En löytänyt tähän oikein hyvää paikkaa täältä, joten tulkoon tänne...
Pitääkö fanittaminen lopettaa, kun tulee aikuiseksi? Pitääkö seinälle vaihtaa taulut julisteiden ja urheilulehtileikkeiden tilalle?
Tajusin itse vähän aika sitten, että mun fanittaminen on eräässä tapauksessa mennyt ihan yli. Vai onko? Vaikea sanoa itse... Tuntuu että muilla mun ikäsillä ei enää ole suuria julkkissuosikkeja, joten tavallaan on paine, että olenko ihan outo ja vinksahtanut.
No, mutta tässä yhdessä julkisuuden henkilössä mulla on kyllä varmasti mennyt jotenkin liian pitkälle, koska mun on nähtävä aina jos se on TV:ssä ja haluaisin hirveesti nähdä sen oikeesti (olen nähnyt sen pari kertaa ja se oli tolkuttoman ihana!!). Mutta en ole mitenkään niin, että mun on pakko lukea, jos se on sanonut jotain jossain lehdessä tai en surffaa netissä etsimässä kuvia tai fanisivuja. Ennemmin haluan tietää enemmän siitä ihmisenä ja haluaisin tietää sen elämästä ja miten se ajattelee asioista.
Eli en siis niin että haluaisin kirkuen nähdä sen, vaan haluaisin tuntea sen ihmisenä ja saada olla osa sen elämää. Kaikki lähti vain siitä, että se oli hirveän hyvännäköinen. Olen varmaan luonut vaan päässäni siitä mielikuvan ja rakastunut tuohon luomaani mielikuvaan!! Mutta miten siitä pääsee irti??
Pitääkö fanittaminen lopettaa, kun tulee aikuiseksi? Pitääkö seinälle vaihtaa taulut julisteiden ja urheilulehtileikkeiden tilalle?
Tajusin itse vähän aika sitten, että mun fanittaminen on eräässä tapauksessa mennyt ihan yli. Vai onko? Vaikea sanoa itse... Tuntuu että muilla mun ikäsillä ei enää ole suuria julkkissuosikkeja, joten tavallaan on paine, että olenko ihan outo ja vinksahtanut.
No, mutta tässä yhdessä julkisuuden henkilössä mulla on kyllä varmasti mennyt jotenkin liian pitkälle, koska mun on nähtävä aina jos se on TV:ssä ja haluaisin hirveesti nähdä sen oikeesti (olen nähnyt sen pari kertaa ja se oli tolkuttoman ihana!!). Mutta en ole mitenkään niin, että mun on pakko lukea, jos se on sanonut jotain jossain lehdessä tai en surffaa netissä etsimässä kuvia tai fanisivuja. Ennemmin haluan tietää enemmän siitä ihmisenä ja haluaisin tietää sen elämästä ja miten se ajattelee asioista.
Eli en siis niin että haluaisin kirkuen nähdä sen, vaan haluaisin tuntea sen ihmisenä ja saada olla osa sen elämää. Kaikki lähti vain siitä, että se oli hirveän hyvännäköinen. Olen varmaan luonut vaan päässäni siitä mielikuvan ja rakastunut tuohon luomaani mielikuvaan!! Mutta miten siitä pääsee irti??
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ei kai tollasessa fanittamisessa mitään pahaa ole? Ja jos kamalasti häpeilet niitä julisteita ja lehtileikkeitä, niin voihan ne ottaa pois ja fanittaa silti. :)
Fanittaa saa aina! Yleensä tosin fanitus ainakin muuttaa muotoaan vanhemmiten, ellei sitten laannu jopa laimeaksi asti. Kyllä minäkin fanitan, vaikka aikuinen jo katson olevanikin. Fanitan Agentseja ja Stephen Kingiä ostamalla heidän kaikki levynsä ja kirjansa ja ahmimalla niitä, sekä tietty käymällä keikoilla (muidenkin kuin mainitsemani).
Sun viestis oli ihan ku mun kirjottama :D oon nimittäin itse täysin samassa tilanteessa ku sinä, olen nyt jo viidettä vuotta. Ei fanittamisessa ole mitään pahaa, mut ymmärrän jos susta tuntuu että sun fanitus menee vähän yli. Mulla on kans omasta mielestäni menny vähän yli ja oon kans luonu tästä yhestä henkilöstä (joka kans ensi silmäyksellä oli niin älyttömän hyvännäkönen!) oman mielikuvan, enkä ole päässyt siitä millään irti. Joten, en osaa sanoa miten sä pääset siitä irti, mut onko se niin vakavaa, että se häiritsee sun elämää kovastikin?
