Tunnustan olevani ujo ihminen. Jännitän joissakin sosiaalisissa tilanteissa, sanani sekoavat ajoittain, käteni hikoavat ja punastelen. Olen hyvä kuuntelija, mutta huono tarinankertoja. Olen myös pohdiskelija. Tykkään pohtia asioita ja tarkkailla ympäristöä ja ihmisiä; kuinka he käyttäytyvät ja miten minun pitäisi käyttäytyä. Mitä minulta vaaditaan, minkälainen minun pitäisi olla. Miten voisin omalta osaltani auttaa maailmaa ja muita ihmisiä. Pohdin joskus ehkä liikaakin -voisin päästä helpommallakin- mutta tämä nyt vain tuntuu olevan niin osa minua, että ei se lähde edes kulumalla.
Olisinkin nyt kysellyt teiltä siellä, että kuuluuko tämä tällainen pohdiskelijan luonteenpiirre kaikille meille ujoille, vai olenko lajissani ainoa?
Olisinkin nyt kysellyt teiltä siellä, että kuuluuko tämä tällainen pohdiskelijan luonteenpiirre kaikille meille ujoille, vai olenko lajissani ainoa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulostaa myös aivan minulta tuo tekstisi. Yleensä tulee vain kuunneltua muiden tarinoita, mutta kun sitten oman suunsa avaa, tuntuu ettei juuri ketään kiinnosta. Vähemmän yllättäen ei yleensä tee mieli osallistua keskusteluihin saati aloittaa mitään. Ehkä omat mieltymykseni ja harrastukseni poikkeavat liikaa "massasta"...
Ja kyllä, pohdittua tulee aivan liikaa. Erittäin usein tulee tunne, että pitäisi heittää "aivot narikkaan". Ei kylläkään onnistu kovin helposti se.
Huh, tulipahan taas avauduttua...
Mutta uskoisin, että samanlaisia pohdiskelijoita kyllä löytyy enemmänkin =).
Minäkin pohdiskelen paljon samanlaista enkä oikein missään tuo itseäni esiin. Olen todella menestynyt opiskelussa, mikä aiheuttaa tietynlaisen vaivautuneisuuden. Minulla ei ole paljon muita kiinnostuksenkohteita ja teen asioita eri tavalla kuin muut ihmiset, ja pelkään, että kertoessani juttujani muille tulee alemmuudentunnetta vaikka yrittäisin olla korostamatta itseäni. Small talkiin ja ajankohtaisiin asioihin minulla ei ole paljoakaan annettavaa.
Olen joskus luullut itseäni ujoksi, mutta tietyllä tapaa en sitä ole. Minulla on lieviä jännitysoireita, mutta onneksi tarpeeksi itsevarmuutta päästäkseni oireiden yli ja pystyisin lähtemään vaikka sokkotreffeille. Tarpeeksi puheenaiheita en pysty uusien ihmisten seurassa keksimään, joten en käytänössä koskaan tutustu ihmisiin omasta aloitteestani oikeassa elämässä. Jos joskus harvoin tulee vastaan sosiaalinen kontakti, puhun ihan mielellänikin - kaikki tuttuni ovat niitä, jotka ovat ensin avanneet suunsa.
Jep jep, samoja ominaisuuksia löytyy itseltänikin. Small talkin osaamattomuus tuntuu kyllä olevan se suurin ongelma "tavisten" parissa ;). Toisaalta taas aina äänessä olevat henkilöt ovat jokseenkin ärsyttäviä hekin...
Mutta kyllähän tässä hyvin päivä kerrallaan selviää =). Jaksamisia myös teille.
Juhani Mattilan kirjan Ujoudesta, yksinäisyydestä? Suosittelen.
Et todellakaan ole lajissa ainoa :D Minäkin voisin allekirjoittaa tuon tekstisi. Toisaalta, olen ajan myötä oppinut myös jonkin verran small talkia, sujuvaa se ei vielä ole ja ns. paskanjauhajaa minusta ei kuitenkaa saa.
Myös seura on sellainen asia mikä vaikuttaa: Joidenkin ihmisten seurassa voi olla "vapautuneemmin" ja toisia taas ujostelee enemmän kuin toisia. Ei heitä voi eritellä, se riippuu niin täysin tilanteista. Jotkut tulee enemmän vastaan. Joskus tietysti kun avaa suunsa ja sanoo jotain, tuntuu ettei ketään kiinnosta pätkääkään ja sitten tulee typerä olo.
Minäkin olen ujo pohdiskelija. Minulla on myös se ongelma, että usein pohdiskellessani uppoudun vain ajatuksiini, enkä kiinnitä huomiota ulkomaailmaan. Tällä tavalla minulle on mahdotonta liittyä keskusteluun, vaikka haluaisinkin. Olen yrittänyt lopettaa tämän tavan, mutta en vain pysty siihen. Olisikohan minulla keskittymishäiriö?