olen jo pitkään ajatellut adoptiota. olen kuitenkin lukenut muutamaa suljettua adoptiokeskusteluryhmää, ja nyt minua pelottaa.
KAIKKI jotka ovat näissä adoptiokeskusteluissa puhuneet (ulkomaisten) adoptiolastensa kehityksestä ym, ovat sanoneet, että on viivästymiä vielä useiden vuosienkin kuluttua, lapset ovat ajoittain hyvin vaikeita, ja psyykkisiä arpia on jäänyt rutkasti lastenkotiajoilta.
lastenkodeissa ei ole tarpeeksi virikkeitä. vauvoilla on kurjin tilanne, koska he eivät itse kykene edes liikkumaan. ravitsevaa ruokaa ei saa tarpeeksi huolenpidosta puhumattakaan.
juuri vauvaikä, 0-1 v, on tärkeää aikaa kiintymyssuhteen kehitykselle - kurja ajatella, että lastenkotivauvoilla ei koskaan ole mahdollisuutta kehittää turvallista suhdetta yhteen tai pariin hoitajaan.
tällä palstalla joku hörhö on usein valitellut adoptiolasten syrjäytymistä. ymmärrän huolen, mutta syy tähän syrjäytymisvaaraan EI ole adoptiovanhemmissa, vaan vauva- ja lapsuusiän traumoissa.
haluaisin kuulla adoptiovanhemmilta, millaista on olla adoptiovanhempi: onko se rankempaa kuin tavallinen biovanhemmuus, onko kukaan onnistunut saamaan "ongelmatonta" adoptiolasta, millaista erityistukea adoptiolapset yleensä tarvitsevat jne.
KAIKKI jotka ovat näissä adoptiokeskusteluissa puhuneet (ulkomaisten) adoptiolastensa kehityksestä ym, ovat sanoneet, että on viivästymiä vielä useiden vuosienkin kuluttua, lapset ovat ajoittain hyvin vaikeita, ja psyykkisiä arpia on jäänyt rutkasti lastenkotiajoilta.
lastenkodeissa ei ole tarpeeksi virikkeitä. vauvoilla on kurjin tilanne, koska he eivät itse kykene edes liikkumaan. ravitsevaa ruokaa ei saa tarpeeksi huolenpidosta puhumattakaan.
juuri vauvaikä, 0-1 v, on tärkeää aikaa kiintymyssuhteen kehitykselle - kurja ajatella, että lastenkotivauvoilla ei koskaan ole mahdollisuutta kehittää turvallista suhdetta yhteen tai pariin hoitajaan.
tällä palstalla joku hörhö on usein valitellut adoptiolasten syrjäytymistä. ymmärrän huolen, mutta syy tähän syrjäytymisvaaraan EI ole adoptiovanhemmissa, vaan vauva- ja lapsuusiän traumoissa.
haluaisin kuulla adoptiovanhemmilta, millaista on olla adoptiovanhempi: onko se rankempaa kuin tavallinen biovanhemmuus, onko kukaan onnistunut saamaan "ongelmatonta" adoptiolasta, millaista erityistukea adoptiolapset yleensä tarvitsevat jne.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Iso osa näistä lapsista syrjäytyy kyllä "kotonaan"
kokeman henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan seurauksena. Niin valkoiset kuin mustatkin, vaikkakin rasismi siinä vielä pahenta jo ennestään vakavaa tilannetta. Kuinka pitkään tätä tosiasiaa oikein aiotaan kieltää?
Minä olen kärsinyt todella paljon perheessäni. Mutta se perhe oli biologinen perhe, jos voisin niin olisin halunnut elää tavallisessa perheessä.
Mutta se ei ollut mahdollista, nyt minun pitää vaan yrittää elää menneisyyteni kanssa. Ja niin elänkin, sillä en halua kuolla.
Tiedän paljon myös muita jotka ovat kärsineet, mutta yksikään näistä ei ole adoptoitu.
Kuka vaan voi saada biologisia lapsia (jos ei ole raskautumisen kanssa ongelmia), mutta kuka vaan ei voi ainakaan nykyään saada adoptiolasta!
Jos nyt saisin valita,( olisin tällä hetkellä vauva,) niin eläisinkö adoptio vai biologisessa perheessä, niin minun ei tarvitse sekuntiaakaan miettiä ratkaisua!!!