Mä oon jo oppinu elämään tän kanssa, tuntuis oikeestaan tosi tyhjältä jos se yhtäkkiä häviäis mun mielestä =D Luultavasti se sit joskus ajan kanssa menee pois, kun vaikka tapaat jonku ihanan tyypin oikeesti ja alat ajattelemaan sitä.
Ihana kuulla, että jollain muullakin on samantyyppinen tilanne! :)
Välillä on kyllä tuntunut, että se häiritsee elämääni ja sillon just tuntuukin, että se on mennyt vähän yli. Mutta on totta, että mustakin taitais tuntua tosi tyhjältä, jos sitä ei enää olisi! Viime syksynä mä ajattelin välillä, että nyt kyllä unohdan koko tyypin, eikä se ole enää mun suosikki. En tajua, miks mulla oli sellanen reaktio, mutta sitten loppusyksystä kaikki oli taas ennallaan.
Sillon mietin, että eikö suosikkien pitäisi aina olla vaan jeejee. Mä jouduin monta kertaa miettimäään, että mitenköhän mä suhtaudun siihen tyyppiin... Tuntu sillon, että en tiennyt miten pitäisi.
Välillä vika saattaa olla mun omassa elämässäkin, koska välillä elämä tuntuu olevan tosi tylsää. Ja tosiaan jos löytäisin oman kullan, niin varmasti se auttaisi!
Mutta nyt luettuani vastauksia viestiini, tuntuu siltä, että en mä kyllä fanittamisestani halua ainakaan luopua! Ei se niin paljon voi häiritä elämääni! Elämää pitää elää niin, että heittäytyy jokaiseen asiaan täysillä!! :)
kiva et joku on samaa mieltä mun kanssa
"Välillä vika saattaa olla mun omassa elämässäkin, koska välillä elämä tuntuu olevan tosi tylsää. Ja tosiaan jos löytäisin oman kullan, niin varmasti se auttaisi!"
Kuules, mä oon puhunu tästä "fanittamisesta" ammattilaisen kanssa ja se vaan nauro, ku aloin sen kuullen pohtimaan, että oonko täysin päästäni sekaisin. Se sano, että tällaset fanittamiset on oikeestaan todella yleisiä ja yleensä ne johtuu siitä, että tunnet elämäs jotenki vajaaks. En muista millä sanoilla se sen selitti, mutta osui kyllä asian ytimeen! Pointti on se, että tää sun henkilö ketä fanitat, paikkaa sun sisällä sellasen aukon, joka saa sut tuntemaan itsesi kokonaiseksi. Esim. jos tunnet itses yksinäiseks tai elämäs tyhjäksi, niinku sanoit tuntevas, usein laukasee tällasen fanittamisen. Tää ammatilainen kysy multa, että miten luulisin elämäni olevan erilaista, jos mulla ei ois ketään ketä fanittaa ja sanoin että en uskalla ajatella sellasta, koska se on niin iso osa mua ja että olisin varmasti tosi masentunu ja murtunut. Se sano, että älä sitten yritäkään päästä siitä eroon.
Niinku sanoin, tää on jo mun viides vuosi ku oon tän kanssa eläny, ja kysyin voinko jotenkin vaan unohtaa tän kaiken ja se siitä, niin se sanoi suoraan että heti ku tapaan jonku kivan pojan niin en muista koko fanitus-henkilöä (tää ammattilainen siis sanoi, että se luulee mun fanituksen johtuvan yksinkertaisesti läheisyyden kaipuusta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi). Arvaappas kuinka kävi. Viime kesänä tapasinkin kivan pojan ja kahteen kuukauteen ei ollu fanittamisesta tietoakaan! Harmi vaan, juttu ei luistanu ja nyt oon samassa tilanteessa ku aikasemmin. Mutta kyllä se fanitus sitten väistyy kun on sen aika, usko pois!
"Mutta nyt luettuani vastauksia viestiini, tuntuu siltä, että en mä kyllä fanittamisestani halua ainakaan luopua! Ei se niin paljon voi häiritä elämääni! Elämää pitää elää niin, että heittäytyy jokaiseen asiaan täysillä!! :)"
That's the spirit!! Voimia sulle, kyllä sä pärjäät tän kanssa. Puhutaan tästä sit uudestaan ku elät parisuhtessa, et muista enää koko juttua ;D niin siinä vaan käy.
"Eli en siis niin että haluaisin kirkuen nähdä sen, vaan haluaisin tuntea sen ihmisenä"
"Mutta en ole mitenkään niin, että mun on pakko lukea, jos se on sanonut jotain jossain lehdessä"
Muuta eikö hänen haastattelunsa juuri nimenomaan pikkaisen paljasta sitä, minkälainen hän on ihmisenä?
