kultaa eli yli 15000 kappaletta vuonna 2001. Tieto löytyy ifpi.fi. Eli eipä ole ensimmäinen kerta. Pitääpä mennä ostamaan päivän lehdet, että saa kuvat talteen :)!

Hiukan lyhyt ja mitäänsanomaton juttu, mutta aivan suloinen kuva Davidista!! Kiirehtikää hankkimaan numero talteen ihan vaan sen takia.

Tyyllikkyyden ruumiillistuma
Depeche Mode tarjoili laatukattauksen Hartwall Areenalla
Heta Häyrynen/IL

Jos suomalaiset saivatkin odottaa Depeche Moden ensimmäistä keikkaa liki 20 vuotta, vuoden 1998 ensikonsertin jälkeen konerokkarit ovat viihtyneet maassamme useampaankin otteeseen.

Yli 50 miljoonaa albumia maailmanlaajuisesti myynyt yhtye asetti eilen Hartwall Areena lavalle eheän kokonaisuuden., jonka avaruushenkisyys tuki tyylikkäästi esiintynyttä yhtyettä. Yksinkertaisuus oli valttia, eikä krumeluureja olisikaan tarvittu.

Depeche Mode oli julkaissut jo aikaisemin vaihtoehtoiset kiertueen settilistansa nettisivuillaan, joten liki 12000 kuulijaa tiesivät mitä odottaa, kun uusimman Playing The Angel -albumin avaavat A Pain That I'm Used To ja John The Revelator -kappaleet kaikuivat ilmoille.

Jos Areenan-keikaööa 2001 konsertin ensimmäinen puoliaika keskittyikin silloisen Exciter-albumin hitaisiin biiseihin, tällä kerralla uutuustuotanto ja maalailu jätettiin vähemmälle. Bändin koneet on selkeästi rasvattu taas menoasentoon.

Vaikka yhtye on tehnyt mainioita ralleja vuosituhnnen vaihteen jälkeenkin ja hienon uuden albumin, 80-luvun Violator-levyn tuotannon ensisävelet sekä esimerkiksi 90-luvun alun Walking In My Shoes saivat varttuneemman fanikunnan hytkymään. Edelleen Enjoy The Silence saa hyvänolon väreet hiipimään niin sisuskaluihin kuin käsikarvoihinkin.

Kun Depeche Modesta on kyse, on mahdotonta sivuuttaa historiaa, joka liki listi sekä yhtyeen että sen tekijät. Huumehuuruisesta menneisyydestä erityisesti vastannut vokalist Dave Gahan keekoili katsojat lämpimiksi. Vaikka elämä onkin jättänyt jälkensä tai ehä juuri sen vuoksi, Gahanin meininki lavalla tihkui karismaa.

Martin Gore puolestaan näytti gladiaattoriasussaan somalta pikku tipuselta, jonka soolo-osuus kuitenkin kasvatti miehen kukon mittaiseksi.

Yhtye joka ei tuhlaa energiaa turhaan yleisön kosiskeluun vaan vakuuttaa musiikillaan, kuten eilen nähtiin, ei selittelyjä kaipaa. Erinomaista!

(uvateksti) VEDOSSA Yhtye pääsee viettämään pari vapaapäivää ennen kiertueen seuraavaa keikkaa Stuttgartissa.

"Sielukkaan konepopin kuninkaat"
http://www.iltalehti.fi/2006/03/07/popstars/
Sama ihana kuva kuin lehdessä :) Online-versiossa on siis eri juttu kuin paperilehdessä.

KONSERTTI

Depeche Mode on elämänsä vedossa
Julkaistu: 18:46

JUHA METSO

(kuvateksti
Depeche Moden laulusolisti Dave Gahan vauhdissa lavalla.


"Depeche Mode on erikoinen ilmestys 1980-luvulla maineensa luoneiden yhtyeiden joukossa", kirjoittaa Otto Talvio arviossaan Depeche Moden maanantai-iltaisesta Helsingin konsertista.

"Se ei ole Curen lailla noussut uusien jälkipunkia kierrättävien yhtyeiden esikuvaksi eikä toisaalta ole pyrkinyt ratsastamaan futuristiveteraanin maineellaan. Yhtye on luottanut vankasti soundiinsa, jota se on 1990-luvulta lähtien vienyt rockpainotteisempaan suuntaan."

"Kuudentoista vuoden takaiset Policy of Truth, Personal Jesus ja varsinaisen setin päätteeksi kuultu Enjoy the Silence toimivat yhä loistavasti, mutta myös yhtyeen uudet kappaleet osoittautuivat vahvoiksi livehiteiksi.

