Auttakaa ja kertokaa miten tämmöisestä voi kertoa rakkaalleen:
Löysin viitisen viikkoa sitten aivan ihanan miehen, joka jäi heti toisena päivänä käytännössä asumaan luokseni. Ensimmäisellä viikolla vielä söimme missä milloinkin erikseen eli oma ruokavalioni oli se mitä se oli ennen miestäkin. Olin siis syönyt aina samasta kaupasta ostamaani samaa ruokaa samaan aikaan päivästä.
Kaupan vaihto on aina ollut melkein mahdotonta, jos ostokseni olen toisaalla joskus tehnyt on tuntunut, ettei kaupasta löydä mitään syötävää vaikka kyseessä olisi ollut automarket (mistä siis ei ruoka syömällä lopu). Jos olen harkinnut jonkin tuotteen tietyn merkin vaihtamista toiseen olen huomannut itsekin kuinka naurettavan pitkään olen voinut seistä esim. leipätiskillä pyörittämässä jotain leipää kädessäni ja miettimässä otanko todellakin tämän uuden enkä tosiaankaan sitä vanhaa ja tuttua merkkiä. Päivärytmi on ollut aina aamupala, lounas ja yksi lämmin ruoka. Siis sama aamupala aina, sama lounas aina ja lämmin ruoka samaa ainakin muutaman kuukauden putkeen. Sairasta, tiedän.
Tuon ensimmäisen viikon jälkeen aloimme laittaa ruokaa yhdessä luonani. Tähän asti olen ajatellut, että se, etten välttämättä tiedä tarkkaan energiamääriä enkä valmistustapoja on pieni hinta niistä yhdessä syömisen ihanista hetkistä, mutta pieni sairas mieleni on alkanut olla toista mieltä. Hän myös käy paljon kaupassa meille (ostaa enemmän ruokaa, jota syön kuin mitä enää itse ostan), ostaa rasvaisempaa juustoa (onneksi ostaa myös minun juustoani), rasvaisempia ruokakermoja, kaloripommi-eineksiä, rasvaisia makkaroita (onneksi myös kinkkua ja kalkkunaa, kun en suostu makkaroita syömään) yms. tietty ne ovat hyvän makuisia, mutta kun on toistakymmentä vuotta aivopessyt itseään olemaan syömättä kaikkea missä on enemmän rasvaa kuin siinä vähärasvaisimmassa vaihtoehdossa, on aika ristiriitainen olo. Hän myös valmistaa ruuan runsaalla rasvalla (onneksi käyttää uunivalmistusta paljon), tähän asti 60% voi on riittänyt, mutta viimeinen pisara oli kun löysin jääkaapista 80% voita, siis ehtaa voita, jota oli ostanut ruuan valmistukseen. Paniikissa piilotin voin jääkaapin uumeniin, mutta tänään jouduin luovuttamaan (suurten vastalauseiden kera) sen ruuan valmistukseen.
Hän tietää syömishäiriöstäni ja myös tuosta samaaruokaasamaanaikaan -jutusta ja on myös ollut todistamassa yhtä ahmimis-kohtausta. Hävitin suklaansa ja keksinsä niin kuin teen parasta aikaakin. Luulen, että tämän kertaisella kohtauksella oireilen ruuan kontrollin puutetta. Ainoa mitä enää voin kontrolloida on määrä, en laatua enkä valmistustapaa ja se on oikeasti pelottavaa!
Ehkä en tekisi tästä niin suurta numeroa enkä nyt olisi tuhonnut keksipakettia (mikä on oikeasti paljon minulle tässä vaiheessa parantumista), mutta kroppani päätti taas, että koska olen vakiintunut voin huoletta lihoa ja olen hyvin jatkuneen painon pudotuksen sijaan taistellut monta viikkoa paria takapakkikiloa vastaan.
Tiedän, että ruuan määrät ovat hieman nousseet, mutta eivät mielestäni niin paljoa, että ansaitsisin muistutuksen 1000 kalorin toimivuudesta. En voi sietää tätä painon nousua ja suorastaan vihaan kroppaani tällä hetkellä. Tilasin jo viimeisenä keinona ajan kuntosalille ohjelman suunnitteluun. Kotijumppaa en ole yksinkertaisesti kehdannut tehdä toisen istuessa parin metrin päässä kirjaa lukemassa. Ajattelen, että vaikka en saisikaan kuntoilulla painoa laskemaan, saisin ainakin mielenrauhani takaisin, mutta kuntoilun aloittamiseen on vielä puolitoistaviikkoa, miten saan itseni rauhoittumaan jo ennen sitä?
Ahdistus asian suhteen kasvaa koko ajan. Miten tämmöisestä voi kertoa toiselle, ilman, että kuulostaa ihan tyhmältä? Musta tuntuu, että kohta saan aikaan riidan asiasta (niin, mistä asiasta, mistä tämmöisessä asiassa edes voi riidellä?), jos en saa sanoja suustani ennen riita-astetta. Kuvittelen jo valmiiksi, miten joskus, jos asumme yhdessä alan pikkuhiljaa ottaa valtaani jääkaapin sisällöstä päättämisen. Tai sitten alan joko paisua tai tehdä omat ruuat.
Entäs mitenkähän tuon rakkaan ihanaisen saisi ymmärtämään, että vieraskeksit ja muut makeat eivät meillä pitkään säily? Varoitin tänään, että keksinsä ovat tekemässä lähtöä parempiin suihin, mutta vastaus oli, että ne säilytetään vierasvaraksi tai lähellä viimeistä myyntipäivää laitetaan omaan suuhun. Juuh, näinhän tämä ahminta toimii, katsoo millon on viimeinen myyntipäivä. Itkenkö vai nauranko?
Voi helvetti, että voi elämä olla hankalaa. Varsinkin tämmöisen häröilyn kanssa.
Löysin viitisen viikkoa sitten aivan ihanan miehen, joka jäi heti toisena päivänä käytännössä asumaan luokseni. Ensimmäisellä viikolla vielä söimme missä milloinkin erikseen eli oma ruokavalioni oli se mitä se oli ennen miestäkin. Olin siis syönyt aina samasta kaupasta ostamaani samaa ruokaa samaan aikaan päivästä.
Kaupan vaihto on aina ollut melkein mahdotonta, jos ostokseni olen toisaalla joskus tehnyt on tuntunut, ettei kaupasta löydä mitään syötävää vaikka kyseessä olisi ollut automarket (mistä siis ei ruoka syömällä lopu). Jos olen harkinnut jonkin tuotteen tietyn merkin vaihtamista toiseen olen huomannut itsekin kuinka naurettavan pitkään olen voinut seistä esim. leipätiskillä pyörittämässä jotain leipää kädessäni ja miettimässä otanko todellakin tämän uuden enkä tosiaankaan sitä vanhaa ja tuttua merkkiä. Päivärytmi on ollut aina aamupala, lounas ja yksi lämmin ruoka. Siis sama aamupala aina, sama lounas aina ja lämmin ruoka samaa ainakin muutaman kuukauden putkeen. Sairasta, tiedän.
Tuon ensimmäisen viikon jälkeen aloimme laittaa ruokaa yhdessä luonani. Tähän asti olen ajatellut, että se, etten välttämättä tiedä tarkkaan energiamääriä enkä valmistustapoja on pieni hinta niistä yhdessä syömisen ihanista hetkistä, mutta pieni sairas mieleni on alkanut olla toista mieltä. Hän myös käy paljon kaupassa meille (ostaa enemmän ruokaa, jota syön kuin mitä enää itse ostan), ostaa rasvaisempaa juustoa (onneksi ostaa myös minun juustoani), rasvaisempia ruokakermoja, kaloripommi-eineksiä, rasvaisia makkaroita (onneksi myös kinkkua ja kalkkunaa, kun en suostu makkaroita syömään) yms. tietty ne ovat hyvän makuisia, mutta kun on toistakymmentä vuotta aivopessyt itseään olemaan syömättä kaikkea missä on enemmän rasvaa kuin siinä vähärasvaisimmassa vaihtoehdossa, on aika ristiriitainen olo. Hän myös valmistaa ruuan runsaalla rasvalla (onneksi käyttää uunivalmistusta paljon), tähän asti 60% voi on riittänyt, mutta viimeinen pisara oli kun löysin jääkaapista 80% voita, siis ehtaa voita, jota oli ostanut ruuan valmistukseen. Paniikissa piilotin voin jääkaapin uumeniin, mutta tänään jouduin luovuttamaan (suurten vastalauseiden kera) sen ruuan valmistukseen.
