JUHO istui pöytänsä ääressä ja unelmoi. Sunnuntai oli hyvä päivä siihen tarkoitukseen. Ei kokeita seuraavalla viikolla ja läksyt jo tehty. Juho pyöräytti tuolia ja kääntyi katsomaan itseään peilistä. ”Ei hassumman näköinen poika, vaikka itse sanonkin”, hän tuumi mielessään. Jääkiekkotreeni oli tehnyt vartalosta mukavan lihaksikkaan, mutta silti hoikkuus ei ollut hävinnyt. Kasvotkin taisivat olla hauskannäköiset ja kaiken kruunasi pähkinänruskea kiharainen tukka. Juho oli salaa ylpeä hiuksistaan, vaikka aina vähätteli niitä typeriksi muiden kuullen. Isällä oli ollut tasan samanlainen tukka, äiti oli kuulemma pitänyt siitä kaikkein eniten isän ulkonäössä. Juho pyöritteli paria suortuvaa sormiensa välissä ja hymyili. Sitten hän torjui kiireesti narsistiset ajatuksensa ”Ja paskat mua kiinnostaa miltä mä näytän, se ei ole tärkeintä ihmisessä ja ketä sitä paitsi edes kiinnostaa mun ulkonäköni”. Tai kyllähän paria koulun tytöistä oli kiinnostanut, mutta Juho oli torjunut nämä hienovaraisesti. Kaverit eivät oikein olleet käsittäneet Juhon toimintaa, mutta Juho kyllä tiesi hyvin miksi ei ollut tarttunut tyttöjen tarjouksiin, ne oli tyttöjen tarjouksia. ”En ole homo!”, Juho huusi päänsä sisällä. ”Oletpas”, sanoi toinen ääni päässä heti perään.
Juho huokasi ja tarttui kynään ja alkoi piirrellä kuviota paperiin. Siitä muodostui sydän. Sydämen sisälle Juho kirjoitti kauneimman tietämänsä nimen, ”Johannes”. Samassa Juhon hartian yli ilmestyi käsi, joka tavoitteli paperia! Jaana! Juho tempaisi paperin siskonsa käsistä, rutisti sen palloksi ja huusi, ”älä saatana tule tänne lääppimään”! Jaana ei häkeltynyt, vaan sanoi ärsyttävimmällä mahdollisella äänellä, jonka 12-vuotias tyttö vain suustaan sai, ”Sulla taitaa olla joku rakas, kun piirtelet sydämiä”. Juho pohti kauhuissaan, että oliko Jaana nähnyt nimen sydämen sisällä. Se olisi hänen loppunsa. Juho tarrasi siskonsa hiuksiin ja kiskaisi. ”ÄÄÄÄÄ”, Jaana kirkaisi. Nyt äiti ilmestyi Juhon huoneeseen. ”Mitä te taas tappelette”? Juho päästi kätensä irti ja mulkaisi Jaanaa vihaisesti. Jaana sanoi, ”Näin kun Juho piirsi sydämiä paperiin, sillä taitaa olla joku tyttö mielessä”. Juho hengähti helpotuksesta, Jaana ei ollut nähnyt mitä parissa luki. ”No, mutta sehän on aivan normaalia 17-vuotiaalle pojalle”, äiti sanoi hymyillen ja lisäsi, ”Jaana, jätä Juho rauhaan”. Juho ei sanonut mitään ja äiti ja sisko lähtivät huoneesta. Hänen oli kerta kaikkiaan oltava varovaisempi. Mutta hänhän oli tavannut Johanneksen vain kerran ja vieläpä huonoissa merkeissä. Miksi Johannes oli silti kokoajan hänen mielessään? ”Ei voi mitään, kyllä mä oon homo”, Juho voihkaisi itsekseen…Huomenna olisi maanantai ja harjoitukset. Olikohan Johannes hallilla?
- --- ---
JOHANNES puki harjoitusasua ylleen. Hän oli kyllä jo harjoitellut tyttöjen ryhmän mukana ja käynyt sen jälkeen yksinään lenkillä, mutta mieli paloi edelleen jäälle ja kun jää kerran oli vapaana, niin kuin hänelle oli luvattu, mikäs siinä. Luistimet jalkaan ja sitten Johannes astelikin jo kumimattoa pitkin kaukaloon. Hän liukui jäälle ja huomasi ettei ollutkaan yksin kaukalossa. Sehän oli…sama poika joka oli häirinnyt häntä viimeksikin laukoi kiekkoja keskittyneen näköisenä maaliin toisessa päässä kaukaloa. Pian hän huomasi Johanneksen ja ikään kuin oli jo nostamassa kättään tervehdykseksi, mutta jätti sitten tekemättä sen. Johannes tuhahti itsekseen pilkallisesti, ”Minähän en kavereita tarvitse ja sanon sen kyllä tuolle nuijalle, jos se vielä tunkee liian lähelle”. Hän oli taas kylmä ja tunteeton Johannes. Se sama Johannes, joka oli kaikki ne vuodet katsellut vierestä kun isä hakkasi kännipäissään äitiä, sama Johannes, joka oli joutunut paaduttamaan sydämestään kaikki tunteet sen jälkeen kun Mika oli hylännyt hänet.
Johannes ehti tehdä muutaman liu’un ja piruetin vain huomatakseen, että tuo typerä kiharapäinen poika katseli taas häntä. ”Oliko poika homo”, Johannes kysyi itseltään. ”Ei, pelkkä aivoton typerys sen täytyi olla”. Johannes mietti pitäisikö taas valehdella jotakin taekwondosta, jotta onnistuisi tekemään selvän tuosta vainoojasta. Hän luisteli pojan luo. Nyt oli oltava kova ja kylmä ja sen taidon hän osasi.
”Mikä sua riivaa, enkö mä tehnyt asiaa viime kerralla selväksi”? Poika ei kuitenkaan nolostunut kuten viime kerralla, vaan vastasi Johanneksen katseeseen ja hymyili aavistuksenomaisesti. ”Älä tuijota mua”!, Johannes huusi ja tunsi veren nousevan kasvoillensa. Poika vastasi lievästi ivallisella äänellä ”Mä olin täällä ekana ja taidan katsoa ihan minne mua huvittaa”. Johannes ei tiennyt mitä vastaisi. Hänenhän piti olla kova! ”No, miksi sä katsot mua”?, Johannes kysyi vihaisella äänellä, mutta tajusi samalla typeryytensä, hänenhän ei pitänyt olla kiinnostunut tuon pojan tekemisistä, paha virhe! Poika ei mennyt vieläkään hämilleen vaan aloitti lauseen alkua venyttäen, ”Nooo, sä luistelet aika hyvin”. ”Kiitos”, Johannes huomasi vastaavansa, taas virhe! ”Mä oon muuten Juho”, poika kertoi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Ai, jaa”, Johannes sanoi ja huomasi katselevansa ruskeita kiharoita, jotka hiki oli liimannut pojan otsaan ja sinisiä silmiä ja sievää nenää ja veikeästi hymyileviä kauniisti kaartuvia huulia ja….”oli hauska jutella, mä jatkan nyt”; Johannes katkaisi keskustelun ja luisteli säikähtyneenä omaan päätyynsä. Mitä ihmettä hän oli alkanut ajatella? Kaiken huipuksi Johannes oli huomannut kalunsa alkaneen kovettua tuon pojan katselusta. Tiukat trikoot eivät olleet paras asu peitellä seisokkia. Onneksi hän oli lopettanut keskustelun tuon...Juhon kanssa. ”Perkeleen Juho”! Johannes oli erittäin vihainen itselleen omasta lepsuudestaan. Jatkossa hän ei enää antaisi muurinsa murtua. Tästedes hän olisi aina kylmä Johannes…
- -- -
JUHO laukoi taas kiekkoja maaliin. Hänen sydämensä nauroi äsken tapahtuneelle. Juho oli onnistunut täydellisesti. Johannes ei ollutkaan niin kova kuin yritti esittää. Onneksi Juho oli miettinyt kotona taktiikkaa valmiiksi ja sitten kun Johannes oli ilmestynyt jäälle hän ei antanut pojan upeuden hämmentää itseään vaan toimi suunnitelmansa mukaan ja ajoi Johanneksen seinää vasten. Juho jatkoi laukomista, Murtsi oli ilahtunut, kun joku pyysi vapaaehtoisesti jäädä harjoitusten jälkeen treenaamaan. Onneksi kukaan muu ei ollut halunnut liittyä Juhon seuraan. Riski oli otettu ja se oli kannattanut. Juho nauroi itsekseen. Hän oli kerrankin onnistunut!
Juho huomasi Johanneksen lähtevän jäältä. Ei ollut enää mitään syytä jäädä harjoittelemaan. Juho keräsi kiekot pikavauhtia ja paineli Johanneksen perässä kohti pukukoppeja. Sitten suihkuun ja kotiin iloitsemaan saavutetusta menestyksestä.
.....
Seuraavassa osassa annan tunnelman tiivistyä entisestään. Se on jo mielessäni osaksi valmiina.
Olisi muuten kiva tietää haluatteko tähän onnellisen vai onnettoman lopun? Päätöstä en ole vielä tehnyt sen suhteen.
Juho huokasi ja tarttui kynään ja alkoi piirrellä kuviota paperiin. Siitä muodostui sydän. Sydämen sisälle Juho kirjoitti kauneimman tietämänsä nimen, ”Johannes”. Samassa Juhon hartian yli ilmestyi käsi, joka tavoitteli paperia! Jaana! Juho tempaisi paperin siskonsa käsistä, rutisti sen palloksi ja huusi, ”älä saatana tule tänne lääppimään”! Jaana ei häkeltynyt, vaan sanoi ärsyttävimmällä mahdollisella äänellä, jonka 12-vuotias tyttö vain suustaan sai, ”Sulla taitaa olla joku rakas, kun piirtelet sydämiä”. Juho pohti kauhuissaan, että oliko Jaana nähnyt nimen sydämen sisällä. Se olisi hänen loppunsa. Juho tarrasi siskonsa hiuksiin ja kiskaisi. ”ÄÄÄÄÄ”, Jaana kirkaisi. Nyt äiti ilmestyi Juhon huoneeseen. ”Mitä te taas tappelette”? Juho päästi kätensä irti ja mulkaisi Jaanaa vihaisesti. Jaana sanoi, ”Näin kun Juho piirsi sydämiä paperiin, sillä taitaa olla joku tyttö mielessä”. Juho hengähti helpotuksesta, Jaana ei ollut nähnyt mitä parissa luki. ”No, mutta sehän on aivan normaalia 17-vuotiaalle pojalle”, äiti sanoi hymyillen ja lisäsi, ”Jaana, jätä Juho rauhaan”. Juho ei sanonut mitään ja äiti ja sisko lähtivät huoneesta. Hänen oli kerta kaikkiaan oltava varovaisempi. Mutta hänhän oli tavannut Johanneksen vain kerran ja vieläpä huonoissa merkeissä. Miksi Johannes oli silti kokoajan hänen mielessään? ”Ei voi mitään, kyllä mä oon homo”, Juho voihkaisi itsekseen…Huomenna olisi maanantai ja harjoitukset. Olikohan Johannes hallilla?
- --- ---
JOHANNES puki harjoitusasua ylleen. Hän oli kyllä jo harjoitellut tyttöjen ryhmän mukana ja käynyt sen jälkeen yksinään lenkillä, mutta mieli paloi edelleen jäälle ja kun jää kerran oli vapaana, niin kuin hänelle oli luvattu, mikäs siinä. Luistimet jalkaan ja sitten Johannes astelikin jo kumimattoa pitkin kaukaloon. Hän liukui jäälle ja huomasi ettei ollutkaan yksin kaukalossa. Sehän oli…sama poika joka oli häirinnyt häntä viimeksikin laukoi kiekkoja keskittyneen näköisenä maaliin toisessa päässä kaukaloa. Pian hän huomasi Johanneksen ja ikään kuin oli jo nostamassa kättään tervehdykseksi, mutta jätti sitten tekemättä sen. Johannes tuhahti itsekseen pilkallisesti, ”Minähän en kavereita tarvitse ja sanon sen kyllä tuolle nuijalle, jos se vielä tunkee liian lähelle”. Hän oli taas kylmä ja tunteeton Johannes. Se sama Johannes, joka oli kaikki ne vuodet katsellut vierestä kun isä hakkasi kännipäissään äitiä, sama Johannes, joka oli joutunut paaduttamaan sydämestään kaikki tunteet sen jälkeen kun Mika oli hylännyt hänet.
Johannes ehti tehdä muutaman liu’un ja piruetin vain huomatakseen, että tuo typerä kiharapäinen poika katseli taas häntä. ”Oliko poika homo”, Johannes kysyi itseltään. ”Ei, pelkkä aivoton typerys sen täytyi olla”. Johannes mietti pitäisikö taas valehdella jotakin taekwondosta, jotta onnistuisi tekemään selvän tuosta vainoojasta. Hän luisteli pojan luo. Nyt oli oltava kova ja kylmä ja sen taidon hän osasi.
”Mikä sua riivaa, enkö mä tehnyt asiaa viime kerralla selväksi”? Poika ei kuitenkaan nolostunut kuten viime kerralla, vaan vastasi Johanneksen katseeseen ja hymyili aavistuksenomaisesti. ”Älä tuijota mua”!, Johannes huusi ja tunsi veren nousevan kasvoillensa. Poika vastasi lievästi ivallisella äänellä ”Mä olin täällä ekana ja taidan katsoa ihan minne mua huvittaa”. Johannes ei tiennyt mitä vastaisi. Hänenhän piti olla kova! ”No, miksi sä katsot mua”?, Johannes kysyi vihaisella äänellä, mutta tajusi samalla typeryytensä, hänenhän ei pitänyt olla kiinnostunut tuon pojan tekemisistä, paha virhe! Poika ei mennyt vieläkään hämilleen vaan aloitti lauseen alkua venyttäen, ”Nooo, sä luistelet aika hyvin”. ”Kiitos”, Johannes huomasi vastaavansa, taas virhe! ”Mä oon muuten Juho”, poika kertoi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Ai, jaa”, Johannes sanoi ja huomasi katselevansa ruskeita kiharoita, jotka hiki oli liimannut pojan otsaan ja sinisiä silmiä ja sievää nenää ja veikeästi hymyileviä kauniisti kaartuvia huulia ja….”oli hauska jutella, mä jatkan nyt”; Johannes katkaisi keskustelun ja luisteli säikähtyneenä omaan päätyynsä. Mitä ihmettä hän oli alkanut ajatella? Kaiken huipuksi Johannes oli huomannut kalunsa alkaneen kovettua tuon pojan katselusta. Tiukat trikoot eivät olleet paras asu peitellä seisokkia. Onneksi hän oli lopettanut keskustelun tuon...Juhon kanssa. ”Perkeleen Juho”! Johannes oli erittäin vihainen itselleen omasta lepsuudestaan. Jatkossa hän ei enää antaisi muurinsa murtua. Tästedes hän olisi aina kylmä Johannes…
- -- -
JUHO laukoi taas kiekkoja maaliin. Hänen sydämensä nauroi äsken tapahtuneelle. Juho oli onnistunut täydellisesti. Johannes ei ollutkaan niin kova kuin yritti esittää. Onneksi Juho oli miettinyt kotona taktiikkaa valmiiksi ja sitten kun Johannes oli ilmestynyt jäälle hän ei antanut pojan upeuden hämmentää itseään vaan toimi suunnitelmansa mukaan ja ajoi Johanneksen seinää vasten. Juho jatkoi laukomista, Murtsi oli ilahtunut, kun joku pyysi vapaaehtoisesti jäädä harjoitusten jälkeen treenaamaan. Onneksi kukaan muu ei ollut halunnut liittyä Juhon seuraan. Riski oli otettu ja se oli kannattanut. Juho nauroi itsekseen. Hän oli kerrankin onnistunut!
Juho huomasi Johanneksen lähtevän jäältä. Ei ollut enää mitään syytä jäädä harjoittelemaan. Juho keräsi kiekot pikavauhtia ja paineli Johanneksen perässä kohti pukukoppeja. Sitten suihkuun ja kotiin iloitsemaan saavutetusta menestyksestä.
.....
Seuraavassa osassa annan tunnelman tiivistyä entisestään. Se on jo mielessäni osaksi valmiina.
Olisi muuten kiva tietää haluatteko tähän onnellisen vai onnettoman lopun? Päätöstä en ole vielä tehnyt sen suhteen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tietenkin onnelliset loput ovat kivoja, tai vaikka avoimetkin... Mut mä rakastan eniten sellaista tutustumisen ja ihastumisen ja rakastumisen tunteilla leikittelyä ja mahdollisimman realistista kerrontaa, johon voi samastua...
Nehän on vasta tutustumassa toisiinsa! Eihän ne oo vielä edes pussaillu. Tästä pitää tulla pitkä.
Pidin kovasti, jotenkin toi Johanneksen reaktio ja sisäinen dialogi oli niin söpö.=)
Onnellinen loppu olisi toki kivempi.
Itse kyllä luen paljon myös sellaisia, jossa on onneton loppu ja monesti ne ovat todella hyviä.
Mutta sitten niistä saattaa jäädä moneksi päiväksi surullinen olo, mikä on kyllä hassua, kun tietää että kaikki on fiktiota. Kai sitä joistain hahmoista rupeaa vaan välittämään niin paljon, että ne tulevat todellisiksi.
Vähän sama joidenkin omien hahmojen kohdalla, alkukäteen suunniteltu onneton loppu tuntuukin niin vaikealta kirjoittaa, että alkaa jänistää suunitellusta lopusta parempaan.
Mutta siis, nyt jäin taas höpöttämään. Kirjoittaja päättää, jatkan lukemista joka tapauksessa =)
Siis sä oot hyvä kirjoittaja ja hyvä tarina. No toki tässä voisi olla onnellinen loppu..ihan Juhon takia!
Kirjoitat sujuvasti! tykkäsin kyllä enemmän edeliisesta jatkonovellistasi, tämä toki voi johtua siitä että jääkiekko yms ei ole lähellä sydäntäni. kirjoitat myös hyvästä iästä (nuorista, joita varmasti kiinnostaa lukea heidän ikäisistään kertovia tarinoita kuin nuori vanha juttu yms) elä nosta tarinoissasi ikää! nuorirakkaus ah! kuvailet hyvin paljon ja hidas eteneminen on hyvä. (se lisää jännitystä) ja se että tekstisi ei paisu liiallista seksiä (tässä kerrot heidän muustakin elämästään) huom olen lukenut tämän uuden novellinin nopeaa enkä niin syventyneenä kuin edelliseen., kai kirjoitat viellä muistakin novelleja jään odottamaan innolla. kiitos lukuhetkistä ja hyvää kevättä kaikille !
mite vanha kirjoittaja on?
Olen 22 vuotta.