Tämä ei välttämättä ole oikea palsta, mutta tuntuu niin pahalta että on pakko purkaa tunteitaan jonnekin. Anteeksi siis jos loukkaan jotakuta viestilläni, tarkoitus ei ole niin tehdä. Oloni vaan on kamala ja loppuun palanut. Tekisi mieli vaan kadota ja unohtaa tämä tuska.
Kahden vuoden sisään 3 keskenmenoa. Ei lapsia, paitsi miehellä yksi edellisestä liitosta. Ensimmäinen raskauteni päättyi rv12, toinen rv 6 ja reilusti yli vuoden tärppäämättömyyden jälkeen vihdoin plussasin ja onnesta soikeana tietenkin. Sekin raskaus päättyi keskenmenoon varhaisilla viikoilla ja vaikka homma oli nopea ja suht kivuton, henkinen tuska pahenee kerta kerralta.
Nyt vihdoin kunnallinen puoli kiinnostui tutkimaan tilannettani ja olen parhaillaan käymässä läpi tutkimuksia, joissa yritetään selvittää josko minusta vikaa löytyisi. Kaikki on tähän asti vaikuttanut normaalilta, mutta useamman viikon verran vielä joudun juoksemaan kokeissa, ultrissa jne. Vaikka suru on edelleen suuri, olen helpottunut että nyt saadaan apua. Ei siis hedelmöityshoitoa (kun kerran raskaaksi tulen, vaikkakin heikosti) mutta edes mielenrauhaa, mikäli syytä km:hin ei löydy. Tai jos löytyy ja se asia saadaan hoidettua / korjattua, sekin on hyvä.
Mutta; nyt kun jo toista kiertoa seurataan munasolun kehittymistä (ja muutakin) ja lääkäritkin kehottavat ahkerasti vällyjen väliin antaen vielä tarkempaa määritystä yhdyntätahdista ja päivistä, mies onkin sanonut sopimuksen irti. Mies ei ole tämän vuoden puolella koskenut minuun "sillä tavalla" kuin kerran!! Ei tätä voi yrittämiseksi kutsua, vaikka mies olevinaan on yrityksessä mukana. Ainakin oli ennen. Mies ei puhu eikä kerro tunteistaan vaikka kaikin keinoin olen yrittänyt päästä hänen päänsä sisälle, ehdottanut jopa ehkäisyn alottamista kunnes tilanne rauhottuu vähentääkseni kummankin paineita. Nyt usean viikon riitelyn ja paineen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, ettei mies tainnutkaan tosissaan haluta lasta kanssani. Pelästyi ehkä, kun nyt saadaankin ulkopuolista apua. Eli siis pihtaa eikä halua antaa sitä mahdollisuutta, että saisimme yhteisen vauvan alulle. Mitä ihmettä tämä nyt on?? Vielä pari kk takaperin yritystä oli ovulaatiotikkujenkin kanssa. Mitä on tapahtunut? Okei, olen ollut kireänä, mutta tutkimusten alusta jo paljon positiivisempi ja toiveikkaampi. Eikö sen luulisi vaikuttavan miehen mielialaan päinvastaisesti? Ja voiko kukaan mies olla niin julma, että on tähän asti pannut paljaalla ajatellen ettei emäntä paksuksi paukahda tai jos sellanen "vahinko" pääsisi käymään, menee se perinteen mukaisesti kesken. Siis tältä alkaa oikeasti tuntua!! Ei tässä voi miehen oikeasta halusta olla kyse jos piinaa vaimoaan ja antaa minun itkeä suruni yksin. Loppukädessä yritän kätkeä vihan, surun ja koko tuskan ulkokuoren alle ja olla kuin ei mitään.
Ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä selvemmin olen muodostanut tämän kuvion itselleni miehen suhteen. Näin tarkemmin ajateltuna, hän ei ole hätkähtänyt keskenmenoista juurikaan. Ensimmäisen jälkeen jaksoi lohduttaa pari päivää, sitten teki katoamistempun ja ryyppäsi pari päivää ilmoittamatta minulle sanaakaan. Toisen keskenmenon selvittyä en saanut kuin huutoa. Nyt kolmannessa hän lohdutti päivän jonka jälkeen itsekin kokemuksesta viisastuneena tajusin lopettaa surkuttelun, pääasia on kuitenkin pitää parisuhde kasassa. Mutta jo samalla viikolla mies järjesti sodan ja mykkäkoulua olikin muutaman päivän verran kunnes mies perui pahat puheensa, pyysi anteeksi ja rukoili anteeksiantoa.
Nyt viime aikojen temppuilun myötä olen todella alkanut miettiä onko kaikki vain kohtalon käsissä? Eikö minun ole tarkoituskaan onnistua tämän miehen kanssa? Puhuuko käytös puolestaan? Tuntuu tosi turhauttavalta taas huomenna mennä lääkäriin ja kertoa, ettemme ole TAASKAAN käyttäneet ovulaatioaikoja hyväksemme lainkaan. Lisäksi mies ei ole enää ollut ollenkaan kiinnostunut koko tutkimusjutusta ja yksin olen siellä saanut tähänkin asti käydä. Kertaakaan ei ole edes kysynyt miten käynti on mennyt saati mitä siellä on tehty.
Kuva alkaa valjeta. :( Aion tosin käydä tutkimukset loppuun koska en näe mitään väärää siinä, että tutkitutan itseni oman terveydenkin kannalta. Samaa sanoin miehellenikin jotta ei ottaisi turhia paineita, ettei tässä ole tarkoitus hedelmöityshoitoa saada eli ei tarvitse siis kello kädessä juosta makkarin puolella jos ei siltä tunnu. Mutta mielestäni kolme keskenmenoa syö naista jo niin syvältä, että vähin mitä voin tehdä on sulkea pois vaaratekijät ja tutkituttaa että kaikki on kunnossa.
Ja oli vauvahaaveita tai ei, tilanne (miehen pihtaus) on äärimmäisen piinaava jo omienkin halujen kannalta. Ei läheisyyttä, ei kosketusta... pelkkää kylmää kättä ja välinpitämättömyyttä.
Anteeksi tällainen valitus. Pakko oli purkaa ajatuksia. Meno on ihan hullua, tuntuu tosissaan että pitäisi vaan kadota ja jättää historiaan koko tämä touhu. Tuntuu myös kuin oisin shokkitilassa, kotona ei ole hyvä olla, töissä on hankalaa keskittyä mihinkään ja vielä pelko oman terveyden sekä parisuhteen vuoksi...
Lyhyesti: häivynkö kuvioista ja jätän miehen oman onnensa nojaan? Mitä hänen käytöksestään voi tulkita? Ennen kaikkea järkyttää, ettei oma elinkumppani ole tosiaan edes kiinnostunut miten minulla on sairaalassa juostessa mennyt. Ei sen vertaa, että kysyisi edes olenko tunnepuoleltani edes kunnossa. Nyt voin jo sanoa, että en ole.
Kahden vuoden sisään 3 keskenmenoa. Ei lapsia, paitsi miehellä yksi edellisestä liitosta. Ensimmäinen raskauteni päättyi rv12, toinen rv 6 ja reilusti yli vuoden tärppäämättömyyden jälkeen vihdoin plussasin ja onnesta soikeana tietenkin. Sekin raskaus päättyi keskenmenoon varhaisilla viikoilla ja vaikka homma oli nopea ja suht kivuton, henkinen tuska pahenee kerta kerralta.
Nyt vihdoin kunnallinen puoli kiinnostui tutkimaan tilannettani ja olen parhaillaan käymässä läpi tutkimuksia, joissa yritetään selvittää josko minusta vikaa löytyisi. Kaikki on tähän asti vaikuttanut normaalilta, mutta useamman viikon verran vielä joudun juoksemaan kokeissa, ultrissa jne. Vaikka suru on edelleen suuri, olen helpottunut että nyt saadaan apua. Ei siis hedelmöityshoitoa (kun kerran raskaaksi tulen, vaikkakin heikosti) mutta edes mielenrauhaa, mikäli syytä km:hin ei löydy. Tai jos löytyy ja se asia saadaan hoidettua / korjattua, sekin on hyvä.
