Jääkenttien sankarit osa2

harmaalokki kirjoitti:

JOHANNES käveli jäähallilta bussipysäkille. ”Taisin olla turhan tyly sille pojalle”, hän mietti. ”Sillä oli kyllä tosi kivat hiukset, niihin kiharoihin olisi kiva upottaa sormensa”. ”EI!” Johannes suorastaa huusi päänsä sisällä. Hän ei enää koskaan miettisi yhtään poikaa niin, ei sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Johannes vajosi yhä syvemmälle aatoksiinsa. Hän mietti Mikaa. Mika ja Johannes olivat olleet koko yläasteen erottamattomat ystävät. He olivat tehneet kaiken yhdessä, tanssittaneet samat tytöt diskossa, heittäneet samat ikkunat rikki kivillä, juoneet yhdessä ensimmäiset kännit…Mika ja Johannes olivat vannoneet verivalan ja luvanneet olla toisilleen ikuisesti parhaat ystävät. Niin olisi varmaan edelleen ellei jotakin olisi tapahtunut. Se oli alkanut vähitellen. Johannes oli tajunnut rakastuneensa parhaaseen ystäväänsä. Mikan vilkas valloittava luonne, kauniit ruskeat silmät ja oljenvaaleat paksut hiukset olivat saaneet sen aikaan.

Noin puoli vuotta sitten Johannes oli tunnustanut asian Mikalle. Tuolloin he eivät enää olleet samassa lukiossa, mutta näkivät toisiaan päivittäin, Mikan lätkäjoukkue vieläpä harjoitteli samassa hallissa kuin Johanneksen taitoluisteluryhmä. Eräänä iltana, kun molempien harjoitukset olivat päättyneet ja pojat olivat kävelleet kahdestaan pysäkille, Johannes oli tarttunut ystäväänsä kädestä ja sanonut, että hänen täytyy kertoa tälle yksi asia. Hän oli tunnustanut rakastavansa Mikaa. Mikan ilme oli muuttunut ensin epäuskoiseksi ja sitten avoimen vihaiseksi. Hän oli repäissyt kätensä irti ja sännännyt tiehensä mitään sanomatta. Johannes oli jäänyt kyynel poskella seisomaan katulampun alle. Mika ei vastannut Johanneksen puheluihin parina seuraavana päivänä. Johannes itki yöllä Mikaa ja rukoili, että kaikki olisi vain pahaa unta. Hän oli niin toivonut saavansa vastarakkautta. Äidille Johannes ei ollut tietenkään paljastanut mitään, hän osasi kätkeä tunteensa, sen taidon hän oli oppinut niinä vuosina, jolloin isä oli riehunut kännissä ja hakannut äitiä. Onneksi isästä oli päästy neljä vuotta sitten ja se juoppo sika sai Johanneksen mielestä vaikka kuolla katuojaan. Johannes rakasti äitiään hyvin paljon ja oli tyytyväinen, että äidillä oli Rauno vierellään. Rauno oli kiltti ja hiljainen ja mikä tärkeintä ei juonut tippaakaan. Nyt he asuivat kolmistaan, sillä Johanneksen veli Matias oli muuttanut pari vuotta sitten omilleen. Johannes ihaili Matiasta, tämä oli hyväpalkkaisessa työssä it-firmassa, ajoi hienoilla autoilla ja hänellä oli kaunis ja mukava tyttöystävä.

Sitten Johanneksen ajatukset palasivat taas Mikaan. Mennessään seuraavan kerran harjoituksiin hän huomasi, että jokin oli vinossa. Mikan joukkuekaverit eivät enää vastanneet hänen tervehdyksiinsä, vaan supisivat keskenään ja vilkuilivat alta kulmien. Sitten alkoi huutelu. Johannes muisti vieläkin ne pilkkahuudot: ”Heitä hintti voltti”, ”jääprinsessa”, ”taitoluistelijahomo”….Johanneksen käsi puristui nyrkkiin vielä nytkin noita muistellessaan. Mika oli esittänyt kuin ei olisi tuntenut Johannesta ja vain naureskeli kavereittensa herjoille. Mikan käytös satutti Johannesta kaikkein eniten. Hän oli aivan maassa. Johannes oli miettinyt jo itsemurhaa, mutta oli muistanut sitten äidin ja sen miten äiti olisi tullut surulliseksi. Hän yritti puhua Mikalle, mutta tämä oli vain käskenyt Johannesta painumaan ”rassaamaan jonkun sontaluukkua”. Silti Johannes elätteli toiveita, että Mika muuttaisi mielensä ja tulisi pyytämään anteeksi. Mutta ei, kiusaaminen jatkui kuukausia ja Johannes itki iltaisin yhä enemmän.