Esimerkiksi sinänsä aika köykäiselle popkoukulle rakentuva John the Revelator soi livenä mukaansatempaavalla vankkuudella."

"Kokonaisuutena Depparien show'ssa ei ole oikeastaan mitään väsynyttä. Valot ja lavasteet ovat iskevät ja tyylikkäät, laulaja Dave Gahanin karisma riittää koko keikan ajan eikä yhtye ei soita liian kauan. Ainakaan ei tunnu siltä, ja se on yleensä onnistuneen konsertin paras mittari."

TALVION ARVIO KOKONAISUUDESSAAN KESKIVIIKON HELSINGIN SANOMISSA

Linkki tähän juttuun:
http://tinyurl.com/q68ma

Arvio keikasta on Aamulehden tämän päivän numerossa. Pitänee käydä hakemassa lehti r-kiskalta. Laitan tekstin, kun saan lehden käsiini (jollei joku Mansesterista kerkeä ekaks).

Depeche Moden maaninen maanantai

Depeche Modesta on tullut ilahduttavan säännöllinen Suomen vieras. Yhtye oli jo kolmatta kertaa keikalla maassamme alle kymmenen vuoden sisään. Taitavan ja tasonsa säilyttäneen orkesterin jokainen keikka on aina miellyttävä kokemus.

Vetreä Dave Gahan oli Depeche Modelle ominaisesti tyylikkäästi koristellun lavan kuningas. Ainahan mies on ollut laihassa kunnossa, mutta nyt hän myös jaksoi riehua ja tanssia huomattavasti energisemmin kuin edellisellä Suomen vierailullaan. Martin L. Gorella oli yllään tavaramerkiksi muodostuneet siipensä, tällä kertaa mustat. Mies otti hallin haltuunsa etenkin Home ja A Question of Lust -soolovetojensa ajaksi. Suurimmat aplodit yleisöltä sai kuitenkin Andrew Fletcher – tuo Markku Uusipaavalniemen lihavammalta serkulta näyttävä kivikasvoinen mies avaruusalus-syntetisaattorinsa takana.

Pirteästi esiintyneet englantilaiset tekivät kaikkensa innostaakseen loppuunmyytyä Hartwall Areenaa. Suomalaisia vaan ei kannattaisi houkutella yhteislauluun – etenkään keskimäärin 35-vuotiasta yleisöä ja maanantai-iltana. Enjoy the Silencen kertosäkeet menivät vielä kohtuullisesti, mutta esimerkiksi Everything Countsin kertsien aikaan oli nolottavan hiljaista, vaikka Dave Gahan kuinka kannusti laulamaan mukana sanoja, joita on ollut yli 20 vuotta aikaa opetella ulkoa. Never Let Me Down Againin legendaariseen käsienheilutukseen sentään osallistuttiin innokkaasti.

Depeche Moden settilista oli koottu miellyttävän tasapuoliseksi. Mukana oli kappaleita lähes kaikilta bändin levyiltä. Eniten painoa sai luonnollisesti viimeisin levy Playing the Angel, mutta se ei haitannut, sillä Precious, A Pain That I'm Used To ja seuraavana single Suffer Well ovat parasta Depeche Modea 2000-luvulla. Vanhemmasta tuotannosta toimi parhaiten suorastaan rokannut versio Question of Timesta, jykevästi taonnut Behind The Wheel ja loistoparivaljakko Walking In My Shoes ja World In My Eyes.

Jopa niin kovin kuluneet Personal Jesus ja I Feel You toimivat aivan eri tavalla, kun kitarasoundi on livenä räkäisempi ja takapotkua on antamassa oikea rumpali. Seuraavaksi Depeche Mode -kataloogi saisikin laajentua live-levyllä ja -dvd:llä. 101:stä on kulunut jo liikaa aikaa.

Teksti: Matti Markkola / V

http://www.soneraplaza.fi/vapaaaika/artikkeli/0,2973,h-8969_a-329415,00.html

(ei tuoreita kuvia)

Musiikkia massoille, osa kolme

Depeche Mode hallitsee modernin rockshown kaikki hienoudet. Brittiyhtyeen maanantainen Suomen konsertti oli tuorein muunnelma kokonaisvaltaisesta areenaspektaakkelista.

Vaikka Touring The Angel 2005/2006 -kiertueen ohjelma on osittain sama kuin kahdella aiemmalla vierailulla, esityksestä jäi tuore ja ryhdikäs vaikutelma. Depeche Mode on kypsynyt neljännesvuosisadassa täysiveriseksi rockyhtyeeksi, jonka soinnissa synapopin leikillisyys, tummat elektrosävyt ja tarttuvat kitarariffit ovat kaikki löytäneet paikkansa.

Samalla Andy Fletcher, Dave Gahan ja Martin Gore ovat vakiinnuttaneet asemansa alan luottotyöläisinä. Tekee trio mitä tahansa, se saa levyn- ja lipunostajat liikkeelle, mikä nähtiin Helsingissäkin täpötäytenä hallina.


Ylempään sarjaan

Vuonna 1980 perustettu Depeche Mode on nähnyt suosion nosteet ja notkelmat. Bändi kiilasi sähköisillä saundeilla operoivien uusien musiikintekijöiden eliittiin Music For The Masses -albumin myötä 1987 ja löysi samalla nykyisen olemuksensa.

Sittemmin ilmeeseen ei ole kajottu ajoittaista hienosäätöä lukuunottamatta. Matkan varrelle ovat jääneet romanttinen hilpeily, alkoholi- ja huumeongelmat sekä jäsenet Vince Clarke ja Alan Wilder. Tilalle taas on tullut persoonallista lavauskottavuutta ja silkkaa karismaa.

Kymmentuhatpäistä katsomoa laulattava Gahan näyttää tatuointeineen oikealta rocktähdeltä. Vaikka yhtye on lavalla jäyhä ja puhumaton, yleisö pysyy kämmenellä ja vastaa pyydettäessä - ja vetää kertosäkeet vanhasta tottumuksesta välillä pyytämättäkin.

Kiertueillaan Depeche Mode on uusiutunut levyjäkin varovaisemmin. Silti yleisöä on riittänyt, eihän Basildonin kasvateille ole kilpailijoita. Oman sarjansa luonut bändi onkin ainoa synapopympyröistä putkahtanut ryhmä, joka on pystynyt parantamaan asemiaan läpimurtonsa jälkeen.


Tasapainoisesti

Depeche Mode tunnetaan näyttävistä esillepanoistaan. Tällä kertaa lavalle oli parkkeerattu ufon näköiset sormiokorokkeet sekä satelliittia muistuttava pallo, jonka valotaulut ja -kirjaimet viestivät illan tunnetiloista lyhyin tietoiskuin "enjoy", "love", "sex", "pain ja niin edelleen. Catwalkilta Gahan ja Gore kävivät puolestaan ottamassa lähikontaktia yleisöön.

Lavan taustalla komeili kiertueen enkelisymbolin ohella erillisiksi heijastuspinnoiksi jaetut videokankaat livekuvaa, animoitua grafiikkaa ja väriprojisointeja varten. Muunneltavan kokonaisuuden upea visuaalinen ilme oli yhtyeen ulkojäsenen Anton Corbijnin käsialaa kuten aiemmillakin turneilla.

Äänentoisto ei ollut samaa tasoa. Sisähallissa päästeltiin stadionasetuksilla ja tilaan nähden volyymi tuntui ylimitoitetulta. Kun vielä rumpalilla ja kosketinsoittajalla täydennetty ydintrio korosti teosten perkusiivisuutta, äänikuva kuulosti repivältä ja kolkolta. Sen seurauksena musiikin dynamiikka kärsi. Luukutus jyräsi sävyt jopa Goren matalatempoisista tulkinnoista Damaged People ja Home.

Muutoin illassa ei ollut nokan koputtamista. Parituntisessa ohjelmassa uusi ja vanha oli sovitettu saumattomasti yhteen, kun synaklassikoiden jylhää perusilmettä karhennettiin rockelementein.

Viimeisimmästä albumista Playing The Angel soitettiin yli puolet. Komea aloitus, koneilla leikittelevä A Pain That I'm Used To sekä hurmoksellisen julistava J ohn The Revelator sulautuivat vuosikertahitteihin, joille oli omistettu konsertin loppuosa.

Music For The Masses -levyn Never Let Me Down Again, Behind The Wheel sekä areenan massakaraokeen kannustanut Enjoy The Silence muodostivat ehjän temaattisen kokonaisuuden, jota täydensi Johnny Cashinkin levyttämä Personal Jesus.

Encore-putken aloittanut, Goren pianon säestyksellä laulama tummasävyinen Shake The Disease sekä helmeilevän hyväntuulinen Just Can't Get Enough puolestaan kumpusivat yhtyeen juurilta, ajasta jolloin kaikki vaikutti hieman viattomammalta.


MATTI KOMULAINEN

? Depeche Mode Helsingin areenassa maanantaina 6. maaliskuuta.

Julkaistu 8.3.2006 3:05:53

linkki: http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/arvostelut/?ts=1,3:2019:0:0,4:61:0:0:0;4:62:0:0:0;4:78:0:0:0;4:82:0:0:0;4:85:0:0:0;4:87:0:0:0;4:99:0:0:0;4:100:0:1:2006-03-08;4:107:0:0:0,104:100:363828,1:0:0:0:0:0:

Melankolian kuninkaat

Konsertti
Depeche Mode Hartwall-Areenalla Helsingissä 6.3

Rockikoni Dave Gahanin luotsaaman Depeche Mode osoitti olevansa kovassa vedossa. Tunnelma täydessä jäähallissa nousi kattoon kun avaruusaiheisiin lavasteisiin verhoutunut Depeche Mode heitti jäätävällä varmuudella hittipainotteisen settinsä.

Uuden levyn avausraita A pain that I'm used to aloittaa illan. Laulusolisti Gahan pyärittelee mikkitelinettä harmaaseen pikkutakkiin verhoutuneena ja verryttelee kuin kissa paistin äärellä.

Kitaristi Martin Gore on pukeutunut levyn kannen enkeliksi. Hämmentävään mustaan asusteeseen kuuluvat töyhtöpäähine ja siivet. Levyn biisijärjestystä noudattaen seuraa John the revelator, joka kuulostaa kitarariffeineen yhtyeen takavuosien Personal Jesus -hitiltä.

Eturivin tytöt villintyvät kun Gahan viskaa takkinsa lavan nurkkaan. Tatuoidut käsivarret paljastuvat mustan liivin alta. Liivikin lentää kohta pois ja tytöt saavat mitä haluavat.

Gahanin syvä matala ääni soi uhkaavana kun kiihkeätempoinen A question of time kajahtaa ilmoille. Se on ensimmäinen illan lukuisista vanhoista hiteistä. Sitä seuraavat Policy of truth ja Walking with my shoes [sic], jossa melankolinen messias Gahan anelee armoa ja saa sitä yhden jäähallillisen verran.

Tuorein sinkkulohkaisu, Suffer Well, ei kovassa seurassa kalpene. Kappale on Gahanin kynästä lähtöisin. Huomion arvoista siksi, että aiemmin sävellysvastuu on ollut täysin Goren vastuulla.

Roolijakoa tarkistettiin vuonna 2001 ilmestyneen Exciter-levyn jälkeen miesten riitaantuessa ja Gahanin siirtyessä soolouralle. Nyt sotakirveet on haudattu ja miehet huokuvat harmoniaa. Hyvä niin, olisi mahdotonta kuvitella bändiä ilman Gahania.

Kohta viisikymppinen Gahan on kypsynyt saman sarjan seksisymboliksi kuin Mick Jagger tai Bonokin.

80-luvulla Depeche Mode oli nörtti konemusiikkibändi ja Gahan sen söpö laulusolisti. 90-luvulla mies heittäytyi täysin rinnoin rock-elämään ja selviytyi huumesekoiluistaan vain täpärästi. Uusi synkempi imago ja lukuisat pop-hitit veivät bändin maailmansuosioon.

Yhtyeen kappaleet ovat tarkoin harkittuja kokonaisuuksia joissa kaikki palat ovat hallitusti kohdallaan. Siihen Gahanin itsevarma elvistely ja raju liikehdintä sopii täydellisesti luoden illuusion spontaaniudesta.

Kun live-kokoonpanossa vielä vaikutta loistava rumpali voi todellakin puhua rock-bändistä. 80-luvun syntikkapopbändistä on siihen ollut pitkä matka. Sen huomasi yhtyeen soittaessa varhaisen hittinsä Just can't get enough, joka kuulosti pirteydessään lainakappaleelta.

Tommi Virtanen / Kaleva

(kuvateksti: Depeche Moden laulusolisti Dave Gahan on seksisymboli)

...ja onnistunut kuva.

http://www.rockmusica.net/knews/index.php?Action=Full&NewsID=805

Löytyihän se pakollinen vähän heikompi arvio keikasta. Pitäähän jonkun edustaa niitäkin...
http://www.katosblog.com/2006/03/depeche-mode-06032006-hartwall-areena.html

Depeche Mode, The Bravery
06.03.2006 Hartwall-areena, Helsinki

Depeche Mode soitti Helsingissä sopivassa suhteessa rokkaavan suurhallikeikan.

Alku oli hieman hankala. Parin tunnin junamatkan jälkeen Hjallishallin lippupisteestä ei löytynytkään lippuani. Herrasmiehenä kieltäydyin vastaanottamasta Helsingin Sanomien Ilkka Mattilan lippua, vaikka sitä minulle tarjottiinkin. Pienen tutkailun jälkeen päädyimme yhteistuumin siihen, että Aku-Tuomas Mikkolalle varattu lippu kuuluu minulle, joten pääsin sisälle.

Depeche Moden Touring the Angel -kiertueella tämän vuoden osuudella on supportina kiertänyt newyorkilainen The Bravery, joka viime vuonna sai julki debyyttialbuminsa. Levynsä oli lievä pettymys verrattuna muihin viime vuosien tuoreisiin post punk -bändeihin sekä An Honest Mistake -singleensä, mutta keikallaan bändi näytti olevansa levyä paremmassa vauhdissa. Biisit sekä soundit toimivat ja bändi tuntui olevan erityisen innostunut tehtävästään.

Hieman synkistelevää uutta aaltoa, tilkka Blondie-discoa ja höysteeksi duranduranmaista tarttuvuutta oli The Braveryn resepti ja sillä yhtye varasti ansaitusti huomion puoleksi tunniksi ja loi hyvän odotustunnelman. The Braveryn heikoin lenkki on kitaristi, joka on sekä soitoltaan että ulkonäöltään liian rokkaava muuhun yhtyeeseen verrattuna, mutta niin oli Duran Duranillakin.

Depeche Moden lavalletulointron jälkeen keikka käynnistyi arvattavasti Playing the Angel -albumin tavoin A Pain That I'm Used to -biisillä. Loppuunmyydyn hallin yleisö oli heti mukana meiningissä. Lavarakennelma muistutti miellyttävästi 70-lukulaista avaruustietokilpailustudiota. Syntikat oli piilotettu ufomallisten metallikuorien taakse ja katosta roikkui suurikokoinen avaruuspallo, joka toimi iskulauseautomaattina antaen yleisölle pieniä vinkkejä siitä missä milloinkin mennään. Dave Gahanin, Martin Goren ja Andy Fletcherin apuna kiertueella oli tutuksi tulleen tavan mukaisesti rumpali sekä kosketinsoittaja.

Martin Goren kiertuepukeutuminen on aina yksi mielenkiintoinen odotuksen kohde. Turneen nimeen viitaten Gore oli pukeutunut mustaksi enkeliksi. Päässänsä Gorella oli musta roomalaista kypärää muistuttava kangaspäähine, ja siipineen ja päätöyhtöineen yleisilme oli enemmänkin lintumainen, mikä tänä päivänä on kuoleman enkeliäkin pelottavampi juttu.

Fletch oli syntikkansa takana kuin kuka tahansa nuorekas nelikymppinen IT-ammattilainen, ja Gahanilla oli aiemmiltakin kiertueilta tuttu "tumma liivipuku ilman paitaa" -tyylinsä. Takkinsa Gahan riisui jo kolmannessa biisissä ja rokkimeininkiään vokalisti korosti hieromalla haaroväliään, joka oli hetken aikaa myös videoscreenin pääaiheena.

Soundit olivat kunnossa ja Depeche Mode oli sopivassa suhteessa rokkaava suurhallikeikalle. Martin Gore soitti lähes jokaisessa biisissä kitaraa, ja Policy of Truthin, World in My Eyesin, Just Can't Get Enoughin ja Everything Countsin aikana Gorelle tuotiin lavalle oma ufokuorinen syntikkaständinsä. Precious-hitti kuultiin hieman vaisuna tulkintana, ja vaikka Gore kitaraa soittikin, niin yllättävästi intron ja väliosan kaiutetut kitaraiskut tulivatkin muun konemateriaalin mukana eivätkä live-soittona.

Gahanin kirjoittama Suffer Well jaksaa edelleenkin hämmästyttää hienoudellaan. Keikalla biisi toimi mainiona rauhallisemman osuuden lähtölaskentana. Tuoreen levyn kahdesta Goren laulamasta biisistä Helsingissä vuoron sai parempi eli Damaged People. Hienon tulkinnan jälkeen kuultiin vielä toinenkin Goren soolonumero eli Home, jonka aikana pallolla välkkyivät vuoronperään erikieliset käännökset biisin nimestä – ja koska Suomessa oltiin, niin kierros alkoi tietenkin koti-sanalla. Rauhallisesta tunnelmasta huolimatta Gorelle tuli ilmeisesti lämmin, sillä roomalaispäähine viskattiin lavamiksaajalle.

Gahanin lepohetken jälkeen tunnelma oli vielä hetken aikaa rauhallisempi. Lavalla kuultiin viimeisinä Playing the Angel -biiseinä I Want It All ja The Sinner in Me. Viiden biisin loppuhuipennuksen käynnisti I Feel You. Gahan riisui liivinsä ja tasa-arvoisena vuorotteluna näytettiin videomateriaalina erilaisia lähizoomauksia kyljellään maanneesta alastomasta naismallista.

Hittiputki jatkui Behind the Wheelilla sekä World in My Eyesilla, jonka aikana screenillä esiteltiin lähikuvia Gahanin lukuisista tatuoinneista. Personal Jesus oli aika monelle keikan kohokohta ja ”Reach out and touch faith” -huudatuksiin ei tarvinnut yleisöä juurikaan yllyttää. Enjoy the Silencen aikana screenillä esiteltiin onnistunut piirrosmukaelma biisin videosta, jossa Gahan kiipeää vuorelle pukeutuneena kuninkaan viittaan ja kruunuun. Kaikin puolin onnistunut keikka päättyi tuhansien ihmisten yhteislauluun ja yleisö oli valmiina encoreihin.

Encore alkoi riisutulla, mutta erittäin komealla pianoversiolla Shake the Diseasesta, jonka esittivät Gore ja live-kosketinsoittaja kahdestaan. Jatkokseen kaunis tunnelmointi sai ihastuttavan hömpän Just Can’t Get Enoughin sekä Everything Countsin, jonka yleisölaulanta lähenteli volyymissaan Enjoy the Silencen kertosäettä.

Lavalta poistuttuaan Depeche Mode antoi odottaa itseään pitkään, mutta toinenkin encore saatiin. Never Let Me Down oli odotettu encore-pala, mutta viimeinen biisi oli keikan suurin yllättäjä niin valinnallisestikin kuin esitykseltään. Exciterin kaunis gospel-päätös Goodnight Lovers kuultiin Gahanin ja Goren duettona. Välillä riidoissakin ollut kaksikko lauloi ensiksi vierekkäin, sitten selät vastakkain ja lopulta kaulakkain. Biisin päätteeksi Gahan vielä suuteli Gorea päälaelle. ”When you're born a lover, You're born to suffer, Like all soul sisters and soul brothers”. Kaunista, niin kaunista.

Settilista: Intro, A Pain That I'm Used to, John the Revelator, A Question of Time, Policy of Truth, Precious, Walking in My Shoes, Suffer Well, Damaged People, Home, I Want It All, The Sinner in Me, I Feel You, Behind the Wheel, World in My Eyes, Personal Jesus, Enjoy the Silence /// Encore: Shake the Disease, Just Can't Get Enough, Everything Counts /// encore #2:, Never Let Me Down Again, Goodnight Lovers
Teksti: Aku-Tuomas Mattila

http://www.suezine.fi/liveraportit?t=1&sid=326

Takana on luja putki rilluvuosien

DEPECHE MODE 6.3.06 Hartwall Areena Helsinki

Uskokaa tai älkää, Depeche Mode perustettiin 26 vuotta sitten. Ja sen esiasete, Andy Fletcherin ja sittemmin Yazossa ja Erasuressa vaikuttaneen Vince Clarken muodostama (älkää naurako!) No Romance in China, jo 30 vuotta sitten!

Tätä väittämää tukee Hartwall Areena illassa vain kaksi seikkaa: Martin Goren kurttuiset kasvot ja hyvinvoivan Andy Fletcherin habituksesta huokuva keski-ikäisyys. Muuten lavalla häärää yhtye, jonka parasta ennen -päiväykseen on kaikesta päätellen vielä reilusti aikaa.

Mitä kokoonpanoon tuee, Depeche Mode on harvinainen ilmiö: "kaksimiehinen trio". Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti jo kolmannen kerran tässä arviossa mainittava Andy Fletcher kun pimputtelee syntetisaattoreita vain sen verran kuin bändin käytännön asioiden hoitelemiselta joutaa.

Musiikillisesti Depeche Mode onkin nojannut Alan Wilderin lähdön jälkeen kahteen tukipylvääseen, kitaristi Martin Goreen ja yhä enemmän myös laulaja Dave Gahaniin. Tänä iltana yhtye saa taustatukea vain kahdelta kiertuemuusikolta, mikä onkin ilalhduttavaa. Gospel-laulajattaria, kakkoskitaristeja tai muuta ylimääräistä sirkusta jää tuksin kukaan kaipaamaan.

Keikka alkaa kahdella uuden Playing The Angel -albumin kappaleella. A Pain That I'm Used To ja Join [sic] the Revelator eivät ole sävellyksinä kaksisia, mutta todistavat bändin livesoundin olevan ällistyttävän muhkea ja Gahanin äänen olevan kunnossa.

Ensimmäisenä DM-klassikkona kuullaan A Question Of Time, joka saa pelkäämään pahinta, kun Gahan jättää kertosäkeet laulamatta - ja niin jättää yleisökin. Jonnekin alitajunnan pimeisiin onkaloihin kätketyt muistot vaisusta viiden vuoden takaisesta Mode-keikasta ja Gahanin Provinssirock-farssista alkavat nousta esiin.

Pelko osoittautuu kuitenkin turhaksi. Gahan, kenties hieman vaivaantuneena suomalaisyleisön kohteliaasta käytöksestä, keskittyy lähinnä laulamiseen, ja - paradoksaalista kyllä - miehen esiintymine on sitä myöten vakuuttavampaa kuin edellisillä kerroilla. Policy Of Truth, Walking In My Shoes ja uuden albumin ensisingle Precious ovatkin synkkää ja ihanaa pophurmosta.

Illan kuningas (tai kuningatar, miten vaan) on kuitenkin sulkiin sonnustautunut, viisi vuotta sitten lähes masentavasti esiintynyt Martin Gore, joka kaikessa rujoudessaan näyttää upealta. Ja kuulostaa - miehen soolovedoista Home ja vain pianon säestyksellä ensimmäisenä encorena esitetty Shake The Disease saavat ihon kananlihalle.

Parhaimmillaan Depeche Mode on setin loppupuolella, kun Areenalla kaikuvat vuoroin I Feel You, Behind The Wheel ja World In My Eyes. Näistä viimeisen kohdalla Gahan tosin väläyttää vähemmän ihastuttavaa puoltaan ja esittelee kesken biisin Andy Fletcherin, joka vastaa irvistelemällä kameralle ja venkoilemalla Gahanin selän takana. Pitääkö bändin synkimpiin ja tunnemallisimpiin kuuluva kappale pilata näin? Ilmeisesti pitää.

Encoreissa Gahan yrittää laulattaa yleisöllä täkäläisittäin suht tuntemattomalla Everything Countsilla, eikä siitä tietenkään mitään tule. Basildonin pojat saapuvat kuitenkin lavalle vielä toistamiseen ja päättävät hienon illan hienolla tavalla: ensin Never Let Me Down Again ja perään yllärinä GOodnight Lovers, jonka Gahan ja Gore esittävät toisiaan veljellisesti halaillen.

Kun Gahan aplodien raikuessa antaa hellän suudelman Goren otsalle, tuntuu hetkessä kiteytyvän aika paljon veteraani-ikäisen bändin historiaa - ja kuka tietää, ehkä tulevaisuuttakin.

Antti Lähde / Rumba

KOMMENTTI: EVVK?
Areenalle saapuessaan sai hieraista silmiään, kun katsahti ensimmäisen kerran lavalle. Depeche Moden lavarakennelmasta juolahti mieleen Lapinlahden Lintujen Kuudesti laukeava -tv-sarja ja sen Tähtireki-sketsi, joka parodioi herkullisesti Star Trek -scifi-klassikkoa.

Tähtireki muistetaan parhaiten paitsi EVVK-sanonnan ("ei voisi vähempää kiinnostaa") lanseeraamisesta, myös epäonnistuneen sädetysoperaation seurauksena alukselle pelmahtaneesta kansanedustaja Osmo Soininvaarasta ja tämän kuolemattomasta kysymyksestä: "Anteeks, mut onks täällä ne Vihreiden vaalivalvojaiset?"

"Futuristiset" syntetisaattorimodulit olivat erinomaisen ankean näköiset, jollain vaikeasti määriteltävällä, TV2:n kotimaisesta tuotannosta muistuttavalla tavalla. Eikä yllä möllöttänyt valtaisa avaruusdiscopallo juuri kohentanut tilannetta. Pallossa luki joukko ydinsanoja ("pain", "vice", "angel", "love"...) joita valaistiin vuorotellen. Vaikka sympaattinen pallo teki epäilemättä parhaansa, ei se onnistunut missään vaiheessa lisäämään keikan vaikuttavuutta unssinkaan verran.

Sanotaan nyt kohteliaasti, että Anton Corbijn on pystynyt parempaankin.

Video-screenit olivat sen sijaan täyttä asiaa. Niille tuutattiin runsaasti live-materiaalia bändistä ja yleisöstä, ja materiaalia manipuloitiin lennosta varsin innovatiivisilla ja aina visuaalisesti vaikuttavilla tavoilla.

Antti Lähde

Kuvatekstit: Maltillisesti esiintyneeltä Dave Gahanilta (takana) ja kurttunaamaiselta Martin Gorelta nähtiin Hartwall Areenalla muun muassa veljellistä halailua (kuva on ihan keikan alusta, Davella vielä takki päällä)
Lisäksi sivulla on vertailun vuoksi näkyvillä 19.9.01 ja 6.3.06 biisilistat. '01 lista vähän vaan väärässä järjestyksessä :/

Kommentin vieressä kolme virallisilta sivuilta (krediitti Daniel Barassille) kaapattua pientä kuvaa teräspallosta, isompi kuva on kyllä taas hyvä, Tomi Palsan käsialaa.

TÄYDELLISEN LÄSNÄ JA ELÄMÄNSÄ VEDOSSA

DEPECHE MODE
6.3. Hartwall Areena,Helsinki

Newyorkilainen The Bravery on ajallemme tyypillinen ensilevynsä julkaissut lupaus. Kun riisuu kohkaamisen, pillifarkut,Converset, mustalaisvillapaidat ja lainaukset vuosilta 1980-1982, jäljelle ei jää mitään.

Martin Gorella ei tätä ongelmaa ole, vaikka Depeche Moden biisinikkari näyttääkin lavalla lähinnä lämpimässä kaljassa uitetulta paholaismehiläiseltä. Hupaisasta lavaolemuksestaan huolimatta Gore on lavalla vakuuttava, selkeästi innoissaan ja täydellisen läsnä. Goren laulama Home onkin koko keikan huippukohta.

Laulaja David Gahan on perinteisempänä keulakuvana oiva aisapari Gorelle. Gahanilla on karismaa kuin kreikkalaisella hovimestarilla. Hänen ei tarvitse edes hirveästi ponnistella saadakseen suomalaisyleisön mukaan. Yhtään pidempää välispiikkiä ei esimerkiksi tule.

Gahanin esiintyminen ja vahva laulu toimisivat sataprosenttisesti, vaikka ei tietäisi miehen sydämen pysähtyneen pariinkin otteeseen 90-luvulla huumeissa rypemisen seurauksena. Bändin musiikillinen ja ilmaisullinen kehitys pysähtyi jo hivenen aiemmin, Alan Wilderin eroamisen aikoihin. Mutta turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne ei Depeche Moden tapauksessa ole haitaksi. Gahanista ja Goresta huokuu kerrankin harmonia ja terve itsevarmuus. Samaa ei voi sanoa kolmannesta alkuperäisjäsenestä Andy Fletcheristä, joka sopisi paremmin tilitoimistoon kuin avaruusaseman lavalle räpläämään merkityksettömästi syntikan nuppeja.

Perinteistä koneistusta ryyditetään livenä Goren sähkökitaran lisäksi kunnon rumpalilla ja kosketinsoittajalla. Se on fiksua, sillä soundi säilyy suurillakin areenoilla avarana. Laulu tuntuu välillä olevan jopa liian isolla, kuten vanhalla suosikillani Walking In My Shoes, joka ei yllättäen kuulosta livenä miltään.

Biisilistalla on kolmasosa Violatoria, Kolmasosa muuta ja kolmasosa viimevuotista Playing The Angelia. Levyhän kävi jopa listäkärjessä Suomessa. Maailmanlaajuisesti se ei ole mikään uutinen, vetihän bändi 101:n aikoihin Amerikassa suurimmatkin esiintymispaikat täyteen. Samoihin aikoihin Rollarit, Gunnarit ja U2 joutuivat tyytymään puolta pienempiin stadioneihin.

Maailmalla Depeche Moden vakava syntikkapop on soinut niin teinien makuuhuoneissa kuin suurkaupunkien nahkaluolissakin. Suomessa ruutupaitainen rockväki suhtautui Depeche Modeen nihkeästi ihan 90-luvulle asti, jolloin Neljä Ruusua uskalsi ylistää ja ottaa vaikutteita yhdeltä aikamme suurista, joka on tällä hetkellä elämänsä vedossa.

KAI LATVALEHTO