Mutta; nyt kun jo toista kiertoa seurataan munasolun kehittymistä (ja muutakin) ja lääkäritkin kehottavat ahkerasti vällyjen väliin antaen vielä tarkempaa määritystä yhdyntätahdista ja päivistä, mies onkin sanonut sopimuksen irti. Mies ei ole tämän vuoden puolella koskenut minuun "sillä tavalla" kuin kerran!! Ei tätä voi yrittämiseksi kutsua, vaikka mies olevinaan on yrityksessä mukana. Ainakin oli ennen. Mies ei puhu eikä kerro tunteistaan vaikka kaikin keinoin olen yrittänyt päästä hänen päänsä sisälle, ehdottanut jopa ehkäisyn alottamista kunnes tilanne rauhottuu vähentääkseni kummankin paineita. Nyt usean viikon riitelyn ja paineen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, ettei mies tainnutkaan tosissaan haluta lasta kanssani. Pelästyi ehkä, kun nyt saadaankin ulkopuolista apua. Eli siis pihtaa eikä halua antaa sitä mahdollisuutta, että saisimme yhteisen vauvan alulle. Mitä ihmettä tämä nyt on?? Vielä pari kk takaperin yritystä oli ovulaatiotikkujenkin kanssa. Mitä on tapahtunut? Okei, olen ollut kireänä, mutta tutkimusten alusta jo paljon positiivisempi ja toiveikkaampi. Eikö sen luulisi vaikuttavan miehen mielialaan päinvastaisesti? Ja voiko kukaan mies olla niin julma, että on tähän asti pannut paljaalla ajatellen ettei emäntä paksuksi paukahda tai jos sellanen "vahinko" pääsisi käymään, menee se perinteen mukaisesti kesken. Siis tältä alkaa oikeasti tuntua!! Ei tässä voi miehen oikeasta halusta olla kyse jos piinaa vaimoaan ja antaa minun itkeä suruni yksin. Loppukädessä yritän kätkeä vihan, surun ja koko tuskan ulkokuoren alle ja olla kuin ei mitään.
Ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä selvemmin olen muodostanut tämän kuvion itselleni miehen suhteen. Näin tarkemmin ajateltuna, hän ei ole hätkähtänyt keskenmenoista juurikaan. Ensimmäisen jälkeen jaksoi lohduttaa pari päivää, sitten teki katoamistempun ja ryyppäsi pari päivää ilmoittamatta minulle sanaakaan. Toisen keskenmenon selvittyä en saanut kuin huutoa. Nyt kolmannessa hän lohdutti päivän jonka jälkeen itsekin kokemuksesta viisastuneena tajusin lopettaa surkuttelun, pääasia on kuitenkin pitää parisuhde kasassa. Mutta jo samalla viikolla mies järjesti sodan ja mykkäkoulua olikin muutaman päivän verran kunnes mies perui pahat puheensa, pyysi anteeksi ja rukoili anteeksiantoa.
Nyt viime aikojen temppuilun myötä olen todella alkanut miettiä onko kaikki vain kohtalon käsissä? Eikö minun ole tarkoituskaan onnistua tämän miehen kanssa? Puhuuko käytös puolestaan? Tuntuu tosi turhauttavalta taas huomenna mennä lääkäriin ja kertoa, ettemme ole TAASKAAN käyttäneet ovulaatioaikoja hyväksemme lainkaan. Lisäksi mies ei ole enää ollut ollenkaan kiinnostunut koko tutkimusjutusta ja yksin olen siellä saanut tähänkin asti käydä. Kertaakaan ei ole edes kysynyt miten käynti on mennyt saati mitä siellä on tehty.
Kuva alkaa valjeta. :( Aion tosin käydä tutkimukset loppuun koska en näe mitään väärää siinä, että tutkitutan itseni oman terveydenkin kannalta. Samaa sanoin miehellenikin jotta ei ottaisi turhia paineita, ettei tässä ole tarkoitus hedelmöityshoitoa saada eli ei tarvitse siis kello kädessä juosta makkarin puolella jos ei siltä tunnu. Mutta mielestäni kolme keskenmenoa syö naista jo niin syvältä, että vähin mitä voin tehdä on sulkea pois vaaratekijät ja tutkituttaa että kaikki on kunnossa.