Hän tietää syömishäiriöstäni ja myös tuosta samaaruokaasamaanaikaan -jutusta ja on myös ollut todistamassa yhtä ahmimis-kohtausta. Hävitin suklaansa ja keksinsä niin kuin teen parasta aikaakin. Luulen, että tämän kertaisella kohtauksella oireilen ruuan kontrollin puutetta. Ainoa mitä enää voin kontrolloida on määrä, en laatua enkä valmistustapaa ja se on oikeasti pelottavaa!
Ehkä en tekisi tästä niin suurta numeroa enkä nyt olisi tuhonnut keksipakettia (mikä on oikeasti paljon minulle tässä vaiheessa parantumista), mutta kroppani päätti taas, että koska olen vakiintunut voin huoletta lihoa ja olen hyvin jatkuneen painon pudotuksen sijaan taistellut monta viikkoa paria takapakkikiloa vastaan.
Tiedän, että ruuan määrät ovat hieman nousseet, mutta eivät mielestäni niin paljoa, että ansaitsisin muistutuksen 1000 kalorin toimivuudesta. En voi sietää tätä painon nousua ja suorastaan vihaan kroppaani tällä hetkellä. Tilasin jo viimeisenä keinona ajan kuntosalille ohjelman suunnitteluun. Kotijumppaa en ole yksinkertaisesti kehdannut tehdä toisen istuessa parin metrin päässä kirjaa lukemassa. Ajattelen, että vaikka en saisikaan kuntoilulla painoa laskemaan, saisin ainakin mielenrauhani takaisin, mutta kuntoilun aloittamiseen on vielä puolitoistaviikkoa, miten saan itseni rauhoittumaan jo ennen sitä?
Ahdistus asian suhteen kasvaa koko ajan. Miten tämmöisestä voi kertoa toiselle, ilman, että kuulostaa ihan tyhmältä? Musta tuntuu, että kohta saan aikaan riidan asiasta (niin, mistä asiasta, mistä tämmöisessä asiassa edes voi riidellä?), jos en saa sanoja suustani ennen riita-astetta. Kuvittelen jo valmiiksi, miten joskus, jos asumme yhdessä alan pikkuhiljaa ottaa valtaani jääkaapin sisällöstä päättämisen. Tai sitten alan joko paisua tai tehdä omat ruuat.
Entäs mitenkähän tuon rakkaan ihanaisen saisi ymmärtämään, että vieraskeksit ja muut makeat eivät meillä pitkään säily? Varoitin tänään, että keksinsä ovat tekemässä lähtöä parempiin suihin, mutta vastaus oli, että ne säilytetään vierasvaraksi tai lähellä viimeistä myyntipäivää laitetaan omaan suuhun. Juuh, näinhän tämä ahminta toimii, katsoo millon on viimeinen myyntipäivä. Itkenkö vai nauranko?
Voi helvetti, että voi elämä olla hankalaa. Varsinkin tämmöisen häröilyn kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Tunnistan täysin itseni sun kontrollintarpeesta ruokaan, siksi ajattelin vatsata ja kertoa omia kokemuksia.
Olin erään jätkän kanssa yhdessä kaksi vuotta, ja siitä ajasta asuin hänen kanssaan yhdessä reilun vuoden.
Silloin ja jo aiemmin kun olin tavannut hänet, oli minulla BED, jonka olen vasta nyt tiedostanut. Tällä hetkellä häröilen BEDin, anoreksian ja bulimian välimaastossa, bulimia pahimpana.
Niin, kun asuimme yhdessä ei kaapissa voinut olla mitään herkkua tai hyvää, jotten olisi sitä ahminut. Kuitenkin jätkäni useasti osti kotiin kaikkea herkkua, (vaikka vain itselleen), jotka kuitenkin minä söin.vaikka sanoin hänelle monta kertaa, että tänne kotiin ei osteta mitään, osti hän silti. Monta kertaa sanoin hänelle, että piilottaa vaikka sen kilon karkkipussin, jotta en yksin ollessani söisi sitä..Monesti kuitenkin etsin pussin käsiini.
Pahinta oli kun poikaystäväni äiti leipoi useasti pullia ja muuta hyvää ja toi monta pussillista asuntoomme. Nehän oli tarkoitettu pakkaseen laitettavaksi, mutta usein ne hävisivät suuhuni siltä istumalta. Muutaman kerran poikaystäväni joutui jopa palauttamaan pullat takaisin, koska sain jokun ihme kohtauksen..muuten olisin tietysti syönyt pullat :( Nyt vasta alan ymmärtää silloista ahdistustani ruokan ja liikuntaan.
Kontrollintarve syömääni ruokaan ei ollut niin paha silloin (1,5v sitten) kuin nyt. Nyt mulla on ne tietyt ruuat, joita ostan ja syön. Ei tulisi kuuloonkaan syödä muiden tekemää ruokaa, tai ravintolassa, ellen tasan tarkkaan tietäisi mitä se sisältää..ja tietysti ainekset täytyisi olla niitä mitkä olen itselleni "hyväksynyt".
Mulla on siis aika paha bulimia (toinen päivä kuivilla)... nykyään bulimiani ei ole luonteeltaan sellaista, että ostaisin kassit täyteen herkkuja ja ahmisin ne. Tuollaista se oli kun bulimikoin ahdistukseeni. Nykyään, melkein päivittäin, bulimikointi alkaa ns. hyväksyttyjen ruokien syömisestä, tai niiden liikaa syömisestä.
Monesti haluaisin ostaa kaupasta esim. jotain hyvää leipää, mutta tiedän, että se ei kuulu (ainakaan vielä) "hyväksyttyihin" ruokiin. kuitenkin jos ostan jonkun hyvän leivän, menee syöminen kuitenkin aivan överiksi.
Meni nyt mun vähän omiin löpinöihin, mutta oletko tarpeeksi selvästi kertonut miehellesi syömishäiriöstäsi ja mitä se sisältää?
Entä onko hän ymmärtänyt syömishäiriösi? Minunkaan silloiselle poikaystävälle ei koskaan mennyt jakeluun, että herkkuja meidän taloon ei osteta. Aina välillä se toimi jonkun aikaa, mutta aina sen häneltä jollain tavalla unohtui.
Tuollainen sairaanloinen kontrollín tarve ruokaan voi todella nopeasti tuhota hyvin alkaneen suhteen. Luulen, että kukaan jätkä ei minua jaksaisi tässä tilanteessa, joten elän ainakin vielä hetken (ehkä pitkäänkin) yksin.
Muuten, minulta jäi mainitsematta, että kun asuin silloisen poikaystäväni kanssa, laitoin useasti hänelle oman ruoan ja minulle oman. Se ei mielestäni ollenkaan häirinnyt, että laitoin omat ruoat itselleni. Se yhdessäolo oli tärkeintä.
Yritä olla avoin miehellesi ja tunteistasi ruokaan. Tiedän kokemuksesta, että ruoka ja syöminen yksistään voi olla se riitojen syy, joka valitettavasti jäi vain mun tietoon kun olimme yhdessä. En osannut olla tarpeeksi avoin tuntemuksistani.
Tässä oli nyt jotain mun kokemuksia..jos sulla on jotain kysyttävää, vastaan mielelläni.
Tunnistan tekstistäsi paljon itseäni, varsinkin sitä itseäni mitä joskus olin. Nykyisin vieläkin omat ostamani herkut eivät hirveän kauan säily, mutta eivät kyllä häviä enää suuhuni heti kaupasta kotiuduttuani ja miehen ostamat herkut kyllä säilyvät, ellei korvien välissä napsahda ahminta päälle, mitä onneksi tapahtuu enää kovin harvoin. Parempaan olen siis menossa, mutta nuo harvat repsahduksetkin ovat hieman pelottavia taka-askeleita, joita en kaipaisi.
Kyllä uskon, että mies ymmärtää häröilyni. Hänellä on perheessä vastaavaa taustaa, joten sitäkin kautta on jo tutustunut asioihin. Ilman tuota valmista taustaansa en varmaan olisikaan vielä saanut puhuttua omastani, mutta nyt se on paljon helpompaa.
Sepä se, kun en todellakaan halua alkaa terrorisoimaan hänenkin syömisiään, riittää kun vahdin omaa napaani. Haluan, että molemmilla on hyvä olla meidän jääkaapin sisällön kanssa eli pitää etsiä kompromisseja. Ehkä tuota eri ruokaa -juttua pitää kokeilla, jos vielä iskee paniikki, mutta ainakin tällä hetkellä ahdistus on lieventynyt huomattavasti. Kirjoittaminen on tainnut auttaa.
Yksi kysymys sinulle: olethan hakenut apua? Tuo sinun häiriö kuulostaa olevan aika pahana tällä hetkellä, joten voimia sinulle.