Minusta jokaisen tulevan vanhemman olisi hyvä miettiä asioitaan yhtä syvällisesti kuin adoptiovanhempienkin. Jokainen lapsi on ansainnut vanhemmat jotka, ovat valmistautuneet lapsen tuloon, rakastavat häntä ja ovat valmiita kasvattamaan hänet perheensä jäsenenä.
Jos minulla olisi ylimääräistä aikaa, niin tekisin hyvin mielelläni tutkimuksen jossa verrattaisiin adoptio ja biologisten lasten lapsuutta. Ihan näin vain lonkalta heittäisin, että biologisessa perheessä on kurjempia menneisyyksiä.
Adoptio on hieno asia! Ja jos on valmis sen vuoksi menemään neuvontaan; miettimään omia valmiuksia ja ominaisuuksia, niin ei muuta kuin tervemenoa!
Jos sinä olet kokenut adoptiovanhempiesi taholta henkistä, fyysistä tai seksuaalista pahoinpitelyä tai joku/jotkut adoptoidut ystäväsi tai tuttusi ovat näin kokeneet niin sehän ei tarkoita samaa kuin kaikki tai suurin osa.
Joskus tuntuu että et jostain syystä kestä ajatusta siitä että ihan todellakin useimmissa adoptioperheissä adoptoidut lapset pärjäävät ihan ok.
Olisipa mielenkiintoista kuulla miksi haluat kaikkien kuvittelevan että suurin osa adoptoiduista lapsista syrjäytyy ?
Yhteenkään väitteeseesi 'suurin osa, lähes kaikki' et ole esittänyt faktaa tai tutkimusta.
Hei!
Ihmisillä on varmasti monenlaisia kokemuksia lastensa kanssa. Lapsen yksilöllinen temperamentti ja luonne vaikuttavat lapsen selviytymiseen esim. lastenkodissa yhdessä lastenkodin olosuhteiden kanssa. Tultuaan uuteen kotiin merkittävää lapsen kannalta on se, kuinka uudet vanhemmat pystyvät vastaamaan lapsen tarpeisiin ja yhdessä rakentamaan perhettä ja vanhemmuutta. Ei voi siis sanoa mitään kovin yleistävää, ehkä ainoastaan sen että kaikilla lapsilla on taustallaan vähintään yksi merkittävä ero eli ero biologista vanhemmista ja sillä puolestaan on sitten yksilölliset vaikutukset kuhunkin lapseen.
Suosittelen että soittelisit adoptiokuraattorille, siellä on tietoa lapsista ja heidän piirteistään vuosien ajalta, sekä rankoista asioista että sitten myös paremmin menneistä. Sieltä saisit varmaan yleiskuvaa, täältä tai muilta palstoilta ehkä enemmän yksittäisten perheiden kokemuksia.
kiitos. voisin tosiaan soittaa kuraattorille. ajattelin myös etsiä aihetta käsitteleviä tutkimuksia. en ole lukenut paljon kvantitatiivisia tutkimuksia adoptiolasten ongelmista, mutta niitäkin varmaan on: voisivat vastata moniinkin mieletäni askarruttaviin kysymyksiin.
mutta jo se, että paljon suomalaisten adoptiovanhempien keskustelua seuranneena en ole koskaan kuullut täysin "normaalista" adoptiolapsesta, masentaa. totta kai olen valmis olemaan vanhempi myös "ei-normaalille" lapselle, mutta harva toivoo ongelmaista ja hankalaa bio/adoptiolasta.
Hei!¨
Mikä sitten oikeastaan on normaalia? Minulla on kaksi adoptiolasta, joita uskaltaisin väittää oikein hyvinvoiviksi. He ovat molemmat fyysisesti terveitä ja hyvin kehittyneitä lapsia. Toinen, joka on alakouluikäinen, työstää taustaansa mm. pohtimalla biovanhempiaan, sitä miksei ole voinut kasvaa heidän luonaan jne. Tämä on aiheuttanut ja aiheuttaa jatkossakin varmasti pohdintaa ja tietynlaista turvattomuuden tunnetta, mutta nämä asiat ovat mielestäni täysin normaaleja sitä taustaa vastaan, mitä hän on kokenut ja näiden asioiden pohtiminen on myös osa adoptiovanhemmuutta. Eli ei mitään raflaavaa psyykkistä ongelmallisuutta hänellä. Toinen lapsi on vielä vähän pienempi, erittäin hyvin motorisesti, kielellisesti ja psyykkisesti kehittynyt, kiintymyssuhde kukoistaa ja lapsi voi muutenkin erinomaisesti. Joten uskallan siis ilmoittautua ihan tavallisten ja terveiden lasten vanhemmaksi. Asia taitaa olla niin, että enemmän ovat äänessä ne, joilla on vaikeuksia. Ja sekin on ihan luonnollista, monet suljetut palstat ja adoptiovanhempien tapaamiset ovat paikkoja, joissa voi avoimesti puhua ja saada vertaistukea. Voimia pohdintoihisi!
