Olen nyt aamupäivän lueskellut tämän palstan juttuja. Saanut viestejä ja niihin vastaillut. Hämmennykseni on suuri. Me jotka vasta painimme raittiin päivän toivossa olemme ikään kuin "alempaan kastiin kuuluvia". Meidän ahdistus ja suru ei tunnu kiinostavan ketään ns."raitistunutta"! Emmekö juuri ME ole niitä, jotka olemme suuren kannustuksen ja avun tarpeessa? Olen toki onnellinen kaikkien teidä puolesta, jotka olette raittiuteen päässeet, mutta eikö juuri teidän apu, kokemus, retkahdukset yms. olisi meille "tulokkaille" kultaakin arvokkampi lahja. Ei välttämättä ole innostavaa lukea kuinka jaksatte käydä erinäisissä harrastuksissa jne. Toki teillä on oikeus iloita jokaisesta raittiista päivästä. Oma tilanne vain näiden tarinoiden rinnalla vaikuttaa niin lohduttomalta ja ylitsepääsemättömältä. Toivottavasti en tullut väärin ymmärretyksi.
Maikki
Maikki
Vastaukset 12
Vanhimmat
henkilökohtaisesti ei ole tarjottavana muuta kuin AA:n kautta saatua toipumiskokemusta, ja kerroit toisessa viestissäsi että se ei sinua kiinnosta.
Olen kokeillut kyllä A-klinikan yksilö"terapiaa", ryhmäistuntoja, Naistenkartanot Novat-ryhmiä, kantilla juomatta olemista (ennätys 12 vrk), päihdetiedon opiskelua jotta osaisin hallita juomistani jne. On määrätty Antabusta ja Reviaa (kumpaakaan en hakenut), Diapamia ja Oxepamia (meinasin jäädä koukkuun), olen saanut katkolla B-vitamiinipiikin persuksiin ja kourallisen lääkkeitä ihan vain varmuuden vuoksi, ja olen käynyt A-klinikan kaksiviikkoisen päihdekuntoutuksen. Olen saanut potkut töistä (viinanko takia vai poliittisista syistä, en tiedä vielä tänäänkään totuutta) ja lastensuojelusta on otettu yhteyttä. Poliisit ja ambulanssimiehet ovat tulleet hakemaan kotoa itsariyrityksen takia (niitä oli yhteensä kaksi), ja niiden vuoksi olen ollut niin sisätautien osastolla sydänmonitorissa kuin psykiatrin syynissäkin. Kerran on kiikutettu selviämisasemalle.
Lukemattomia kertoja olen "lopettanut juomisen", jopa kaatanut täysiä kossupulloja viemäriin. Olen raivonnut ja riehunut ja rukoillut ja anellut. Piilottanut pulloja niin etten ole itsekään niitä löytänyt. Luvannut lapselleni että "äiti ei enää juo". Pettänyt lupaukseni. Valehdellut ihmisille, lintsannut töistä, juonut töissä, vetänyt vintin pimeäksi pe-iltapäivällä ja tullut tajuihini su-iltana. Maannut sängyssä kykenemättä nousemaan ennen kuin olen kipannut lusikallisen sokeria kerrallaan suuhun ja vettä päälle, jotta verensokeri ei menisi niin alas että vaivun koomaan. Herännyt milloin mistäkin osoitteesta, hotellista ja välillä puskastakin. Milloin kenenkin kanssa.
Kannustukset ja päänsilitykset ja A-klinikan ehdotukset juomispäiväkirjasta ja vähentämisestä yhdessä Diapam-reseptien kanssa saivat minut vain vauhdittamaan kohtaloani. Onneksi. Muutaman kuukauden ajan olin sellaisessa helvetissä, ettei sitä ymmärrä kukaan sellainen, joka ei itse siellä ole käynyt. Sitten olin niin pohjalla, ettei näyttänyt olevan enää mitään tietä ylös ja heitin hanskat tiskiin ja luovutin. Päätin että juodaan sitten vuoden loppuun saakka niin paljon kuin juotattaa, ja sitten voin kokeilla josko kolmas kerta toden sanoisi ellei tämä elämä muutu paremmaksi. Kaksi päivää ennen vuoden vaihtumista juomishaluni hävisi. Siitä on nyt reilut kolme vuotta.
Minulla ei yksinkertaisesti ole muuta kannustusta tarjottavana kuin "kokeile AA:ta". Täällä on kirjoittajia, jotka ovat saaneet raittiuden muuta kautta, he varmasti kertovat omista kokemuksistaan. Mutta minun on vaikea vilpittömästi rohkaista käymään A-klinikalla tai naistenryhmissä, saati pyrkimään ketään kohtuukäyttöön, koska itselläni ei niistä ole positiivista kokemusta.
...Sulla. Nostan hattua!
