Onko muita, joiden keskustelutaidot on päässyt pahemman kerran ruostumaan eristäytymisen tai jonkun muun seurauksena? Mä en koskaan keksi mitään sopivaa kysyttävää ja muiden kysymyksiin vastaan yleensä parilla sanalla, siis kertomatta mitään "ylimääräistä". Oon huomannut että ihmiset yleensä puhuu paljon enemmän, siis höpisee niitä näitä aiheesta ja aiheen vierestä, mutta mä en osaa tehdä niin. Mulla on myös sellainen ongelma, etten oikein osaa tarttua siihen mitä keskustelukumppani sanoo vaan kommentoin vaan sanomalla "joo", "ai jaa" tai jotain muuta yhtä henkevää... Oon joskus sivusta seurannut muiden juttelua ja siinä tulee aina semmonen olo, että oonkohan mä ihan toivoton tapaus ja kuka tämmöseen tylsimykseen edes tahtoisi tutustua, kun maailma on täynnä paljon parempia keskustelijoita. Annan varmaan muille sellasen vaikutelman, ettei mua edes kiinnosta jutella niiden kanssa. Mikäköhän tähän auttaisi?
Keskustelutaidot kadoksissa
nonniii
92131
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kokenut, tai oikeastaan sitä on minulla koko ajan. ei vaan tuu päähän tilanteessa ikinä mitään sanottavaa.
mulla se vaan paheni mun noin puolen vuoden masennuskauden jälkeen, kun tapahtui niin paljon kaikkea, että aloin eristäytyä muista ihmisistä...
sukulaisillekin mun on todella vaikeaa keskustella yhtään mistään, kun mä vastaan lyhyesti niitten kysyessä ihan mitä tahansa kysymyksiä...
en vain osaa keskustella hyvin. Lyhyesti vastaan jos kysytään, joskus jopa arasti. Tuntuu joskus ettei kukaan huomaa mua, ja joskus taas että kaikki tuijottaa ja ajattelee pahaa tai nauraa selän takana, pitää säälittävänä jne.
Teillä sentään asiat suht hyvin, teillä sukulaiset jopa muistaa teidät ja tulee juttelemaan. Minut taas on unohdettu kokonaan. Tai siltä tuntuu, että kun jossain olen niin minua katsotaan kummissaan, kuka mä oon ja mitä mä siellä teen. Hyppäsipäs pahasti aiheesta mutta voivoi.
kun edessä on keskustelutilanne, niin valmistautukaa vastaamaan oikein kunnon vastauksella. yrittäkää keksiä aiheesta mahdollisimman paljon juttua, niin eikös se silleen vois toimia... ? :)
Sitten tilanne palaisi "ENTISELLEEN".
Mulla on sillä laillaet, jos mä jostain keskustelen ni se on tuleveisuudesta ja sellasesta (mun mielest aikuisten juttuja). Sit ku koulus joku juttelee ni sen pitää keksiä aina puheen aihe.sama homma mun entisen poikaystävän kaa. mä en koskaa keksinyt mitä puhua niinmpä se homma ei kannattanu ja se jätti mut tosin siin oli muitakin syitä. mutta kuitenki. mä en osaa keskustella samanlailla ku ennen, mulla on ollu jo vuoden masennusta. mutta mulla menee hermo siihe ku ei oo koskaa mittää ikäistensä aihetta puhuan (oon ysillä)
suht`koht samalla lailla. sen piti yleensä keksiä puheenaiheet, kun mulla ei oikeen toiminu keskustelun alottaminen. mulla oli jo silloon masennusta, et siitä se johtu. johtu myös kavereitten kanssa. mutta nyt kun tilanne on jo rauhottunut eikä mulla oo mitään liiallista masennusta, niin on jo joka suhtees palautunut toi keskustelutaito...
Kukaan ei halua puhua mulle kun olen kiinnostunut vain politiikasta ja historiasta. :p
Mulla on myös joskus ollut sama ongelma. En vain kertakaikkiaan keksinyt mitään, millä kommentoida muiden puhetta, en itse edes muistanut kysyä mitään, koska aihe ei sinällään edes kiinnostanut. Musta välittyi kamalan ujo ja tuppisuu kuva.
