Kuinka moni tunnistaa että hylkääminen on masennuksen,pelon,turvattomuuden,alakuloisuuden yms.taustalla?
Minua on kovasti alkanut askarruttaa tämä sana,sillä en ollut koskaan ennen ajatellutkaan kuinka paljon erilaista hylkäämistä olen joutunut kokemaan.Tunnen että minut on ikäänkuin sivuutettu ja hylätty,torjuttu jo pienenä,hyvin pienenä.
Kuinka paljon olisinkaan kaivannut syliä,rakkautta,lämpöä,huomiota.Mutta yksinäisyys on tullut seuralaisekseni,pikkuhiljaa.En tiedä olenko sitä halunnut,mutta olen sen kai valinnut.
Henkinen yksinäisyys,syrjäänvetäytyminen,se on turvallisempi paikka.On jo valmiiksi hylätty ei tarvitse kestää kipua,tuskaa jonka koen joka kerran kun tunnistan hylkäämisen oiretta.
Kerran hyljätty,aina hyljätty.Se kai on niin?
Minua on kovasti alkanut askarruttaa tämä sana,sillä en ollut koskaan ennen ajatellutkaan kuinka paljon erilaista hylkäämistä olen joutunut kokemaan.Tunnen että minut on ikäänkuin sivuutettu ja hylätty,torjuttu jo pienenä,hyvin pienenä.
Kuinka paljon olisinkaan kaivannut syliä,rakkautta,lämpöä,huomiota.Mutta yksinäisyys on tullut seuralaisekseni,pikkuhiljaa.En tiedä olenko sitä halunnut,mutta olen sen kai valinnut.
Henkinen yksinäisyys,syrjäänvetäytyminen,se on turvallisempi paikka.On jo valmiiksi hylätty ei tarvitse kestää kipua,tuskaa jonka koen joka kerran kun tunnistan hylkäämisen oiretta.
Kerran hyljätty,aina hyljätty.Se kai on niin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
...hyvin pukea sanoiksi tuon tunteen jota minäkin saan kestää päivästä toiseen. lapsuuteni oli turvaton, kun menin kouluun, minua alettiin syrjiä ja kiusata, nykyään on hyvin vaikea luottaa ihmisiin, masennuksesta olen kärsinyt kai koko ikäni. käyn terapiassa mutta en tiedä onko siitäkään suurempaa apua. olen tällainen syrjäänvetäytyjä vaikka haluaisin olla toisenlainen. voisin olla toisenlainen jos lähtökohdat olisivat olleet paremmat...
Siipirikolle ja yksinäiselle sanoisin, että älkää menkö tuohon harhaan "kerran yksin aina yksin" tai, että joudutte aina hylätyksi.
Tuo hylätyksi tuleminen on omastakin mielestäni monen masennuksen kanssa kamppailevan taustalla. Itse olen kovin monesti pienestä pitäen saanut kokea tulevani hylätyksi tai muuten syrjityksi. Elän melko yksinäistä elämää nykyäänkin - ihmisten ympäröimänä, mutta yksin - ja en voi väittää ettei se olisi pitkälti omaa valintaani.
Tiedän valintani johtuvan pitkälti juuri siitä, että en voi luottaa ihmisiin, enkä halua satuttaa itseäni joutuessa kokemaan kenties taas hylätyksi tulemisen tunteen.
Olen kuitenkin myös tajunnut sen, että olen onnistunut pilaamaan pari suhdettani juuri sillä, että heti alkumetreistä lähtien alan pelätä tulevani hylätyksi. Tämä aiheuttaa sen, että ei tule myöskään itse sitoudutta suhteeseen. Olen tajunnut, että edellytän lähes kohtuuttomia toiselta ihmiseltä, että voisin häneen luottaa. Tälläisellä asenteella ei annan edes mahdollisuuksia toiselle ihmiselle. Ja mikä pahinta, ei anna mitään mahdollisuuksia itselleen.
Vaikka tiedostankin kaiken tuon, ei elämäni tuosta vaan ole sen helpommaksi muuttunut. Ei sitä vuosien varrella saatua tylyä opetusta ihmisten kylmyydestä noin vain pyyhitä pois. Eikä toisaalta ole mitään tarkoitusta sen sinisilmäisemmin ihmisiin sinänsä uskoa, mutta yritän antaa vähän enemmän mahdollisuuksia muille. Ja niin, ennen kaikkea itselleni.
Helppoa se ei ole, sen voin kertoa - arvet ovat liian syvät.
Mutta ainakin haluan sanoa yrittäneeni, vaikka se kaikki ei johtaisikaan toivomaani lopputulokseen.
Todella tutun tuntuista oli kirjoituksesi.Juuri tuota minäkin pelkään.Pelkään tulla rakastetuksi.Sanon jo etukäteen,ei minua kannata rakastaa,en ole sen arvoinen.Karkotan itse kaikki läheltäni koska en usko että kukaan voi minua rakastaa,tai että minä kykenisin ketään rakastaan.
Minulla on tuore tapaus..eräs henkilö rakastui minuun todella syvästi,ja hänkin oli minulle enemmän kuin koskaan kukaan on ollut.Siis sanoisin:Rakkaustarina..mutta heti kun hän oli osoittanut sen että hän todella on tosissaan,pelästyin,kuin psykoosiin vaivuin.Järkytyin,ei,ei tämä voi olla totta.Ei kukaan voi minua oikeesti rakastaa.Niimpä karkoitin tämän ihmisen elämästäni mitä julmemmalla tavalla,ja vain siksi koska hän rakasti minua.enkä kestänyt sitä.
en kestänyt sitä siksi,koska samalla iski vaatimus omaa persoonaani kohtaan,ja olin aivan varma siitä että ei kannata antaa aihetta kenenkään rakastua minuun sillä kohta hän kuitenkin tulee minuun pettymään.
Tämä on kavala tauti.Minulla on monta ihmistä viime vuosina ollut jotka ovat osoittaneet kuinka tärkeä ja rakas heille olen.Mutta en osaa uskoa siihen.
En ole saanut kosketusta kaiketi oikeaan,syvään,pysyvään rakkauteen ja siksi olen tuuliviiri,vailla elämää.
Päivä kerrallaan ja siitäkin vain hetki.Jospa se rakkaus vielä kurkistaisi minunkin sydämeen,kunhan annan sille luvan.Kiitos Zack,oli koskettava sinun kirjoituksesi,se sai minut ajattelemaan.
Sinulle toivon oikein onnellista elämää ja toivoa,rakkautta,onnea!!
Voi meitä hyljättyjä.Minulla myös oli turvaton lapsuus,ja kaikkea muuta vähemmän mukavaa.Aina sain elää pelon vallassa.Samoin minulla masennusta,alakuloisuutta,surumielisyyttä.Haikea oloisuutta ja yksin viihdyn,vaikka taas välillä kaipaan ihmisiä.Mutta en osaa heidän kanssaan olla,en osaa iloita samoista asioista kuin muut,olen tosikko pohjimmiltani.Erakkokin kaiketi.
Samaa olen miettinyt että jos olisin saanut eri lähtökohdat elämääni,niin uskallan ajatella että olisin kouluttautunut korkealle tms.
Mutta ihmispelko ja arkuus ja epäonnistumisen tunteen valmiustila on ollut ovellani kolkuttelemassa ja vienyt rohkeutta toteuttaa itseäni.
Nyt koen että olen joutunut syrjäytymään koko elämästä,kaikesta normaalista.
On pakko tyytyä tähän ja katsoa mitä huominen tuo tullessaan!
Sinulle toivotan ,kaikkea hyvää elämääsi,ja muistan sinua rukouksessani.
t.Siipirikko
Niinpä Siipirikko, se yksinäisyys taitaa olla eniten omaa valintaamme. Tavalla tai toisella.
On ikävää, että pelkosi on noin voimakas. Vaikka niinpä se on ollut itsellänikin - ja on vieläkin. Juuri kuten kirjoitat, ei voi uskoa kenenkään todella rakastavan. Mutta ei usko itsekkään pystyvänsä rakastamaan.
Itse olen ehkä lähtenyt nykyään hieman toiselta pohjalta miettimään noita suhteita ja tuntuu hassulta tajuta, että taitaa olla aika harva suhde joka pysyy kasassa ihan itsekseen. Itse olen aina noudattanut aika tiukasti linjaa, että jos alkaa tulemaan erimielisyyksiä, niin välittömästi tulkitsen ettei tästä mitään tule. Se on juuri sitä pelkoa, joka saa enemmän ja enemmän valtaa ja siksi alkaa pelätä edes aloittaa mitään.
Olen kuitenkin tajunnut, että ei kannata kuvitella saavuttavansa mitään täydellistä rakkautta joka kestää ikuisesti. Sitä odotellessa jää yksin.
Kaikkein vaikeinta on tietysti, kun huomaa että epäilee kaikkein eniten itseään. Kokee ettei pysty antamaan sellaista vastarakkautta, kun kuvittelee saavansa. Valtaa paniikki ja ahdistus.
Omalla kohdallani noita tunteita läpi käyneenä olen saanut huomata oman raadollisen ajatusmaailmani. Yhtälailla kun pelkää satuttavansa itsensä (jälleen) huomaa pelkäävänsä, että tämä ei ehkä olekkaan vielä sitä mitä olen odottanut. On jotain vielä parempaa. Ei halua ajautua tilanteeseen, että satuttaa toista ja aiheuttaa tuskaa, jota on itse saanut kokea. Tilanteesta on pakko päästä pois. Pakko päästä taas odottamaan josko se "oikea" rakkaus tulisi.