Varmasti ymmärrät, että jokainen luulee että nämä kauheudet tapahtuu vain minulle, mutta en todellakan tiennyt että esim. sinulle. AA ja kaikki kiinostavat mutta kyse saattaa pohjimmiltaan olla siinä, etten uskalla vielä edes kokeilla. Tämä netti oli matalin kynnys ylittää ja kiitos siitä sillä olen saanut paljon apua, vertaistukea ja neuvoja.
Minun tarkoitus ei todellakaan ole arvotella tai tuomita ketään tai mitään! Itsessä ihan tarpeeksi!
,..kova tarina? Minusta se oli surullinen. Mä haluaisin huutaa ja kirkua. Ja tavata teidät kaikki nyt heti,.. enkä kuiteskaan. Mä olen kokenut ja varmaan koen jatkossakin kaiken saman paskan ja siinä ei ole mitään kovaa vaan helvetin haurasta.
se ei ole ollut kova eikä varsinkaan kiva. Yhden ihmisen pateettinen pohjakosketus. Suomeen mahtuu tuhansia samanlaisia ja vielä "kovempia". Ainoa syy, miksi kerromme niitä, on että ihmiset ymmärtäisivät, että toipuminen ON mahdollista.
Ja että alkoholismi on sairaus, joka ei valikoi uhrejaan yhteiskuntaluokan, koulutuksen, älykkyyden, iän tai sukupuolen perusteella. Kaikki ollaan samalla viivalla.
Joitakin linkkejä alkoholismi-tietoon netissä:
http://www.kaypahoito.fi/pls/kh/kaypahoito?suositus=hoi50028
http://www.ktl.fi/portal/suomi/osastot/mielenterveys_ja_alkoholitutkimus/
http://www.mediuutiset.fi/doc.te?f_id=673732
http://www.juwanet.org/sosterv/alkoholi/
http://www.a-klinikka.fi/tiimi/
http://www.stakes.fi/nat/
http://www.counselormagazine.com/
stoori löytyy täältä:
http://gamma.nic.fi/~aa-ryhma/stoorit.htm
Olen tässä hetken seikkaillut näillä sivuilla ja Maikki, kirjoituksesi painui mieleen. Minusta on hienoa, että uskallat avautua ja kertoa vaikeistakin kokemuksista muille. Saat itse kevyemmän olon (?) puhumalla asioista ja muut saavat lohtua. Siitä on apua niin sinulle kuin muillekin. Mielestäni ei tarvitsekaan olla valmis AA:han.. Jokainen kulkee omaa polkuaan ja valitsee itse ja on valmis sitten kun on. Hienoa, että olet täällä kuitenkin. Tämä kaikki laittaa miettimään omaa itseään ja sitä mitä ympärillä tapahtuu. Halu auttaa ja ymmärtää syitä on kova.. Palataan..
hei,
olen juonut nyt vähän yli 4v. putkeen. kaikki alkoi valmistumisestani koulusta. ajattelin että nyt juhlitaan ja niin tehtiin. Ostin 2 tonnilla viinaa alkosta päivän kunniaksi. no siitähän se vasta alkoi. olen edelleen samalla tiellä.
Olen samaa mieltä ettei ole kiva kun saa huomata että toisilla menee hyvin muttei itsellä. Sehän on just yksi syy juoda kun omalla kohdalla kaikki menee päin helvettiä.'
älä välitä , et ole ainut tapaus, kyllä meitä riittää. Tärkeintä olisi se ,että löytäis vaihtoehdon juomisen tilalle. Joku harrastus yms.
Itse olen myös aikoinaan ollut jopa itsemurhan partaalla kun elämä ei enää antanut mitään mutta olen noussut siitä kuin ihmeen kaupalla. tosin juon vielä jonkin verran. Tärkeintä olis se sulle että lähtisit ihmisten ilmoille.
Ei nyt täysin ole kyse siitä, että ketuttaisi muiden hyvinvointi vaan se, että itse kokee itsensä niin lapaseksi, kun ei kykene parempaan tai siihen mihin muut alkoholistit.
Tokihan minulla kuten kaikilla muillakin on mahdollisuus tehdä mitä vain, mutta saako sitä itsestään irti on toinen juttu! Helpompi on poksauttaa tölkki auki, kun laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä lenkille.
Miksi minusta alkaa tuntua, että mitä vain kirjoitan saan selitellä. Murrrr,...
hyvin avuttomaksi, kun toinen kertoo akuutista alkoholiongelmastaan. Ongelmasta pääsin eroon liittymällä vapaaehtoisesti kenenkään kehoittamatta AA:han. Sivusta olin päässyt näkemään väläyksenomaisesti juopon elämän muutosta hänen raitistuttuaan.
435455555
Yritä typerä pentu aikuistua.
Edes vähän.