Jos vinksahtaneisuudesta puhutaan, niin et ole vinksahtanut ;D
Jos tunnet vetoa johonkin julkkismieheen, niin voit olla hänen ihailijansa ihan hyvin läpi elämäsi! Ei ole mitään sellaista päivämäärää, jonka jälkeen et voisi häntä enää fanittaa. Aikuisuuteen ei minun nähdäkseni kuulu se, että tunteet latistuisivat. Itselleni ei ole ainakaan mitään selkeää muutosta tapahtunut. Ihailen monia julkisuudessa olevia hyvännäköisiä miehiä (Teemu Selännettä, Joaquin Phoenixiä, Elijah Woodia...) ja voisin vallan mainiosti laittaa seinälleni heidän jättijulisteitansa, jos jostain sellaisia vain löytäisin.
ei halua. ihan miltä itsestä tuntuu
on parempi puhua tästä ettei se jää vaivaamaan sua. jossain tilanteessa mielestä toi onmenny hieman pitkälle.. liian pikälle.. meinaa toi on pelottavaa..
Mitä tarkotat sillä, että on pelottavaa? Mikä on?
osittain musta tässä tekee pelottavan se et kun tajuaa et toinen haluaa olla oman idolinsa kanssa. mahdollisesti jotain syvällisempää. ja loppu viimeks mitä toinen ajattelee ja kotonaan tekee ei oo fanien asia. enkä kyllä uskaltais lähtee tämmöiseen suhteeseen..
Fanittaminen, niinkuin sinä sen ymmärtänet on rakkautta, tuo ihminen on päiväuniesi kohde jne. Se muuttuu kun ikää tulee, päiväuniisi muuttaa todelliset ihmiset.
Idolien palvominen on kaukorakkauden muoto ja se kuuluu ikään. Olet kenties vielä liian epävarma rakastumaan todelliseen tyyppiin, joten harjoittelet rakastamista näin turvallisesti tyypillä, joka oikeasti on tavoittamaton. Kaikki nuoret käyvät tuon läpi, jotkut voimakkaampana, jotkut vähäisempänä.
Olet pian valmis rakastumaan oikeasti, kyllä se idoli siitä väistyy oikean ihmisen tieltä. Homma toimii näin, koska ihminen on pariutuva. Tarvitsemme elämäämme rakkautta ja parisuhteen, joka perustuu rakkaudelle ja sen suhteen pohjalle rakennamme oman perheen. Ja suku jatkuu ja elämä ei lopu kesken.
Idoleita on vanhemmitenkin, mutta ei niinkuin sinä tarkoitit. Idolit vanhemmiten ovat vähemmän ulkonäkö keskeisiä ja fanitus perustuu enemmän ihmisen oikeisiin mielipiteisiin, suorituksiin tai töihin, ei vain siihen mielikuvaan millainen on tyypistä. Siis ihmistä pidetään idolina enemmän tekojensa takia, kun henkilön takia. Esim. Leonardo on monen nuoren idoli ulkonäkönsä takia, ei väliä osaako näytellä, kun taas vanhemmiten saattaa fanittaa Pacinoa vahvan tulkinta kyvyn vuoksi.
Fanittamista ei pidä siis lopettaa, vaan se muuttuu kun tulet aikuisemmaksi.
suoraan asiaan: todella useesti kuulee sanottavan, että "no kun kaikki muutkin", tai "mut ei kukaan muukaan"...
miksi pitäisi tehdä kaikki niin kuin muutkin tekevät? eikös se juuri ole sitä liiallista massatoimintaa...?
fanita vaan ihan vapaasti, vaikka jo täysi-ikäinen oletkin. mitä sillä on väliä, kuinka vanha on.
tää on just SUN elämä.
ELÄ HYVIN.
Mulla sama juttu. Ikää on 20vuotta mutta silti fanitan yhä erästä tyyppiä. Jo viides vuosi mullakin menossa.
Ja ihan sama juttu mullakin nykyää...haluan jotenkin syvemmin tutustua siihen tyypiin..
Ikää 32 on pari julistetta seinällä, juoksen lempibändin keikoilla ja myös jonotan keikoille että pääsen eturiviin teinien ja hieman vanhempienkin kanssa, ei se ikää katso. Se on kiva jos joku mun tapauksessa musiikki merkitsee paljon keikan jälkeen kva nähdä soittajia vaihtaa pari sanaa ja halauskin ehkä. En koe siinä olevan mitään huonoa. Päinvastoin antaa iloa elämään. Oon fanittanut 20 vuotta.ja kyllä se minut tunnistaa.
nah. ite 20.v fanitan animaatioita
Ystäväni (melkien 30) fanittaa Antti Tuiskua ihan sairaasti! Fanittaa sitä samalla tavalla kuin vuosia aikaisemminkin. Voitti kilpailussa jossa pääsee juttelemaan Antin kanssa ja muuta. Ei ole väärin fanittaa :)