N. vuoden olen poikaystäväni kanssa seurustellut, ja olen huomannut itsessäni uuden piirteen jota en tiennyt minulla edes olevan; mustasukkaisuus. Alan jo olla aika vainoharhainen kumppanini suhteen, huomaan sen kyllä itsekin.
Jatkuvasti tulee ajatuksia mieleeni tyyliin "mitä jos silloin kun se ei päässytkään näkemään, olisikin mennyt tapaamaan jotain toista naista?" . Ja varsinkin iltaisin iskee aivan mieletön ahdistus (emme asu vielä yhdessä), kaikki vainoharhaisimmatkin ajatukset valtaavat mielen ja vaikka miten yritän sivuuttaa ajatukset, en voi olla ajattelematta niitä, ja lopulta saan itkeä itseni uneen.
Luulen, että kaiken mustasukkaisuuteni ja vainoharhaisuuteni syynä on suurimmaksi osaksi serkkuni. Hän muutti viimekesänä samalle paikkakunnalle, ja koska jo lapsesta asti olemme olleet parhaita ystävyksiä, vietämme myös nykyään lähes kaiken vapaa-aikamme yhdessä kavereittemme kanssa. Eli tämä serkkuni kyllä on hyvä ystävä, mutta en kertakaikkiaan luota häneen. Ensinnäkin joskus menneisyydessään hän on jotenkin onnistunut pääsemään kaverinsa poikaystävän petiin, ja tämän kuultuani luottamus häneen on tietysti romahtanut täysin. Kuitenkin tuntuu väärältä heittää hyvää ystävyyttä hukkaan ja pistää välejä poikki omaan serkkuun.
Olemme toki jutelleet asiasta, ja hän sanoo katuvansa ja että kuulemma tämä kyseinen mies oli itse houkutellut hänet sinne petiin.. silti en osaa enää luottaa serkkuuni. Kaiken lisäksi hänellä on flirtti-luonne, puhelee lirkutellen kaikille miespuolisille, jopa minun poikaystävälleni, ja lisäksi hän on useimpien miesten mielestä kovin puoleensavetäväkin. Olen tästä huomauttanut hänelle, että se vaivaa minua, mutta eipä hän oikein osaa käytöstään muuttaakaan, se on niin vahvasti vain sitä hänen omaa luonnettaan.
Kaiken lisäksi vanhempani erosivat kun olin n. 10-vuotias, syystä että isäni petti äitiäni toisen naisen kanssa, ja oli onnistunutkin pettämään ainakin parin vuoden ajan, ja suurten riitojen jälkeen erosivat sitten. Luulen että tämäkin on jättänyt jälkensä minuun, ehkä tämänkin takia pelkään kokoajan että poikaystävä pettää, vaikka hänen luonteensa on ehdottoman kaukana tyypillisistä kaksinaamaisista miehistä, jotka rupeavat heti flirttailemaan muita naisia kun oma tyttöystävä kääntää hetkeksi selkäänsä, silti joku sisälläni yrittää tehdä minut vakuuttuneeksi siitä että jokainen mies pettää joskus oli sitten kuinka upea luonne tahansa.
En missään nimessä käyttäydy poikastäväni nähden mitenkään erityisen mustasukkaisesti, tiedän että sellainen tuhoaisi lopulta suhteen, yritän mielessä vain niellä kaiken pahan olon. Olen kuitenkin kertonut muutamista minua vaivaavista asioista hänelle, ja hän on vakuutellut oikein kovasti ettei pettäisi ikinä minua, eikä kuulemma varmasti kajoaisi serkkuni flirttailuihin, vaikka minusta tuntuu aina vain enemmän että hän nauttii serkkuni seurasta. Siitäkin olen sanonut hänelle, mutta hän vakuuttaa ettei olisi tästä kiinnostunut siinä mielessä edes vaikkei seurustelisikaan kanssani. Silti en pääse tästä hiton vainoharhaisuudestani ja mustasukakisuudestani eroon.
Minulla on myös huono itsetunto, sekin tietysti osasyynä mustasukkaisuuteen, kun tuntee itsensä huonoksi(huom. pokaystävä ei millään lailla aiheuta tätä tunnetta, päin vastoin jaksaa kehua minua aina).
Kukaan päässyt eroon tällaisesta mustasukkaisuudesta? Olen vasta 19, enkä millään halua vaivautua minkään kallonkutistajan puheille, olen ujo ja pelkään sosiaalisia tilanteita, en todellakaan vain osaisi selittää näitä asioita ääneen jollekin vieraalle. Mikä helpottaisi oloani, miten saan itseni ajattelemaan jotain muuta kuin kokoajan sitä että "varmasti poikaystäväni pettää mua"?
En millään jaksa enää tätä jokapäiväistä ahdistusta!..
Jatkuvasti tulee ajatuksia mieleeni tyyliin "mitä jos silloin kun se ei päässytkään näkemään, olisikin mennyt tapaamaan jotain toista naista?" . Ja varsinkin iltaisin iskee aivan mieletön ahdistus (emme asu vielä yhdessä), kaikki vainoharhaisimmatkin ajatukset valtaavat mielen ja vaikka miten yritän sivuuttaa ajatukset, en voi olla ajattelematta niitä, ja lopulta saan itkeä itseni uneen.
Luulen, että kaiken mustasukkaisuuteni ja vainoharhaisuuteni syynä on suurimmaksi osaksi serkkuni. Hän muutti viimekesänä samalle paikkakunnalle, ja koska jo lapsesta asti olemme olleet parhaita ystävyksiä, vietämme myös nykyään lähes kaiken vapaa-aikamme yhdessä kavereittemme kanssa. Eli tämä serkkuni kyllä on hyvä ystävä, mutta en kertakaikkiaan luota häneen. Ensinnäkin joskus menneisyydessään hän on jotenkin onnistunut pääsemään kaverinsa poikaystävän petiin, ja tämän kuultuani luottamus häneen on tietysti romahtanut täysin. Kuitenkin tuntuu väärältä heittää hyvää ystävyyttä hukkaan ja pistää välejä poikki omaan serkkuun.
Olemme toki jutelleet asiasta, ja hän sanoo katuvansa ja että kuulemma tämä kyseinen mies oli itse houkutellut hänet sinne petiin.. silti en osaa enää luottaa serkkuuni. Kaiken lisäksi hänellä on flirtti-luonne, puhelee lirkutellen kaikille miespuolisille, jopa minun poikaystävälleni, ja lisäksi hän on useimpien miesten mielestä kovin puoleensavetäväkin. Olen tästä huomauttanut hänelle, että se vaivaa minua, mutta eipä hän oikein osaa käytöstään muuttaakaan, se on niin vahvasti vain sitä hänen omaa luonnettaan.
Kaiken lisäksi vanhempani erosivat kun olin n. 10-vuotias, syystä että isäni petti äitiäni toisen naisen kanssa, ja oli onnistunutkin pettämään ainakin parin vuoden ajan, ja suurten riitojen jälkeen erosivat sitten. Luulen että tämäkin on jättänyt jälkensä minuun, ehkä tämänkin takia pelkään kokoajan että poikaystävä pettää, vaikka hänen luonteensa on ehdottoman kaukana tyypillisistä kaksinaamaisista miehistä, jotka rupeavat heti flirttailemaan muita naisia kun oma tyttöystävä kääntää hetkeksi selkäänsä, silti joku sisälläni yrittää tehdä minut vakuuttuneeksi siitä että jokainen mies pettää joskus oli sitten kuinka upea luonne tahansa.
En missään nimessä käyttäydy poikastäväni nähden mitenkään erityisen mustasukkaisesti, tiedän että sellainen tuhoaisi lopulta suhteen, yritän mielessä vain niellä kaiken pahan olon. Olen kuitenkin kertonut muutamista minua vaivaavista asioista hänelle, ja hän on vakuutellut oikein kovasti ettei pettäisi ikinä minua, eikä kuulemma varmasti kajoaisi serkkuni flirttailuihin, vaikka minusta tuntuu aina vain enemmän että hän nauttii serkkuni seurasta. Siitäkin olen sanonut hänelle, mutta hän vakuuttaa ettei olisi tästä kiinnostunut siinä mielessä edes vaikkei seurustelisikaan kanssani. Silti en pääse tästä hiton vainoharhaisuudestani ja mustasukakisuudestani eroon.
Minulla on myös huono itsetunto, sekin tietysti osasyynä mustasukkaisuuteen, kun tuntee itsensä huonoksi(huom. pokaystävä ei millään lailla aiheuta tätä tunnetta, päin vastoin jaksaa kehua minua aina).
Kukaan päässyt eroon tällaisesta mustasukkaisuudesta? Olen vasta 19, enkä millään halua vaivautua minkään kallonkutistajan puheille, olen ujo ja pelkään sosiaalisia tilanteita, en todellakaan vain osaisi selittää näitä asioita ääneen jollekin vieraalle. Mikä helpottaisi oloani, miten saan itseni ajattelemaan jotain muuta kuin kokoajan sitä että "varmasti poikaystäväni pettää mua"?
En millään jaksa enää tätä jokapäiväistä ahdistusta!..
Vastaukset 4
Vanhimmat
..käytös muuttunut kun kaikkialla puhutaan mustasukkaisuudesta vai onko ihmiset vain avanneet silmät tälle vaikealle tunteelle? Mustasukkaisuudessa sinällänsä ei ole mitään pahaa, se on tunne joka kertoo meille että välitämme. Joskus sitä hallitsee täysin ja joskus tunne hallitsee meitä. Tässä tapauksessa siis varmaan jälkimmäinen vaihtoehto... On rohkeaa myöntää että on mustasukkainen, rohkeampaa kuitenkin on luopua siitä.
Kärsin itse samasta "ongelmasta" eli sairaalloisesta mustasukkaisuudesta. En jaksa enää ainaista ahdistusta ja pahaa oloa, olen huomannut että ahdistuksestani kärsii kaikki perheessämme, myös lapset. Minua ei auta vaikka mieheni kuinka minulle sanoisi että olen ihana, kaunis, ainoa nainen hänelle ikinä... Haluan rakastaa ja olla rakastettu, olen huomionkipeä ja aina kun en saa huomiota tunnen ettei mieheni rakasta minua, näin ei kuitenkaan ole. Olen päättänyt että nyt asiaan on tultava muutos!
Yritin keskustella asiasta aiemminkin mieheni kanssa laimein tuloksin, mutta nyt istutin mieheni pöydän ääreen ja kerroin asiani, itkin ja kerroin, keskustelimme vakavasti ja yritimme löytää ratkaisuja. Lupasimme aloittaa rauhallisesti... Aina kun mielessäni harhailee epäilyttävä ajatus tai mustasukkaisuus alkaa nostaa päätään soitan tai tekstaan miehelleni, tai jos hän on vierelläni halaan/puristan kädestä, paikasta riippuen. Silloin hän tietää mikä on. En tiedä tuoko tämä helpotusta tai ratkaisua elämäämme, mutta minä yritän. Otan nyt asiat päivä kerrallaan. Olen myös iskostanut itselleni ajatusta siitä, ettei mieheni ole niin tyhmä että vaarantaisi kaiken mitä meilä on hetken hauskuuden takia..
Jaksamista sinulle ja motivaatiota löytää tie ulos vaikean tunteen kynsistä =)
Kiitos hyvästä vastauksestasi, tosi helpottavaa lukea muiden samankaltaisista kokemuksista, ja siitä että mustasukkaisuutta vastaan voi näköjään tosiaan ". yrittää "taistella".
Kuulosti paljon samanlaiselta kuin oma tilanteeni, eli olen myös huomannut olevani mielettömän huomionkipeä, tuntuu että jos en jatkuvasti saa suuria rakkaudenosoituksia poikaystävältäni, niin hän ei muka välitäkään minusta. Järki sanoo että mustasukkaiset tunteeni ovat täysin järjettömiä, mutta en silti meinaa mahtaa tunteilleni mitään.
Toivon että itsekin oppisin ajan kanssa "syrjäyttämään" mustasukkaisuuteni, ja elämään siten onnellisempaa elämää.
Aloita keskustelu...kaikesta pitäisi pystyä puhumaan...ongelmat alkavat pienentyä tai ainakin muuttua vähemmän häiritseviksi kun niistä puhutaan, tuodaan esiin pelot ja toiveet, nekin joista ei ole voinut ennen puhua...jos todella rakastaa, on silloin toisen luottamuksen arvoinen ja haluaa itsekin olla sellainen. Itsellä jo vuosia kestänyt liitto lapsineen tuntui menevän hukkaan kun ei jaksettu enää puhua ja läheisyyskin unohtui jo jossain välissä, toisen työura paikassa jossa vastakkaista sukupuolta on enemmistö ja työpaikan yhteiset viikonloppuretket tuntuivat olevan suurikin loukkaus minua kohtaan...en voi oikeastaan hyväksyä sitä nytkään kun olen "vanhanaikainen", mutta kun huomasin mitä on menossa hukkaan, aloitin puhumisen ja toin esille huolenaiheeni ja murheeni, nyt tiedämme toisistamme vähän enemmän...
Rakas Heli! Kirjoituksesi oli kuin suoraan omasta elämästäni. Olen myös seurustellut vuoden nykyisen poikaystäväni kanssa. Hän on luotettava, uskollinen ja umpirehellinen (niin kuin ilmeisesti sinunkin poikaystäväsi), mutta siitä huolimatta mustasukkaisuus vaivaa mua enemmän kuin koskaan aikasemmin. Se tekee elämästäni yhtä helvettiä, ihme jos on sellanen päivä ettei päässä pyöri mitään kelaa. Musta on tullut jo lähes vainoharhainen, vaikka toinen ei annakaan mulle mitään aihetta epäillä mitään. Hän jopa yhtenä aurinkoisena kesäpäivänä soitti mulle kysyäkseen, "saako" hän mennä uikkarit jalassa yleiselle rannalle! Sama juttu kuin meillä: hän jaksaa kehua minua kauniiksi tms. Mutta mulla on niin huono itsetunto, että säännölliseen tahtiin on ongelmia oman naamani kanssa ja muut tytöt tuntuvat niin paljon kauniimmilta ja tyylikkäämmiltä. Niinpä kun kuljemme yhdessä kaupungilla asioilla, vahtaan hänen jokaista katsettaan, ettei hän vain katso ketään tyttöä liian pitkään. En kestä sanallakaan mitään viittausta hänen entiseen elämäänsä ja entisiin tyttöystäviinsä, koska kuvittelen, että heillä on ollut yhdessä niin paljon hienompaa kuin meillä. Tosiasiassa poikaystäväni ei ole kyllä suoranaisesti kehunut ketään exäänsä, kertonut joskus jotain joko neutraaliin tai kielteiseen sävyyn edellisestä suhteesta. Silti pyörittelen tollasia asioita päässäni joka päivä, joskus alan itkeä ja eilenkin sain oikeen riidan aikaseks, kun en pystyny hillitteen sanojani ja aloin huutaa. Se riita alko siitä, kun poikaystäväni loikkas ylitseni sängylle kattoon telkkaria. Sit hän kertoi, että edellisessä elämässään oli koittanut samanlaista hyppyä mutta lennähtänyt selälleen lattialle. Mä käänsin jutun niin, että siinä oli tietysti joku nainen. Kiitos että saan kertoa näistä. En haluais loukata jatkuvasti ihmistä, jota rakastan. Pelkään, että pilaan itse omat mahdollisuuteni ja meidän suhteen. Miten menettämisen pelon ja alemmuuden tunteen sais pois? Koska tää loppuu ja alkaa se uusi elämä? Voiko täältä löytää tien ulos? Tuntuu, että kompastun samaan ansaan kerta toisensa jälkeen, vaikka vannon aina, että enää en yhtään kertaa syyttele, epäile tai funtsi näitä asioita. Tiedän kyllä, että mustasukkaisuus tuhoo parisuhteen. Joku antoi tällä palstalla hyvän vinkin: kantsii ajatella, miltä minusta tuntuis, jos mieheni ei luottais minuun siks, että joku exä on pettänyt/kohdellut huonosti häntä. Mulla, niin kuin sinäkin kerroit, mustasukkaisuuden juuret tulee selvästi edellisistä suhteista. Kun olin 18, tutustuin ensimmäiseen ns. poikaystävääni. Hän hengaili kanssani, mutta ei halunnut sitoutua minuun ja tapaili muitakin naisia. Kuljin tuohon aikaan paljon lapsuuteni naapurintytön kanssa. Se tyttö oli tosi nätti ja kaikki miehet aina ihaili häntä. Myös tää eka poikaystävä rupesikin pitään peliään naapurintytön kanssa. Tällä tytöllä oli jo silloin ongelmia viinan ja huumeidenkin kanssa (mähän en ymmärtänyt mistään alkoholiongelmasta mitään enkä nähnyt koskaan niitä huumetyyppejä) ja hän oli tosi sulkeutunut, arka ja ailahtelevainen. Niinpä hän lähti tän pojan mukaan, hänellä oli useita suhteita. Mä tunsin itteni rumaks ankanpoikaseks siinä vierellä, mutta koteloin kaikki tunteet sisälleni ja näytin hymyistä naamaa. Tää kaikki tuli vahvasti mieleeni, kun kerroit serkustasi. Mä toivon nyt, että olisin etsinyt normaalia, tervehenkistä kaveriseuraa ja lempeästi mutta päättäväisesti katkaissut välit tähän tyttöön, joka ei oikeasti halunnut apua ongelmiinsa. Myöhemmin olen tajunnut, että pidin häntä ystävänäni pelkästään velvollisuudentunteesta. Seuraava vakava suhteeni oli juuri entisestä tyttöystävästään eronneen pojan kanssa. Kumpikaan ei päässyt suhteesta irti, vaikka riidat alkoivat jo ensimmäisen kuukauden jälkeen ja itkin tosi usein ja olin masentunut ja ahdistunut. Tämä poikaystävä puhui paljon exästään, sain jopa tietää melkein kaiken heidän seksielämästään. Sitten meni muutama vuosi, ja tapasin uuden miesystävän. Ihastuin hänen hauskaan ja iloiseen olemukseensa. Hän paljastui kuitenkin naisten suhteen tosi pinnalliseksi. Kerran kun oltiin baarissa kaveriporukan kanssa, hän kehui vanhalla yhdenyönjutullaan minun istuessa vieressä eikä edes huomannut mua. Sitten kun hän muutti omaan asuntoon ja piti tuparit, niin hän flirttaili ystävälleni koko illan. Hän oli viimeinen exäni. Jos olisin tiennyt miten tollaset tapahtumat vaikuttaa tulevaan elämään, en olis koskaan halunnut kokea niitä suhteita. Haluisin sanoa sulle Heli, että sulla ei oo mitään velvollisuutta pitää serkkuusi yhteyttä, jos hänen käytöksensä/olemuksensa häiritsee sua. Eri juttu on, viihdytkö tosiaan hänen seurassaan. Mä oon kuitenkin sitä mieltä, että ystävään täytyy voida luottaa. Saat kyllä uusia ystäviä, yksinjäämisen tai hylätyks tulemisen pelosta ei kannata olla kenenkään kanssa. Myös mulle meni vuosikausia läpi kaikki selitykset siitä, minkä takia kaverin poikaystävän kans voi pelehtiä ihan hyvällä omallatunnolla. Jos oot epävarma siitä, mitä sun poikaystävä ajattelee serkusta, niin pystyisitkö esim. kysyyn sitä häneltä suoraan ja kertoon hänelle tunteistasi? Iso kiitos teille kaikille jotka luitte tämän. Tsemppiä!