Totuus Kaikesta 5

KultaharjaLeijona kirjoitti:

Tämä on omistettu teille jotka... teille kaikille jotka odotitte tätä....=)KIITOS.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Jenna katsoi pitkään naista, joka seisoi hänen edessään. Naisella oli pitkät, vaaleanruskeat hiukset. Ne oli huolimattomasti sipaistu korvien taakse. Se näytti oikeastaan aika kauniilta, vaikka kun se hymyili, sen silmien ympärille kaartui kolme pientä ryppyä. Jenna vetäisi oikean kätensä sadetakkinsa taskusta ja ojensi Aleksin äidille. Nainen tarttui käteen reippaasti ja kehuen, että tässäpä oli kohtelias nuori neiti.
Aleksi näytti olevan mielissään.
"Oikein hauska tutustua sinuun, Jenna! Mitäpäs jos Aleksi esittelisi vähän tätä taloa sinulle?"
Jenna kohautti hymyillen harteitaan ja he lähtivät Aleksin kanssa kulkemaan pitkin pitkää eteiskäytävää. Sen päässä näytti olevan olohuone.
Huoneessa oli harmaat nahkasohvat, lattialla takan vieressä oli suuri, vaaleanharmaa talja.
Televisio oli nurkassa ja sen päällä pieni kukkaruukku.
Valoa huoneeseen tulvi kolmesta, lattiaan-asti uloittuvasta ikkunasta.
"Ei lainkaan hassumpi!" Jenna tokaisi.
"Odotahan kun näet ruokasalin tai... mitäs jos mentäisiinkin ensin käymään mun huoneessa?"
Jenna olisi mieluusti nähnyt ruokasalin, mutta nyökkäsi ja lähti kulkemaan Aleksin perässä. He nousivat rappusia pitkin yläkertaan. Heti portaiden päässä oli ovi. Aleksi avasi sen ja he puikkelehtivat sisään.
"Tää on tosi vaatimaton, näet varmaan."
Totta tosiaan! Kapea sänky oli keskellä huonetta, ikkunan alla. Seinät olivat täynnä julisteita ja tietokonetta tai televisiota Aleksilla ei ollut ollenkaan.
"Poikkeaa teidän muusta talosta aika paljon..."
Jenna hymyili.
"Joo..." Aleksi hypähti sängylle.
"Kuten jo ehkä tuli selväksi, mä olen vaatimaton! En mä mitään tietsikoita tarvi tai mitään muutakaan joka saastuttaa ja turmelee luontoa.”
Jenna hymyili vaisusti ja kyykistyi katselemaan yöpöydällä seisovia valokuvakehyksiä.
Yhdessä niistä oli Aleksin äiti hiukan nuorempana, toisessa hän itse ja kolmannessa…
”Anna se tänne!” Aleksi nappasi äkkiä kuvan Jennan kädestä.
”Älä koske siihen…”
”Mitä nyt? Älä vain sano, että siinä on Janni!” Jenna puristi selkänsä takana kädet nyrkkiin ja hänen silmänsä kapenivat viiruiksi.
”Ei se Janni ole.” Poika pudisti päätään. Vasen käsi harhaili tytön olkapäälle.
”Nyt ei ole kyse siitä.”
”Kuka se sitten on?!” Jenna aloitti lauseen huutaen mutta peläten Aleksin äidin kuulevan, vaimensi loppua kohden vähän ääntään. Mitä se muka salaili?! Ehkä kuvassa ei ollut Janni –ehkä siinä olikin JOKU MUU hänen EX-tyypeistään…
”Se on mun isä.”
Poika ennätti Jennan edelle ja sanoi vastauksen hänen sekavien ajatuksiensa päälle.
Tyttöä alkoi hiukan hymyilyttää. Isä-pappa. Jokaisellahan oli isä!
”Etkai sä isääs nyt häpee?”
”En tietenkään! Se vaan on… kuollu. Parempi jos et näe sitä.”
Jenna nyökkäsi taas, kohautti harteitaan. Mikäs siinä, vaikka mitä yksi kuva nyt olisikaan asioihin vaikuttanut.
Aleksi suoristi kätensä niskan taakse ja lysähti selällään sängylle. Jenna hyppäsi hänen viereensä mahalleen ja nappasi lehtikorista sattumanvaraisesti jonkin urheilulehden.
Hän selaili sitä hetken kunnes kysyi:
”Urheiletko sä?”
”Urheilen. Miten niin?”
”Tykkäätkö sä sählystä?”
”Tykkään. Mä rakastan sitä!”
”Niin mäkin.”


Usva laskeutui ruskeiden kerrostalojen ylle niin, ettei niiden huippua saattanut nähdä. Marski istui yksinään leikkikentän lahossa pihakeinussa.
Kun liikahtikin, se päästi kirkaisua muistuttavan äänen ja Marskin mieleen palautuivat Psycho- leffan riipaiseva suihkukohtaus. Osittain myös autio, kalpea pihapiiri auttoi luomaan tunnelmaa.
Siistiä –tyttö sanoi puoliääneen. Oli tosi ”siistiä” istua kylmästä sinisenä pihalla kun ei ollut koti-avaimia. Ehkä ne olivat jääneet kioskille mutta se oli jo mennyt kiinni…
Äiti luuhasi keskustan pikkuruisessa baarissa. Ei se tulisi ennen kymmentä. No, olihan näin käynyt ennenkin… Marski havahtui tuttuun ääneen takaansa. Ei –se ei ollut äiti.
”Markus!” Tytön sinertävät huulet vääntyivät hymyyn.
”Onko sulla koti-avaimia?”
Hyvin pitkä ja hyvin hoikka nuori mies virnisti pikkusisarelleen ja taputti takkinsa taskua.
”On mulla.”
”No anna!” Marski hypähti seisomaan ja ojensi merkitsevästi oikean kätensä.
”Kilttii… ”
”No joo…” Markus heitti kaaressa nipun avaimia Marskin paljaaseen käteen.
”Se on sitten se oranssiperänen … Mä ajattelin vaan tulla käymään kotona –lähen ihan kohta taas meneen.”
”Ai. Minne?”
”Terolle.”
Marski virnisti pirullisesti. Tero oli aikamoinen hämy! Se oli niitä paljonpuhuttuja larppaajia.
Aivan skitsoa…
Olihan Terolla kyllä tosi söpö veli, Tuukka –harmi vaan että sekin LARPPAS.
Muutenhan Marski ja hän varmaan olisivat jo yhdessä…
Mari-Annika tiesi että monet pojat olivat menettäneet hänelle sydämensä… tai pitäisikö sanoa…
Hänen ulkonäölleen. Heti kun he saivat tietää tytön oikean luonteen, kiinnostus lakkasi.
Marski lähti astelemaan Markus kannoillaan pitkin käytävän rappusia. Markus oli kiltti, oikea päivänsäde. Marski oli hevari. Kovis. Esittäjä. Tyttö väänsi avainta lukossa. Nii-in.
Hehän olivat kuin päivänsäde ja menninkäinen. Tai ellei sitten pojan olisi kuulunut näytellä menninkäisen roolia…

"Kotona ollaan!" Markus huusi vaikka tiesi että ainoastaan sohvalla makaava kissa kuuli hänen ja sisarensa lisäksi nuo sanat.
"Turre!" Poika hymähti ja kyykistyi silittämään karvakasaa.
"Antaa nyt koiran nimi kissalle..." Marski lausahti ja narskutellen hampaitaan pomppasi kissan viereen sohvannurkkaan.
"Tapanko sen?"
"Marski hei -älä viitti olla typerä! Sä purat vaan kiukkus viattomiin eläin-parkoihin!"
Markus nappasi kissan syliinsä kuin pienen lapsen.
"Minkäs Turre sille voi että sä purat siihen aina kiukkus jonka mutsi saa aikaan!"
Marski tuhahti jotain epäselvästi.
Hän kiskaisi mustien farkkujensa taskusta mini-kokoisen puhelimen ja näppäili siihen Jennan numeron.

Samaan aikaan Jennan pinkki-kuorinen puhelin pirahti.
"Äh..." Jenna tuhahti ja vastasi apaattisella äänellä.
"Täällon Marski... mitä kuuluu?"
"Oon just Aleksilla..."
"JAA.Mitä sä siellä?"
Jenna naurahti Marskin äänelle.
"Aleksi on mun POIKAKAVERI!"
Marski oli hiljaa. Jenna kuuli hänen vain vaitonaisesti yskäisevän.
"Onko kaikki hyvin?"
"Äiti on taas juomassa."
"No?"
"Älä nyt multa kysy!" Marski kirkaisi. Markus nousi hänen vierestään sohvalta ja näki parhaaksi siirtyä toiseen huoneeseen kissansa kanssa.
"Mä jouduin odottaan yli tunnin ulkona enkä päässyt kotiin kun äidillä on avaimet... mutta onneksi Markus tuli päästään mut sisään..."
"Mari-Annika" Jenna sanoi äkkiä.
"Niin?"
"Arvaa mitä Aleksi tekee?"
"No?Etkö sä voisi nyt vain kuunnel..."
"Se nukkuu! Me luettiin lehtiä ja äkkii se vaa simahti! Mä en oikein tiedä pitäisikö mun herättää se vai..."
Luurin toisesta päästä ei kuulunut mitään.
Marski painoi itkuiset silmänsä kiinni ja niisti nenän collegen hihaan. Puhelin tippui lattialle ja siitä akku lensi toiseen päähän huonetta.
Puhelu katkesi ja Jenna kellistyi taas Aleksin viereen napaten uuden lehden korista.
Oikeastaan hän oli iloinen. Marski ei. Hänen äitinsä oli juoppo.
Sinä päivänä, vasta yö viiden jälkeen hän tajusi, ettei äiti tulisi kotiin ainakaan omin voimin.
Tyttö nousi ylös sohvalta johon oli nukahtanut. Verkkatakki niskaan ja etsimään...
mutta ei. Äitiä ei näkynyt baarissa, ei poliisilaitoksella eikä kadun varsilla. Edes hänen puhelimensa ei vastannut. Marski alkoi käydä yhä epätoivoisemmaksi. Raivoissaan hän nappasi autiolta kadulta putkenpätkän ja paiskasi kohti baarin ikkunaa. KRÄTS!
Pirrr.... hälytin alkoi soida.
Ei auttanut kuin juosta, mutta sekin kävi hitaasti. Lähimmän sillan alle tyttö jäi seisomaan hiljaa. Kun aamu valkenisi, uskaltaisi menninkäinen nousta luolastaan...

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
That's it. Ei niin hyvä, mutta kiitos jo etukäteen palautteesta.... Pusujen kera:
KultaharjaLeijona
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä