Moi!
Olen tällainen tavallinen 16wee poika. Elämäni oli enemmänkin kuin loistavasti vielä muutama kuukausi sitten, mutta nyt se on yhtä helvettiä. Syyni tähän ovat ne, että tyttökaveri ensin jätti minut. Olin aivan maassa mutta juuri kun olin pääsemässä siitä yli niin isäni teki itsemurhan. Haulikolla päähän vaatekomerossa. Sitten vielä minä satuin löytämään hänet lojumasta verisessä vaatekomerossa. Ette kuule voi kuvailla tunteitani sillä hetkellä!! Nyt isäni itsemurhasta on kulunut n. kuukausi. Vajoan kokoajan vain syvemmälle ja syvemmälle. En koskaan ajatellut kuinka voimakkaita tunteet voivat olla. olen itkenyt ja surrut isääni ja tyttöystävääni joka päivä. Lukiossa menee huonosta ja olen lintsannut hirveesti. Itsetuntoni on aivan maassa ja niinkuin sanoin se vain heikkenee kokoajan. kertokaahan mitä pitää tehdä että elämä muuttuu taas normaaliksi. Vai muuttuukohan koskaan? Toivottavasti..? Sen ainakin tiedän että tulen muistamaan nämä surun ja kyynelten hetket koko loppu elämäni. Mutta nyt pitäisi olla mahdollisimman luja ja pitäisi palata normaaliin elämään taas...
Okei. Piti vähän johonkin purkaa sydäntäni että helpottaisi edes vähän...Hyvää lopputalven jatkoa vain kaikille.
Olen tällainen tavallinen 16wee poika. Elämäni oli enemmänkin kuin loistavasti vielä muutama kuukausi sitten, mutta nyt se on yhtä helvettiä. Syyni tähän ovat ne, että tyttökaveri ensin jätti minut. Olin aivan maassa mutta juuri kun olin pääsemässä siitä yli niin isäni teki itsemurhan. Haulikolla päähän vaatekomerossa. Sitten vielä minä satuin löytämään hänet lojumasta verisessä vaatekomerossa. Ette kuule voi kuvailla tunteitani sillä hetkellä!! Nyt isäni itsemurhasta on kulunut n. kuukausi. Vajoan kokoajan vain syvemmälle ja syvemmälle. En koskaan ajatellut kuinka voimakkaita tunteet voivat olla. olen itkenyt ja surrut isääni ja tyttöystävääni joka päivä. Lukiossa menee huonosta ja olen lintsannut hirveesti. Itsetuntoni on aivan maassa ja niinkuin sanoin se vain heikkenee kokoajan. kertokaahan mitä pitää tehdä että elämä muuttuu taas normaaliksi. Vai muuttuukohan koskaan? Toivottavasti..? Sen ainakin tiedän että tulen muistamaan nämä surun ja kyynelten hetket koko loppu elämäni. Mutta nyt pitäisi olla mahdollisimman luja ja pitäisi palata normaaliin elämään taas...
Okei. Piti vähän johonkin purkaa sydäntäni että helpottaisi edes vähän...Hyvää lopputalven jatkoa vain kaikille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mutta koita kestää, kyllä se siitä vielä lutviutuu.
On varmasti hirveätä menettää oma isänsä ja vieläpä itsemurhan vuoksi!!
Ymmärrän, ettei koulu ole nyt niin makoisaa, kun on kaikkea tuollaista tapahtunut. Eihän kukaan ole mikään super-ihminen... Ole siis lempeä itsellesi, vaikka saisitkin tänä ensimmäisenä vuonna huonoja arvosanoja. Sinun on erittäin tärkeätä muistaa, että et saa syyttää itseäsi mistään! Et isän kuolemasta, et koulunumeroista, etkä myöskään seurustelusuhteen loppumisesta. Mikään niistä ei ole ollut sinun vastuullasi, vaan kaikki on ollut ainoastaan huonoa tuuria. Koita lepäillä tämä vuosi ja ota rauhallisesti opiskelujesi kanssa. Suorita vain sen verran kursseja kuin tulet suorittaneeksi. Niin minäkin tekisin sinun sijassasi. Kun lepäät tämän vuoden huolella, sinulla on ensi vuonna jo paljon enemmän voimia ja paljon parempi mieli! =)
Ota itseäsi niskasta kiinni. Kosta niille, jotka eivät uskoneet elämään tai sinuun, tekemällä itsestäsi jotain. Lorviminen ei hyödytä ketään. Anna surun tulla, mutta etsi myös iloa ja parempaa tulevaisuutta. Ajattele, että jos nyt annat olla, sinulle käy niinkuin isällesi. Epäonnistut. Eikä yksi tyttö merkitse niin paljoa, elämä on vielä edessä, jaksa.
En halua loukata, en masentaa, vaan tökkiä sinut hereille, ennen kuin vajoat ikuiseen uneen.
Suru vie oman aikansa, hyväksyisipä sitä tai ei.
Monet ihmiset tekevät niin, että hukuttavat surunsa tekemällä aluksi kovasti töitä, mutta se ei tule toimimaan. Niille ihmisille iskee kuitenkin kova suru sitten myöhemmin -vaikkapa puolenvuoden päästä tapahtuneesta. Silloin ei auta 'ottaa itseään niskasta kiinni' ja sanoa: kyllä tämä tästä. Suru on surtava. Se on yksinkertainen totuus.
Annoin tuossa ylempänä ketjun aloittajalle neuvon, että hän olisi lempeä itseään kohtaan, kun on joutunut kestämään tänä vuonna niin kovin paljon. Yrittäisi opiskella vain sen verran kuin pystyisi eikä vaatisi itseltään juuri mitään. Jos vain mahdollista, nukkuisi viikonloppuaamut pitkään, söisi hyvin ja kävelisi raittiissa ulkoilmassa pohtimassa asioita. Tietenkään liikaa ei kannata pohtia, mutta tuskinpa kukaan tulee nyt ensimmäisenä vuotena liikaa pohtineeksikaan! Minun mielestäni se on mahdottomuus, koska asioita _täytyy_ tuolloin kelata mielessään. Vasta sitä kautta saa itselleen niistä rauhan.
Ketjun aloittaja: Kyllä sinulla hyvin menee, jos lepäät ja etenet rauhallisesti tämän ensimmäisen vuoden. Toivon sinulle jaksamisia ja kaikkea hyvää :) Vaikutat oikein mukavalta tyypiltä!
.. Menetyksiesi puolesta, ja isäsi itsemurha on varmasti aivan kamala asia. Minä ehdottaisin, että hakisit aikaa kuraattorilta, psykiatrilta tai muulta vastaavalta, jolle voisit kertoa olostasi. Pään sisällä pohtiminen ja sureminen ei helpota oloa, tiedän sen omastakin kokemuksesta. On kuitenkin hyvä, että sulla on tahtoa selvitä siitä yli, toisilla kun ei ole. Toiset luopuvat omastakin toivostaan, toivon ettet sinä koskaan luovuta. Sulla voi olla tosi vaikeaa nyt, mutta sure rauhassa. Koita kuitenkin ymmärtää, ettet voi jatkaa sitä koko elämääsi. Entinen on entistä, jossain vaiheessa täytyy ottaa askel kauemmas siitä. Jos sitä ei tee, elämä menee sekaisin. Pikkuhiljaa, ihan omaa tahtiasi. Muistele sinun ja isäsi välisiä yhteisiä hyviä muistoja ja onnellisia hetkiä, sillä jos murehdit kaikkea mitä teit väärin tai jätit sanomatta, voi sinulle aiheutua syyllisyyttä, mikä ei ole hyvä asia. Jos tahdot, vaihdan mielelläni ajatuksia mesessä/sähköpostissa kanssasi.
Älä luovuta.