Ja oli vauvahaaveita tai ei, tilanne (miehen pihtaus) on äärimmäisen piinaava jo omienkin halujen kannalta. Ei läheisyyttä, ei kosketusta... pelkkää kylmää kättä ja välinpitämättömyyttä.
Anteeksi tällainen valitus. Pakko oli purkaa ajatuksia. Meno on ihan hullua, tuntuu tosissaan että pitäisi vaan kadota ja jättää historiaan koko tämä touhu. Tuntuu myös kuin oisin shokkitilassa, kotona ei ole hyvä olla, töissä on hankalaa keskittyä mihinkään ja vielä pelko oman terveyden sekä parisuhteen vuoksi...
Lyhyesti: häivynkö kuvioista ja jätän miehen oman onnensa nojaan? Mitä hänen käytöksestään voi tulkita? Ennen kaikkea järkyttää, ettei oma elinkumppani ole tosiaan edes kiinnostunut miten minulla on sairaalassa juostessa mennyt. Ei sen vertaa, että kysyisi edes olenko tunnepuoleltani edes kunnossa. Nyt voin jo sanoa, että en ole.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Toivon sinulle voimia jaksaa tuossa vaikeassa asiassa. Ikävä kyllä tuollaiset tilanteet tuovat ihmismielen huonot puolet esiin, ehkä miehesi on mennyt niin lukkoon ettei osaa yksikertaisesti käsitellä tuota vaikeaa asiaa. Yuska voi olla liian kova. Mutta onko sinun asiasi tuossa raskaassa tilanteessa olla miehesi tukena, jos hän ei osaa olla sinun tukenasi? Sinulla varmasti riittää tekemistä muutenkin oman itsesti kanssa.
neuvoa en osaa, mutta varmasti löydät ratkaisun joka koituu SINUN parhaaksesi. Ajattele että elämäsi on sinun, ja sinä teet siitä itsellesi hyvän, joko miehesi kanssa tai ilman.
Voimia ja tsemppiä, toivottavasti jaksat!
oikea palsta sinulle! =) Sinä olet lapseton siinä missä me muutkin, vaikka pystyt tulemaan raskaaksi ilman hoitoja. Tervetuloa vain tänne! Itse olen ainakin saanut todella paljon voimia näiltä kanssasisarilta ( ja miksei veljiltäkin ). Enää ei tunnu, että maailma kaatuu niskaan. Oli kyllä pelastus minulle, että laitettiin tietokone ja netti, täältä saa vertaistukea, joka on ainakin minulle paljon tärkeämpää kuin ystävien tuki. He kun lohduttavat ja kuuntelevat hyvin, mutta vauva kainalossa ja oma syli on niin tyhjä kuin musta-aukko, että voisi imeä itseensä vaikka muutaman jumbojetin..
Tuo sinun tilanne on vaikea. Ja tuskan voi kyllä aistia tänne asti. Minulle tuli tuosta tilanteesta mieleen, että joko miehesi on täysin tunteeton tai sitten kärsii keskenmenoista todella paljon, mutta ei pysty näyttämään tunteitaan. Hänen täytyy olla se vahva, ei halua tuskaa näyttää sinulle, sillä sitten viimeistään sinä rohmahtaisit. Näin minun mieheni on sanonut, kun joskus olen huutanut, että hänen positiivinen " on tullakseen, jos tulee "- asenne alkaa nyppiä. Jos hän suojelee sinua? Kysy! Mutta jos tilanne olisi sellainen, että ei oikeasti välitä, vaikka teiltä on jo kolme ( oliko kolme? ) sikiötä mennyt kesken, niin minä en ainakaan jäisi katsomaan...
Voi että, voimia ja halauksia sinulle! Pysy palstalla! =)
Kaunista tekstiä tuli molemmilta, kiva ettei tarvitse tuntea olevansa aivan yksin... Kiitoksia.