Sitten tajusin olevani aivan väärässä seurassa! Kyllä se juttu kummasti alkaa luistamaan, jos seura on sitä oikeaa ja tuntee itse oman olonsa rennoksi. Ei mitään hyvää keskustelua kannata edes odottaa, jos itse jännittää ja pelkää sanovansa jotain "väärää" tai "tyhmää". Minäkin muutuin tuppisuusta papupadaksi ja juttua riittäisi niin paljon, etten aina ehdi kaikkea edes kertoa :)
Myönnän kyllä, että vieläkin on vaikeaa puhua sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa vain ei pysty rentoutumaan. Tai jos puhutaan asioista, joista itsellään ei ole mitään mielipidettä. Muistan aina olleeni muka samaa mieltä muiden kanssa, koska oikeasti asialla ei itselleni ollut minkään maan valtakunnan väliä ja jotain oli pakko sanoa. Silloin oli tiettyä miellyttämisen halua, enkä vieläkään tahdo ystäviäni loukata, vaikka olisinkin heidän periaatteitaan tai mielipiteitään vastaan, mutta osaan sanoa, että ei kiinnosta, jos ei oikeasti kiinnosta :)
En ole mitenkään loistava keskustelija, yleensä vain odotan, että olisi taas mun vuoro sanoa jotakin ;) Mutta puhumaan oppii vain puhumalla. Suu auki ja menoksi, turha sitä on häpeillä, miltä omat asiat muiden korvissa kuulostavat. Ei munkaan vitseille kaikki naura, mutta naurampa sitten itse muiden puolesta :) Miellyttämisen halusta kannattaa hankkiutua eroon, ja tiedän, kuinka vaikeaa se on. Kannattaa olla vain rohkeasti oma itsensä, sanoa, mitä mieltä on, olla rehellinen ja muistaa pienet valkoiset valheet. On hyvä aloittaa sellaisessa seurassa, jossa olo on rento, ja jos muiden juttuihin ei ole lisäämistä, aloita oma juttu.
Eli tuppaudut nyt siihen seuraan, joka eniten kiinnostaa. Jos et tiedä, mistä muut puhuvat, kysy, ja siitä se jo alkaa :) Ja jos joku kysyy sulta jotakin, mihin vastaus olisi oikeasti joo, sano jotain hauskaa tai jotain todella tyhmää tai perustele!
Esim. kaveri oli puhelimessa ja korttipeli kesken, joten minä pelasin sen korteilla.
Kaveri palasi hetken päästä ja kysyi, pelaanko minä niillä.
Oisin voinut sanoa vain joo, mutta ojensi kortit kiltisti takaisin ja totesin, että "sä muuten häviät tän pelin" :)
Huono esimerkki, mutta mulla on tapana sanoa jotain tuollaista ja sitten olenkin hetken aikaa illan tähti, kun muut alkavat räkättää ;) Niin, eikä se hävinnyt sitä peliä, vaikka kaikkeni yritin!
sama juttu minulla. ala-asteella se oli vielä pahempi. nykyään olen paljon rennompi ihmisten parissa ja puhun enemmän.
olen nyt lukion kakkosella. minulla on ollut masennusta yläasteelta lähtien. nyt se on kuitenkin alkanut hellittää.
vieläkin tulee melko usein tilanteita missä pitäisi puhua mutta ei oikein keksi mitä sanoa. kiusallista juu, mutta näitä asioita kun olen vuosien mitaan miettinyt niin olen päätynyt siihen tulokseen että sillä ei ole väliä. jos en puhu niin en puhu, jos en keksi mitään sanottavaa niin sitten en keksi. ja sitten kun ei hoe mielessään koko ajan sitä että "mitä mä sanon, mitä mä sanon, mitä mä sanon?" niin mieleen tuleekin enemmän juttua.
olen myös huomannut sen, että juttua ei keksitä keksimällä (tietty niinkin voi tehdä mutta se ei ole oikeaa keskustelua vain jotain mikä on olevinaan keskustelua)
ihmisille pitää puhua oikeasti. eli puhua omista tuntemuksistaan. spontaanisti. antaa toisen nähdä ja saada ilmi kuka on. pitää elää eikä olla elävinään! ei se keskustelu mikään pakko ole tai tapa. se on vain kaksi tai useampi ihminen, jotka viestivät keskenään asioista, joita ympärillä tapahtuu tai on tapahtunut ja miltä ne heistä tuntuvat.
sitä se on.
kenenkään elämän tehtävä ei ole miellyttää ketään. tietty on ihan järkevää olla ystävällinen ja ottaa muut huomioon. elämä ei mene minkään kaavan mukaan eikä kaikki käyttäydy samalla tavalla.
hmm mitähän yritän sanoa? no ainakin sitä että ihmisten kanssa ei keskustella vain siksi että niin kuuluisi tehdä tai että niin pitäisi tehdä tai että muiden silmissä olisi hyväksyttävä.
ihmisten kanssa keskustellaan koska halutaan tietää toisesta jotain, toisen mielipiteitä ja myös siksi että kerrotaan itsetään jotain, omia mielipiteitä.
jos juttua ei tule niin sitten ei tule! pitää vain hyväksyä se tosiasia.
ne jotka puhuvat paljon eivät mieti kovinkaan pitkään mitä sanovat.
ja se on myös tärkeää että ei ajattele itseään liikaa. ei siis kannata ajatella mitä toinen ajattelee itsestään. yleensä toinen ei ajattele mitään pahaa, vaikka olisikin erimieltä, paitsi jos jotenkin loukkaa toista.
puhukaa sitä mitä haluatte.
ainakin ne joilla on ongelmaa keksiä juttua mistä puhua on kova halu puhua jostain, mutta joku estää. ottakaa selvää mikä sen estää.