Lapsi on kaikinpuolin erittäin osaava ja taitava, koulu sujuu ja kavereita on. Kiintymysssuhteet vanhempiin kunnossa, perhe erittäin "terve".Pohdintaa bioäidistä on aina välillä, mikä on mielestäni normaalia, koska lapsi tietää taustansa.
"tällä palstalla joku hörhö on usein valitellut adoptiolasten syrjäytymistä. ymmärrän huolen, mutta syy tähän syrjäytymisvaaraan EI ole adoptiovanhemmissa, vaan vauva- ja lapsuusiän traumoissa."
Tässä ilmoittautuu toinen hörhö. Lainasin tuon edellä olevan kappaleen alkuperäisen viestistä.
Aikas suppea näkökulma tuokin, että syy adoptoitujen syrjäytymisvaaraan ei olisi adovanhemmissa vaan vauva- ja lapsuusiän traumoissa. Kerronpa esimerkin erään adoptoidun elämästä. Se eräs olen ihquoikeasti minä.
Syntyipä 21 vuotta sitten eräs tyttövauva suomalaisessa sairaalassa. Hänen bioäitinsä oli jo raskausaikana päättänyt antaa vauvan ottolapseksi, koska ei voinut tiettyjen asioiden takia itse kasvattaa lasta. Tyttö pääsi kolmen päivän ikäisenä adoptiovanhempien kotiin. Adoptiovanhemmat olivat yli 30-vuotiaita akateemisesti koulutettuja ja hyvätuloisia, mutta he eivät olleet vuosien yrityksistä huolimatta saaneet omaa biolasta. Tyttö ei koskaan saanut adoperheeseen sisaruksia, vaan kasvoi perheen ja suvun lellikkinä.
Adotyttö oli vilkas ja menestyi koulussa taideaineissa. Matematiikasta ja muista hän ei ollut kiinnostunut. Adoperhe kuitenkin halusi lapsensa menevän lukioon ja hankkivan "kunnon" koulutuksen. Pienestä pitäen tyttö istui tuntikausia adovanhempien kanssa pöydän ääressä pänttäämässä "tärkeitä" asioita. Tyttö olisi mieluummin halunnut rokata ja tanssia. Kunnon hyvinkasvatettuna lapsena tyttö kuitenkin suostui vanhempien tahtoon ja meni erääseen rikkaiden lasten lukioon, mihin hänen keskiarvonsa riitti. Kesät olivat jo pitkään kuluneet matematiikan ja kielten kursseilla. Koulussa tyttö istui käsi poskella ja haaveili elämästä, jota hän itse saisi suunnitella.
Tyttö löysi lukion ensimmäisellä luokalla poikakaverin, joka oli adovanhempien kauhuksi ammattikoululainen. Tytön ja adovanhempien välillä tuli paljon riitoja. Tyttö alkoi viettää enemmän aikaa poikakaverinsa kotona, missä häntä oikeasti ymmärrettiin. Tyttö lopetti lukion ja kävi nuorten turvatalossa hakemassa apua kotiongelmiin. Adovanhemmat halusivat ostaa tytölle oman asunnon hienolta alueelta ja "auttaa tyttö elämän alkuun". Onneksi tytön kummitäti kuitenkin osasi neuvoa tytölle paikan, mistä hän sai nuorisoasunnon. Tyttö muutti soluasuntoon, jossa poikakaverikin usein vieraili. Adovanhemmille tämä oli kauhistus. Vihdoin tyttö tajusi, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Adovanhemmat halusivat päättää hänen elämästään. Tytön ikiomasta elämästä!!! Tyttö oli välillä syvissä ongelmissa. Hän oli masentunut ja kokeili huumeita. Onneksi tyttö pääsi nuorisopsykiatriselle ja sai uuden startin elämään.
Nyt tyttö asuu yhdessä poikakaverinsa kanssa ja tytöllä on monia rakkaita aikuisia ihmisiä. Tyttö on adovanhempien kanssa tekemisissä vain noin kerran kuukaudessa, sillä se on teennäistä ja ikävää. Tyttö kaipaa biovanhempiaan ja iltaisin miettii, onko hänellä jossain sisaruksia. Poikakaveri on ehdottanut biojen etsimistä, mutta tyttö ei ainakaan vielä uskalla.
