Eka raskaus, viikot varmaan 9 ja jotain.. En ole vakiparisuhteessa, vaikea suhde eli ollaan erottu ja nyt sit tulin raskaaksi. Ensin ajattelin et haluan pitää tämän lapsen vaikka joutuisin siihen yksin... nyt ajatukset vaihtuneet eli olen miettinyt aborttia, koska en varmaan tässä tilanteessa tule koskaan saamaan sitä ideaaliperhettä mitä olen aina halunnut ja se ajatus tuntuu todella musertavalta ja pelkään että jos jatkan raskautta ja lapsi syntyy, että oikeasti masennun. Äidiksi tuleminen on ollut minulle aina ajatuksissa elämän suurimpia hetkiä ja olen aina ajatellut että kun minusta tulee äiti, niin olisin vain ja ainoastaan onnellinen. Nyt kyyneleet valuvat pitkin poskiani, koska sisälläni kasvaa pieni ihminen ja tunnen oloni surullisemmaksi kuin koskaan. En haluaisi tuntea näin. Pelkään jääväni yksin. Raskaudesta en ole kertonut läheisilleni, en ole pystynyt, koska ajattelen että he pettyvät minuun, kun en ole ns. normitilanteessa.
Olen jutellut neuvolassa tuntemuksistani ja aborttiajatuksistani... ja nyt pitäisi oikeasti tehdä päätöksiä. Päivällä en kuitenkaan asiaa ajattele vaan ikään kuin työnnän todellisuuden sivuun ettei tarvitsisi soittaa neuvolaan mitä olen päättänyt. Tiedän myös sen että jos tekisin sen en selviäisi siitä ikinä ja varmasti myös siinä tilanteessa mielenterveys järkkyisi. Tuntuu ettei ole ulospääsyä, tein miten tahansa niin ei tule olemaan helppoa. Ajattelen myös, että tämä voi olla ainut mahdollisuuteni elämässä tulla raskaaksi ja saada lapsi, että jos nyt sen tilaisuuden hylkään.
Onko kellään mitään vastaavia kokemuksia. Onko muita yksinäisiä odottajia, joille odotus ei olekaan pelkkä iloa..
Olen jutellut neuvolassa tuntemuksistani ja aborttiajatuksistani... ja nyt pitäisi oikeasti tehdä päätöksiä. Päivällä en kuitenkaan asiaa ajattele vaan ikään kuin työnnän todellisuuden sivuun ettei tarvitsisi soittaa neuvolaan mitä olen päättänyt. Tiedän myös sen että jos tekisin sen en selviäisi siitä ikinä ja varmasti myös siinä tilanteessa mielenterveys järkkyisi. Tuntuu ettei ole ulospääsyä, tein miten tahansa niin ei tule olemaan helppoa. Ajattelen myös, että tämä voi olla ainut mahdollisuuteni elämässä tulla raskaaksi ja saada lapsi, että jos nyt sen tilaisuuden hylkään.
Onko kellään mitään vastaavia kokemuksia. Onko muita yksinäisiä odottajia, joille odotus ei olekaan pelkkä iloa..
Vastaukset 6
Vanhimmat
no yksinäinen olen, ja koko raskauden ajan ollutkin.
päätin pitää lapsen, ja olen siitä erittäin onnellinen, vaikka alkuraskaudessa mielialat vaihtelivat ja melkein siihen aborttiin päädyinkin.
suvultani olen saanut erittäin paljon tukea, vaikka tässä "yksinäni" odottelenkin.
nyt kun raskaus on jo näin pitkällä (rv. 23) olen erittäin tyytyväinen, että tämän päätin pitää, sillä syntyessäänhän se tuo enemmän iloa, kuin mikään muu olento tän maan päällä :)
mutta voimia päätökseen, oli se sitten mikä tahansa :)
Kun mä aloin epäillä, et olenkin raskaana, musta tuntu ihan hirveeltä... Raskaus ei ollut suunniteltu, vaikka me oltiin aateltu, et joskus lapsia halutaankin. En saanut nukuttua pariin viikkoon, kun pyörittelin vaan ajatuksia päässäni öisin. Sit kun sain kerrottua siitä, ensin hyvälle ystävälle ja sit miehelle, niin se alko helpottaa, ja huomasin, et onhan se iloinenkin asia ja SAAN olla siitä iloinen! Tietenkin tilanteeni on eri kuin sinulla, mut kyllä mulle on henkisesti raskaus ollu raskastakin aikaa ja mielialat tosiaan menny ylös-alas... Mut elämästä tulee vaan jotenkin niin pelottavan konkreettista ja sitä ei pääse pakoon... Mut toivottavasti saat voimia ja rohkeutta tähän elämäntilanteeseesi! Ja PUHU jollekin, esim. neuvolapsykologille tms. ja sit myös lapsen isälle.
Olin joskus samanlaisessa tilanteessa ja varmasti olin masentunutkin siinä alkuvaiheessa,kun puntaroin mielessäni aborttia ja synnytystä,mietin kumman kestäisin henkisesti paremmin ja tulin siihen tulokseen,että pidän lapsen ja oikean päätöksen tein,päivääkään en ole katunut ja jotenkin mielessäni olen "hävennyt" niitä aborttiaatoksia.Mulla oli/on vahva tukiverkosto ympärilläni jotka tukivat mua silloin ja ovat edelleen mukana elämässämme.Lapsen isälle annoin monta kertaa raskauden aikana mahdollisuuden "ryhdistäytyä",samoin synnytyksen jälkeen,mutta häntä ei kiinnostanut,joten hän ei ole koskaan nähnyt lasta eikä ole meidän kanssa missään tekemisissä,elatusmaksun saan valtiolta.Tiedän kuinka rankkaa sulla nyt on,mutta kaikki järjestyy kyllä,neuvolaan voisit mennä jutteleen vaikka itse asian joudutkin päättämään,mutta että saisit jotenkin ajatukset selviksi.Nimittäin jos aborttiin päädyt ei sulla ole enää kauheita aikoja miettiä asiaa,minkä ikäinen muuten olet?Toivon sulle kovasti voimia ja ystäviä ympärille tukemaan!
Lapsen isä kyllä tietää... ja vaikka hänen elämäntilanteensa ei ole ehkä parhain mahdollinen (tai ainakaan ei vastaa minun ideaalikuvaa) hän haluaa vauvan syntyvän ja olen hänelle näistä aborttiajatuksistani kertonut ja hän on ollut niitä kovasti vastaan. Olen kertonut kuinka kovasti pelkään jääväni yksin... se on kait suurin huoleni ja hän on luvannut olla tukenani, mutta olen niin monta kertaa pettynyt hänen lupauksiinsa.
Itsellänikin on paljon hyviä ystäviä ja suurimmalla osalla on perhe (se idyllinen), joten tiedän kyllä että pääsisin tähän kasvatusmaailmaan helposti kiinni. En ole enää mikään teinityttönen ja kovasti korvaani ovat kolahtaneet puheet kuinka "se lapsen saaminen kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ei olekaan enää niin helppoa..", muttta toisaalta olen myös ollut mukana keskustelussa, jossa on pohdittu sitä "miten kamala yllätys olisi vanhemmilleen sanoa että odottaa lasta, mutta ei ole isää". Se on niin jännää miten nämä asiat pompsahtavat keskusteluista esille ja siis nyt tämän raskaustietoni jälkeen, muut keskustelijat eivät tilanteestani tienneet. Ehkä nämä negatiiviset ajatukseni juontavat vain siitä, että minun on hyväksyttävä se tosiasia, etten perusta perhettä sen haavekuvani mukaan ja se ottaa koville.
Itseasiassa olen jo varmastikin päätökseni tehnyt mielessäni..., ja tiedän että kun saan pienen nyytin syliini en tule päätöstäni katumaan!
olin samassa tilanteessa vielä viime keväänä..testi näytti plussaa ja päätin heti,että abortti on pois suljettu,mutta kyllähän se mielessä käväisi..
koko raskauden olin yksin,lapsen isä kun lähti toisen naisen matkaan ja nyt lapsen synnyttyäkään en ole lapsen isää nähnyt! hän ei halua lasta sotkeen uutta suhdettaan..mutta isyystestiin vaadin halusi tai ei! se on lapsen oikeus!
mutta kyllä tämä arki lapsen kanssa alkaa ajan kanssa rutinoitumaan ja ikinä en vauvaa vaihtaisi pois,eli onneksi sen päätöksen tein ja nyt saan nauttia pienestä tytöstäni täysinrinnoin
Minusta sinä teet ihan oikean päätöksen.
Kirjoituksestasi saa sellaisen kuvan, että sinä kyllä pystyt siihen yksinäsikin, voimiahan se tietysti vaatii.
Ei se elämä aina mene niin kuin sen haluaisi menevän.
Elämä potkii joskus ja kovaa.
Mutta, kun ei periksi anna ja tekeekin hiukan toisin niin hyvältä saa sen elämän maistumaan ilman alkuperäisiä suunnitelmia :)
Onhan tuo nyt jotakin, että lapsen isä haluaa myös, että pidät lapsen vaikka ette yhdessä enään jatkaisikaan yhtenä perheenä.
Minusta on hienoa jos isä lapsen synnyttyä käy lastaan edes katsomassa ja vaikkei hänestä lasta ehkä hoitamaan olisikaan.
Ainakin tuntuisi, että hänellä olisi lapseen tunteita.
Kaikista miehistä, kun ei muutenkaan ole lapsistaan huolehtimaan.
Se ei vain luonnistu heiltä...
Parempi erossa sulassa sovussa kuin väkisellä yhdessä.
Tai sitten erossa kokonaan ettei isä ole kuvioissa ollenkaan.
Eipähän tarvitse ressata sitä toista osapuolta ajatuksissaan.
Silloin on parempi ettei isä ilmesty myöhemmässä vaiheessa lastaan tapaamaan jos ei ole sitä enenkään ollut lapsesta kiinnostunut.
Eri asia ehkä jos lapsi itse haluaa isompana tutustua isäänsä...
Yh elämän valintana ei ole helppo, mutta ei ole helppoa olla suhteessakaan joka ei pelaa.
Toivon että ex-kumppanisi pystyisi edes odotuksen ajan olemaan tukenasi.Tai varmasti tukijoita löytyy suvustasi ja ystävistäsi! :)
Pysy lujana ja usko itseesi!