Jotenkin tuntuu, että mies ei välitä. Jos hän kärsisi tilanteesta mitenkään, hän tuskin karjuisi minulle välinpitämättömästi saati vähättelisi tapahtumia. Aivan kuin olisi jotenkin väärin että suren.. Kun km tulee, se on itkun paikka oltiin sitten ihan alkumetreillä tai ei. Omasta mielestä olen riittävän skarppi, jos osaan kuitenkin asennoitua realistisesti ja yritän olla purnaamatta liikaa, ja viimeisessä tosiaan jo seuraavana päivänä lopetin itkemisen miehen nähden. Mies ei edes tajua, että nämä asiat ovat mielessä jokaisena elämäni päivänä ja huonon hetken tullen todella itken, itken tätä kaikkea ja menetettyjä (3 tosiaan) lapsenalkuja. Kun näen hänen lastaan ja saan leikkiä äitipuolta, lapsen ihanuudesta huolimatta tunnen suurta tuskaa ja kaipuuta, en tiedä mitä kohtaan mutta jotain kuitenkin. Sydän huutaa kivusta jatkuvasti.
Lääkäri ehdotti minulle terapiaa, kun en edes näitä lääkärikäyntejä pysty olemaan itkemättä. Siellä tunteet jotenkin purkautuu ja kotiin mennessä pitää taas skarpata ja peittää itkuiset silmät. Siitä olen varma, ettei mies todellakaan pode mitään tuskaa näistä keskenmenoista. Ensimmäisestä hän sanoi, että on surullista mutta mitä sitä murehtimaan, mennyt on mennyttä eikä muuta voi.
Kun se olisikin niin helppoa.
Nyt pitää lähteä töistä kotiin. Täytyy yrittää olla hyväntuulinen... pääasia itsellenikin kuitenkin on, että mieheni kanssa välit ovat kunnossa. Pahinta vaan on, ettei hän puhu. Koskaan ei voi tietää mitä hänen päässään liikuu.
Ja tätä kirjottaessa tuli mieleen yksi jos toinenkin kamala asia, mitä mies on sanonut tai tehnyt.. parempi varmaan olla kertomatta, koska itsellenikin päivänselvää on että tämän miehen saisi passittaa menemään.
Mutta mutta... niin ihmeellistä on rakkaus. Ei siitä halua päästää irti niin kauan kuin vähääkään oikealta tuntuu. En taida olla saanut "turpaani" vielä tarpeeksi...
Kiitos teille ja voimia myös omaan elämäänne!! :)
kun minusta tuntuu niin pahalle sinun puolestasi! Olen se "tyhjä musta-aukko syli" kirjoittaja. Minun mielestä se on NIIN väärin sinua kohtaan, että joudut surusi kantamaan yksin ja jopa vielä peittelemään itkuiset silmäsi! Mieti nyt oikeasti, että jaksatko sinä sellaista käytöstä mieheltäsi, jo lapsettomuus yksin on niin kamala ja voimia vievä.. Mutta rakkaus! Se on sokea. Ja kyllä minä ymmärrän. Jäädä on vaikea ja lähteä vielä vaikeampi.. Onko sinulla ketään ystävää, jolle voisit puhua? Entä se terapia? Mutta muista, että täällä voit tuntojasi kertoa, me kuuntelemme ja autamme!
Minä koin lapsettomuusasian niin, että miehenä nimenomaan minun piti olla vahva ja positiivinen ja se olkapää jota vasten vaimo sai vollottaa ja kiukutella. Ympäristö eikun vahvisti tätä: "Vaimollasi on nyt tosi vaikeaa", "Muista olla tukena vaimollesi", "Nämä lapsettomuusasiat kirpaisee naisia niin syvältä, kyllä miehillä on helpompaa". Välillä tuntui että pää räjähtää, muttei auttanut. Oli nimittäin todella vahva intuitio että jos minä olisin romahtanut niin se olisi ollut aivan viimeinen tikki siinä tilanteessa.
No, se on onneksi onnellisesti ohi... Naiset vaan usein kuvittelee että jos mies ei puhu se ei välitä. Täysin, täysin väärin!
On se kumma että joka kerta kun tämän palstan avaa niin löytää aina ihmisiltä niin paljon samanlaisia tarinoita.Ne on melkein kaikki kun omasta elämästä.No samaahan me kaikki läpi käymme.
Useimmat suomalaiset miehet, omani mukaan lukien, ei paljon tunteistaan puhu eikä näytä.Poikkeuksena ehkä tämä ihanan kuuloinen mies joka myös tähän viestiisi on vastannut=).
Olemme jo kauan lapsista puhuneet ja päättänyt että joskus niitä saisi tulla.Olemme jo viitisen vuotta ilman ehkäisyä olleet ilman että mitään olisi tapahtunut.Ei meillä mitään sen enempää stressiä ole ollut.Ollaan sillä asenteella oltu liikkeellä että tulee kun on tullakseen.Näin monen vuoden jälkeen kuitenkin alkoi jo huolestua ja hakeuduin lääkärille.
Kaikki alkoikin rullaaman tosi nopeasti.Pääsin kk odotuksen jälkeen lapraskopiaan ja mieheni kävi mukisematta viemässä simppansa tutkittavaksi.Muutama kk siitä alkoikin nyt lapsettomuushoidot.On tässä piikitelty ja huomena ekaan inssiin.
Sen takia ajattelin vastata tähän sinun kirjoitukseesi,koska tuo seksin puute on ongelmana meilläkin.Hyvä kun pari kertaa kuukaudessa saa.Piti oikein valehdella kun täytettiin kaavakkeita sairaalalle että muka 1-2kertaa viikossa harrastaisimme sitä.Niinhän se joskus olikin(ellei useammin).Emme ole juuri koskaan sillä asenteella niissä hommissa olleet että nyt tehdään se lapsi,vaikka se tietenkin takaraivossa on ollut.En ole mielestäni siltä kantilta hirveästi tätä seksin puutetta viitsinyt ottaa puheeksi,jotta ei tulisi niitä paineita.Onhan se niinkin että nyt kun itsellä on niin kamalat halut niin ehkä se sitten jotenkin on poistyöntävää kun joskus aikoinaan on mies melkein joutunut kerjäämään kun itselläni ei paljon intoa siihen löytynyt.No ei kait sitä enää tarvitse harrastaakaan ku purkkiin voi tarpeensa laukaista ja onhan minullakin oma käsi,mutta kyllä se läheisyyden puute rassaa.Ai nii sainhan muutama päivä sitten kun lääkäri käski että pitäis nyt harrastaa sitä, että voi olla muutaman päivän ilman,ennen kun taas purkkiin pitäis ruiskasta;).Turhauttavaa on!
Kommentoisin vielä tuohon sanomaasi "Useimmat suomalaiset miehet, omani mukaan lukien, ei paljon tunteistaan puhu eikä näytä."
Kannattaa tutustua miesten kriisikeskuksen toiminnan väliraporttiin, löytyy
http://www.miestenkriisikeskus.net/kun mies hakee apuapdf.pdf
Raportin sivulta 17 löytyy seuraavanlainen kommentti:
"Uskomus siitä, että miehet eivät puhu on hölynpölyä. Miehet puhuvat paljon
silloin, kun heillä on tilaisuus ja ilmapiiri on sellainen, että se on turvallista.
Miesten puhe on suoraa ja runsasta, kun sitä ei olla jatkuvasti keskeyttämässä
ja miehen ei tarvitse puhua puolustaakseen itseään."
Eli miehet kyllä puhuvat, naiset eivät vaan välttämättä pysty odottamaan sopivaa hetkeä vaan käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä: "MIKSET SÄ KOSKAAN PUHU MULLE!!!". Silloin peli on menetetty pitkäksi aikaa.
Tiedossa on tuo=)!Kyllä me paljon puhutaan ja kuunnellaan toisiamme.Vuosien mittaan keskustelu taito vain paranee,mutta tunne asioista ei samalla tavalla(paitsi ehkä pienessä känässä).Kyllä sitä saa oikein kysyä että jotakin tunnepuolista kertoisi,enkä kyllä silloin puhu päälle tai intä asioita.