Tyttö on elänyt yltäkylläisen ja ihan mukavan lapsuuden. Nyt tyttö on kuitenkin 21 vuotias eikä tyttö tiedä, kuka hän on, mistä hän tulee ja mihin hän on menossa. Tyttö pääsi tammikuussa psykoterapiaan. Tyttö ei tiedä, mitä hän haluaa isona. Tyttö ei rakasta adovanhempiaan, vaan säälii heitä. Ehkä tyttö haluaisi pian omia lapsia. Ehkä tyttö haluaisi jonkun ammatin. Edelleen tyttö haaveilee silloin tällöin itsemurhasta. Nyt tyttö ajattelee, että hänen elämänsä alkoi vasta kun hän pääsi pois adoptioperheestä. Siitä tyttö on valtavan surullinen... Niin monta hukattua vuotta... Niin kieroon kasvanut identiteetti... Niin monta vuotta adovanhempien miellyttämistä... Ei ikinä enää sitä.
Toki noin voi käydä myös adoptioperheissä - samalla tavallahan voi käydä myös bioperheissä, vanhemmat odottavat lapsensa olevan tietynlaisia, kasvavan tiettyyn muottiin. Ei mitenkään poikkeuksellista siis bioperheissäkään.
Toki adoptiolapsetkin voivat syrjäytyä siinä missä biolapsekin. Mielestäni tässä on nyt vain kysymys siitä että adoptio ei ole sama asia kuin lapsen syrjäytyminen, adoptio ei automaattisesti johda syrjäytymiseen.
Kirjoitit siitä että et tiedä kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa. Tuollaisi ajatuksia on monilla adoptoiduilla vaikka heidän elämänsä adoptioperheessä olisikin ollut hyvää ja tasapainoista. Se että bioäiti on antanut lapsensa adoptoitavaksi on iso asia lapselle itselleen työstää. Ihan huolimatta siitä miten elämä adoptioperheessä on mennyt.
Hienoa että olet löytämässä paikkasi elämässä, olet löytänyt sinua tukevia ihmisiä ja saat apua terapiasta !
Ärsyttää suunnattomasti nämä teidän adoptioviestit. Saatte adoption kuulostamaan just semmoiselta pelastamiselta. Teidän viestit kuulostaa ihan mun adovanhemmilta. Siis niiltä, ketkä säälittää mua ja joihin mulla on teennäisen etäiset välit. Adoptiossa on paljon muutakin työstämistä kuin se, että bioäiti on antanut mut adoptoitavaksi. Adoptiovanhemmissa ja lapsuudessa adoptioperheessä on paljon työstämistä! Te ootte näköjään päättäneet, että adoptio on sama kuin biolapsen saaminen ja adoptoituna eläminen on sama kuin biolapsena eläminen. Te ootte kyllä tekopyhiä p****aisia.
Identiteettikriisejä. On sulla kuitenkin se hyvä puoli että voit kohdistaa kaiken epäonnesi adoptiovanhempien syyksi. Sussahan ei voi olla mitään vikaa. Sun vanhemmat teki sun elämästä helvetin laittamalla rikkaiden lasten kouluun.
Tuo tarina ei poikkea vastaavista biolasten tarinoista. Väärinhän se on tietysti, että vanhemmat yrittävät tehdä lapsesta kaltaistaan.
Sellaista vaan tapahtuu ihan samalla tavalla bioperheissäkin.
En kuitenkaan tarkoita vähätellä sun identiteettikriisäsi mitenkään.
Se on myös tosi surullista, ettet saanut sisaruksia. Olisi ollut ihminen jolle voi puhua ja joka oikeasti ymmärtää.
Mutta voin ikävä kyllä vakuuttaa että on paljon vanhempia, jotka ovat ladanneet paljon toiveita lapsensa varalle. Siinä ei lapsen haluja kysellä kun lapselle tuputetan omaa maailmaa.
Jossain vaiheessa, ehkä suurin piirtein saman ikäisenä kuin sinä, nuori huomaa että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Tämä elämä ei ole minun, vaan joku toinen on jo pitkään päättänyt mitä minä teen.
Mieleeni tulee nyt äkkiseltään yks juttu, jossa nuori oli lukiossa, pänttäsi kirjoituksiin, jotta pääsee tiettyyn jatkokoulutus paikkaan, ja pam! Silloin hän tajusi, että ei ollut halunnut lukioon eikä missään tapauksessa siihen tiettyyn jatkokoulutus paikkaan.
Kukaan ei ollut koskaan kysynyt mitä hän haluaa.
Siitä alkoi hurja alamäki ja kirjoitukset jäi väliin.
Tälläisiä tapauksia on lukuisia! Ikävä kyllä!
Ja olen pahoillani puolestasi että sinäkin olet saanut siitä kärsiä.
Mutta toivottavasti tiedät, että tälläisiä kohtaloita osuu myös bioperheessä eläville, niin kuin tämä minun kertomani juttu.
Toivon, että sinä saat apua ja selviät elämään ikiomaa elämääsi ja voit olla onnellinen!
Mutta haluan vielä lisätä, että erona biovanhemmissa ja adoptiovanhemmissa on se, että tällä hetkellä adoptiovanhemmat joutuvat keskustelaan näistä ja monista muistakin ajatuksistaan / haluistaan / toiveistaan ja kaikki eivät läpäise seulaa ja heillä jää lapsi saamatta.
Tilanne on muuttunut historian myötä paremmaksi.
Mutta kuka selvittäisi vastaavia asioita biovanhempien kanssa?
Etköhän ole ihan itse luonut sellaisen kuvan, että adoptiovanhemmat kokee adoption jotenkin pelastamiseksi.
Ihmiset on persoonia, eikä mitään adoptiovanhempia tai biovanhempia.
Jokainen näkee asiat omalla tavalla.
Sinunulla nähtävästi/varmasti onkin työstettävää adoptiovanhempiesi ja sinunsuhteessa ja lapsuuden kokemuksissasi.....mutta....vaikka kuinka niin toivoisit, ei kaikilla välttämättä näin ole.
Ihan säikähdin kuinka tuttua kirjoittaamsi oli. Aivan kuin olisit kirjoittanut minun elämästäni! Nuoruudessa kilttinä toteutin vanhempien toiveet ammattia myöten. Nyttemmin yli 30-vuotiaana olen lähtenyt opiskelemaan omaa unelma-alaani. Nyt harmittelen ehkä eniten sitä, että kaikki taiteellisuus tukahdutettiin eikä siinä minua kannustettu. Ero meillä on se etten ole adoptiotu, muutoin samat kokemukset.
Valitettavasti adoptiopiireissä ei usein puhuta ikävistä asioista. Tässäkin sinulle on toitotettu taas tätä samaa "niin bioperheissäkin"-juttua, millä aina vastataan adoptoitujen ongelmiin. Ihan kuin tämä olisi joku kilpailu adoptio vastaan bioperheet. Onneksi te jotkut uskallatte kertoa kokemuksistanne. Kumpa joskus kuulisimme teiltä neuvoja, niin voisimme yrittää ottaa opiksemme. Älä välitä näistä sinulle vastanneista.
Jaa, kyllä meidän tuttuperheissa ainakin puhutaan myös adoptioihin liittyvistä vaikeista asioista - tosin emme retustele niitä yleisillä palstoilla edes nimimerkeillä tai jaa puolituttujen kanssa vaan puhumme asiosta nokatusten hyvien ystävien kesken.
Ei kysymys ole mistään 'kilpailusta' eikä edes 'vertailusta', vaan siitä että KAIKKI mitä adoptoiduille tapahtuu tai mitä tunteita adoptoiduilla esiintyy ei johdu siitä että on adoptoitu.
Että monet tunteet (ei kaikki) ovat myös sellaisia joita kuka tahansa voi tuntea.
Samalla tavalla tuntevia voi löytyä
ei-adoptoiduistakin, sitä kai tässä monet ovat yrittäneet viestittää.
Ilman muuta on myös sellaisia tuntoja joita vain adoptoitu voi tuntea ja kokea, kukaan ei kiistä sitä.
Näissä keskusteluissa minua ihmetyttää se, jos joku adoptoitu kertoo negatiivisista kokemuksistaan tai tunteistaan, niin se heti "teilataan". Teilaamisella tarkoitan sitä, että viesteihin tulee yleensä muutamia viestejä, joissa kerrotaan, että ihan samanlaista elämä on bioperheissäkin. Mielestäni tämä on kummallista. Miksei täällä kaikkiin muihinkin viesteihin vastata jollain mitätöivällä fraasilla? Adoptoiduilla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin ja niiden ilmaisuun kuten meillä muillakin. Pahimman luokan mitätöintejä ovat nuo ymmärtäväiset kommentit, jossa ensin ymmärretään ja ollaan myötätuntoisia ja sitten päälle todetaan tuo "niin bioperheissäkin".
Elämässä sattuu ja tapahtuu paljon sellaista, mikä ei ole vain "adoptoidun" yksinoikeus kokea. Ja toisaalta, adoptoitu varmasti kokee ja tuntee paljon sellaista, jota ei kokisi jos ei olisi adoptoitu. Olisi kuitenkin hyvä tulla ajatelleeksi sellaista, että loppujen lopuksi me kaikki olemme tässä maailmassa yksin ja joudumme itse tekemään päätöksiä ja sitten vielä elämään niiden kanssa ja kantamaan niistä vastuun. Kaikkea ei voi pistää adoption syyksi. Tai adoption varjolla heittäytyä ja odottaa, että joku tulee ja ottaa vastuun.
Ei tarkoituksena, ainakaan minulla, ole mitätöidä tai teilata tai väheksyä tai vähätellä, vaan omat mietteeni lähtevät ajatuksesta että noiden ajatusten kanssa ei tarvitse olla yksin.
Että aina ei tarvitse olla sitä toista adoptoitua rinnalla jotta tulisi joidenkin mietteiden ja tunteiden suhteen ymmärretyksi.
Että esim. sen miettiminen mitä elämältään haluaa, millainen minä olen, ei tosiaankaan ole adoptoitujen yksioikeus vaan sen käyvät läpi tavalla tai toisella kaikki nuoret ihmiset. Täm äon mielestäni hyvä ja hyödyllistä adoptoidunkin ymmärtää. Edelleenkin korostan että adoptoiduilla nuorilla tähän liittyy myös paljon muutakin.
Hiukan sama asia kuin se että adoptiovanhempana en kuvittele että kaikki lapseni kiukuttelut tai pahat olot johtuvat automaattisesti adoptiosta vaan haen vertaistukea/tietoa adoptioperheiden lisäksi myös bioperheistä. Yritän katsoa lastani sekä lapsena että adoptoituna, en pelkästään adoptoituna.
Mitä uutta sinä toit tähän keskusteluun? Täällähän on nimenomaan jatkuvasti todettu kirjoittamasi asiat monen näppäimistöstä käsin. Viesti, johon vastasit, nimenomaan painotti sitä, että adoptoiduilla on oikeus tunteisiinsa kuten muillakin ihmisillä.
Eiköhän me adoptoidut kirjoiteta tänne juuri siksi, kun tämä on adoptio-keskustelu. Täällä voi kohdata ihmisiä, jotka ymmärtävät kaiken ilman selittämistä ja kysymyksiin vastaamista. Adoptiovanhemmat puolestaan ovat pyytäneetkin tänne meidän kirjoituksia. Täällä voi harrastaa sitä vertaistukea ja jakamista, mistä sinäkin kirjoitit. Minä kun olen 24h/vrk ihan tavallinen ihminen, joka on kasvanut adoptioperheessä. Minulla ei ole lähipiirissä ketään toista adoptoitua. Minusta minulla on tällä palstalla täysi oikeus purkautua adoptiosta juuri niin paljon kuin minä haluan. Purkausten perusteella te ette voi päätellä, miten elämäni 24h/vrk sujuu ja minen onnellinen tai onneton olen ja miten paljon adoptio elämääni vaikuttaa.
Minusta teillä adoptiovanhemmilla on hirveä tarve selitellä, puolustella ja analysoida. Hengittäkää välillä ja antakaa kaikkien kukkien kukkia tavallaan.
Kirjoitit: '...Minusta minulla on tällä palstalla täysi oikeus purkautua adoptiosta juuri niin paljon kuin minä haluan....'
Sinulla ja minulla ja kaikilla on tuo oikeus - kirjoittaa tänne ja tuoda esiin mielipiteensä.
Selitellä, pulustella, analysoida.....sitähän kaikki ulkopuoliset meiltä odottavat: meidän pitäisi olla aina valmiita jakamaan adoptiovanhemmuutemme ja lapsemme kenen tahansa kanssa jotka siitä kysyvät tai muuten 'emme tunnusta tosisioita, kuvittelemme että adoptoidut lapsemme ovat omiamme, peittelemme vaikeuksia, suljemme silmämme, olemme jopa töykeitä'.