Mutta ei se tule. Ei ainakaan kovin suurella todennäköisyydellä. Tai vaikka tulisikin, niin mitä se muuttaisi.
Se ehkä meni jo. Se ehkä odottaa vierelläsi vielä hetken ja jatkaa sitten matkaansa. Ehkä vasta vuosien päästä tajuaa, että sen oli jo kohdannut. Vuosien päästä todennäköisesti tajuaa miten tunnistaa sen "oikean". Se oli se, jonka antoi mennä, kun odotti jotain suurempaa. Sillä ei lukenutkaan otsassa "olen se oikea". Jos luki, niin oli todennäköisesti se kaikkein väärin vaihtoehto.
Olen itse aktiivisesti halunnut heti suhteen alussa rikkoa kaikki illuusiot mitä toisella on minusta voinut olla. Minusta on tuntunut, että hän on ihastunut/rakastunut johonkin mitä en ole.
Ja niinpä niin, kun asiaa olen pohtinut, tajuan että taustalla on vain pelkoni siitä että hän pettyy minuun. Ja toki hän pettyykin. Hän pettyy siihen, että ei saa vastakaikua tunteilleen. Ei saa koska pelkään. Odotan niin kovasti hänen pettyvän minuun, että en anna muuta mahdollisuutta kuin pettyä. Tulkitsen jokaisen pienenkin eleen merkiksi illuusion romahtamisesta, jotta voin todeta olleeni taas oikeassa.
Olen itse vähän yli 30 ja tunnen itseni niin kovin vanhaksi. Kuinka kaikki olisikaan ollut helpompaa silloin joskus aiemmin. Kun olisi edes yrittänyt, kun oli mahdollisuus.
Kun ikää tulee lisää kaikki alkaa tuntua aina vaan monimutkaisemmalta.
Toisaalta olen iloinen, että edes nyt olen alkanut oivaltamaan miksi koen asiat kuten koen. Se on saanut ymmärtämään, että asiat tulevat aina vaan monimutkaisemmiksi, koska itse ne sellaisiksi teen. Ehkä voin 40:kin todeta taas samaa. Oli ne asiat vain helpompia silloin ennen.
Ehkä. Ehkä ne eivät kuitenkaan koskaan olleet sen helpompia tai vaikeampia. Meillä vain on niin kovin suuret odotukset.
Kyllä se rakkaus jälleen tulee sinunkin kohdallesi Siipirikko. Mutta anna sille mahdollisuus. Me satutamme itsemme vielä monta kertaa joka tapauksessa. Mutta annetaan tuskan välillä edes hellittää. Meillä on siihen oikeus.
Kirjoitit todella osuvasti.Olet oikeassa.Kuin olisit lukenut ajatukseni.Näin tämä asia on todellisuudessa,kuten sanoit.
PELKÄÄN ITSEÄNI.
Pelkään mitä siitä todella seuraa jos antautuu rakastettavaksi.Mutta kun olen pettynyt ja haavoilla,en uskalla ottaa riskiä.Vaikka kuinka sydämeni janoaa ja huutaa.se on kuin kuiva erämaa joka odottaa sadetta.
Ja kun minua rakastava henkilö osuu kohdalleni,sanon hänelle:Toivon että voisit löytää jonkun toisen,sillä minuun ei kannata tuhlata rakkauttaan.Ajan näin toiset pois,saaden heidät itkemään.Enkä välitä heidän tunteistaan yhtään koska en usko että kukaan on tosissaan.
Eräskin suuri rakkauteni alkoi itkemään-lohduttomasti-sanoi:Minua sattuu kun sanot hänelle noin.Ajattelin rakkauden olevan sellaista että sen saman tunteen voi hokkuspokkus noin vain siirtää toiseen ihmiseen???
Torjuntani on niin valtava.Kun olen joutunut pettymään.Liian usein.
Ja kuten sanoit:yksin jää.Olet oikeassa.
Ja olen jo vanha...yli 40v.naisihminen ja kyselee mitä on rakkaus?
Oikeastaan kun mietin,olen tainnut kerran elämässäni tuntea oikeaa rakkautta.Siis oikeaa,aitoa.Mutta vain lyhyen aikaa..koska pelästyin..
Mutta on itse asiassa ihana asia,että on jotain aitoa saanut tuntea,jotain jota vanhainkodissa muistelee.Kiittäen niistä hetkistä,ja miettien miksi itse pilasi kaiken,vain siksi että ei kestänyt sitä että joku Oikeesti välittää.
Jos sallit,tulostan upean kirjoituksesi talteen jota voin sitten vanhana lukea ja miettiä että voi niitä aikoja...jolloin kyseltiin mitä on rakkaus!?
Sen vielä haluan sanoa että olet hyvin lahjakas ihminen kirjoittamaan ja tuntemaan.
Kaikkea hyvää sinulle! T:Siipirikko
Kiittäen kauniista sanoistasi tekstiäni koskien. Olen jopa hämmentynyt, mutta toki saat tulostaa sen halutessasi.
Sanattomaksi myös hieman vetää nuo kertomuksesi toistuvista hylkäyksistä, joita olet tehnyt vain koska olet pelännyt.
Olet aivan liian ankara itsellesi ja siinä sivussa muille. Jonkun on täytynyt satuttaa todella kovaa ja todella syvältä kun on saanut sinut tuntemaan noin.
Älä kuitenkaan mieti, että se oikea oli ja meni.
Älä mieti, että samalla hukkasin sen ainoan mahdollisuuteni.
Älä mieti, että olet pilannut kaiken.
Älä mieti liikaa.
Luulen, tai oikeastaan olen jo aika varma itsestäni, että suurin ongelma sinun ja minun kaltaisillani ihmisillä on, että mietimme liikaa.
Murehdimme tulevaa ja suremme mennyttä. Unohdamme elää nykyisyydessä.
Joskus muutamia vuosia sitten eläessäni tilanteessa, jossa oma ja läheisten elämä oli kaaoksessa. Aikana jossa huomisesta ei voinut olla varma, kehitin itselleni "mietelauseen" ja ohjeen itselleni. Se meni jokseenkin näin :
Joskus on pakko uskoa huomiseen ja unohtaa eilinen, että selviäisi tästä päivästä.
Muutenkin olen pyrkinyt nykyään elämään enemmän uskoen kuitenkin tulevaisuuteen, vaikka tuntuukin omien kokemusten perusteella typerältä. Eli tuo ohje itsellenikin on hieman muuttunut enemmän tähän suuntaan :
Eilisestä tulee oppia, mutta siinä ei tule elää.
No, joo tiedän. Nuo ovat vain sanoja. Eikä edes noiden yksinkertaisten ohjeiden mukaan ole aina niin helppo elää. On helpompi kirjoittaa hienoja sanoja tai pitää vakuuttavia puheita. Elämä vaan ei ole niin yksinkertaista.
Älä anna kuitenkaan myöskään itsesäälille tilaa. Muista, että niin sinä kuin minä olemme tainneet paljolti itse valita yksinäisyytemme. Kirjoitat kuinka sinua on kuitenkin toistuvasti lähestytty, mutta olet myös itse torjunut.
Vähän niin kuin minulla on tapana ottaa äkisti etäisyyttä, syyttää kiireitä, keksiä selityksiä - mitä tahansa ettei tarvitsisi ottaa askelta lähemmäksi toista.
Taitaa olla kuitenkin paljon ihmisiä, jotka ovat hyvin yksin. Toki voi moni sanoa sen olleen yhtälailla enemmän ja vähemmän heidän omaa valintaansa. Tuskin se kuitenkaan aina on niin.
Siipirikko, älä jää odottamaan että olet oikeasti vanha ja voit sitten miettiä mitenkä kaikki menikään ohi. Sinä olet selkeästi oppinut tuntemaan itseäsi ja sinulla on toivoa.
Ehkä voidaan sitten joskus 40 vuoden päästä yhdessä vanhainkodissa muistella, että näin se elämä sitten on mennyt, haavoja on sielu täynnä, mutta ainakin tuli elettyä - eihän kukaan tainnut elämää helpoksi väittääkkään...
Elämän kokemukseni ovat tähän mennessä opettaneet vihaamaan ja satuttamaan. Onkin ollut lopulta liiankin helppo oppia.
Rakastamaan ei kukaan koskaan opettanutkaa, ei välittämään, ei hellyyttä jakamaan.
Vai onko niin, että en halua oppia? Ei, eihän se niin voi olla, ääni järjen vain on kovempi kuin sydämen.
Miksi aloittaa, kun mikään ei kestä kuitenkaan.
Miksi luottaa, kun kuitenkin petetään.
Miksi päästää luokseen, kuin kuitenkin hylätään.
Miksi rakastaa, kun kuitenkin satutetaan.
Niin, miksi keksiä syitä välttää rakkautta. Vai onko niin, että halaa päästä helpommalla.
Niin, se on niin kovin helppo sanoa mitä pitäisi tehdä. Vielä helpompaa on sanoa muille mitä pitää tehdä.
Ensilumen sataessa, kevättä kohti,
voimaa muuttumiseen ja uskoa huomiseen sinulle ja
muille hyljätyille ja yksinäisille vilpittömästi toivoen,
Zack