Sitten eräänä päivänä Mikan porukka oli ympäröinyt Johanneksen ja alkanut töniä häntä. Mika oli seissyt ringin keskellä ja nauranut kauniit kasvot julmassa virneessä. Johannes oli siinä kaikkien edessä kyyneleet silmissään vedonnut Mikaan ja pyytänyt tätä muistamaan heidän ystävyytensä. Turhaan, silloin Mika oli sylkäissyt Johannesta naamalle ja nauranut pahaa naurua ja huutanut jotakin vihaisesti. Silloin Johannes ei enää kestänyt. Hän oli lennättänyt nyrkkinsä täydellä voimalla päin Mikan naamaa. Veri oli roiskunut ja Mika oli jäänyt kasvojaan pidellen makaamaan maahan. Mikan lätkäkaverit, pelkureita kun olivat eivät olleet ryhtyneet mihinkään, vaan olivat vain seisoneet tumput suorina. Rystysiään pidellen Johannes oli lähtenyt kotiin. Koulussa hän kuuli seuraavalla viikolla, että Mikalta oli murtunut nenä Johanneksen iskusta. Johannes ei enää mennyt harjoituksiin, vaan vaihtoi seuraa. Uusi seura harjoitteli eri hallissa, mutta paha kyllä muita poikia ei ollut, joten Johanneksen oli tehtävä lisätreenejä yksikseen, sillä tyttöjen kuviot erosivat aika tavalla hänen harjoitusohjelmastaan. Onneksi jääkiekkovalmentaja oli luvannut harjoitusaikaa heidän vuoronsa päätyttyä.

Johannes oli nähnyt Mikan pari kertaa, mutta tämä oli vain mulkaissut vihaisesti Johannesta. Nenä alkoi jo parantua, mutta Mika ei ollut ryhtynyt mihinkään kostotoimenpiteisiin. Vielä nytkin Johannes elätteli jossain mielensä sopukoissa toivetta, että Mika tulisi ja pyytäisi anteeksi ja kaikki voisi olla niin kuin ennenkin tai mikä parempaa, Mika sanoisi rakastavansa Johannesta…”EI”, Johannes torjui, Mika oli ollut niin julma häntä kohtaan, hän ei voisi enää koskaan antaa anteeksi…mutta silti, Johannes mietti Mikan ruskeita silmiä…

---
JUHO näki unta. Hän oli jäällä. Hän tanssi jäällä Johannes käsivarsillaan. Johanneksen upeat kasvot olivat yhtä hymyä ja vihreät silmät katsoivat onnea tulvillaan Juhoa. Juholla itsellään oli samanlainen mustavalkoinen taitoluistelija trikooasu kuin Johanneksella. Heidän vartalonsa olivat ihan lähekkäin ja Johannes nosti Juhon ilmaan ja…”rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr” Juhon herätyskello pärisi juuri väärällä hetkellä. Oli siis aamu ja aika lähteä kouluun. Juholla oli tajuton aamuseisokki. Hän hiippaili pelkissä boksereissa, joiden etumus oli kuin kirkon torni kylpyhuoneeseen. Onneksi muut nukkuivat vielä. Miksi ihmeessä hän oli nähnyt unta siitä ilkeästä pojasta?!…

.....
Juonta tuli lisää tarinaan. Toivottavasti pidätte. Minusta tämä on edellistä jatkonovelliani parempi tarina. Jatko on kyllä jo mielessäni, joten sitä tulee aikanaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä