23vee ja vieläkin kotona porukoitten nurkissa. Tuntuu ettei mihinkään uskalla eikä kiinnosta lähtee. Tulevaisuuden miettiminen ei joko kiinnosta, tai sitten tuntuu että pimahtaa justiinsa ku alkaa liikaakin päätään rasittamaan.
Pari vuotta sitten yritin aloitella opiskeluja, mut pskat siitä mitään tullu. Tuntu että alko pollassa vipata heti ekan parin kuukauden aikana siellä kämpässä, rahat meni ryyppäämiseen jne. eikä opiskelut luonnistunu. Tuntu että ainoostaan baarissa päissään pystyi olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Nyt on ravattu työkokeilussa vähän aikaa ja olotilat on välillä mitä on. Aluks meni ihan jees, mutta ny viimeaikoina alkanu taas ahistaan niin prkleesti ku tajus ettei sitä näinkään voi loppuelämäänsä viettää. Pitäs kai kotooki jonnekki päästä, päässä pyörii kokoajan vaan että muutanko-enkömuuta-muutanko ja ne kaikki traumat viimekertasesta omillaan oloista. Mitäs sitte jos taas vaan erakoidun sinne kämppään ja juon itteni hengiltä?
No, niin tai näin. Onneks joutuu elää vaan kerran. Vittuilkaa vapaasti.
Pari vuotta sitten yritin aloitella opiskeluja, mut pskat siitä mitään tullu. Tuntu että alko pollassa vipata heti ekan parin kuukauden aikana siellä kämpässä, rahat meni ryyppäämiseen jne. eikä opiskelut luonnistunu. Tuntu että ainoostaan baarissa päissään pystyi olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Nyt on ravattu työkokeilussa vähän aikaa ja olotilat on välillä mitä on. Aluks meni ihan jees, mutta ny viimeaikoina alkanu taas ahistaan niin prkleesti ku tajus ettei sitä näinkään voi loppuelämäänsä viettää. Pitäs kai kotooki jonnekki päästä, päässä pyörii kokoajan vaan että muutanko-enkömuuta-muutanko ja ne kaikki traumat viimekertasesta omillaan oloista. Mitäs sitte jos taas vaan erakoidun sinne kämppään ja juon itteni hengiltä?
No, niin tai näin. Onneks joutuu elää vaan kerran. Vittuilkaa vapaasti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Et ole ainoa jolla on tuo tilanne!! Olen seurannut läheisen henkilön elämää sivusta ja huomaan että hän ei millään haluaisi edetä elämässään eteenpäin tai saatikka itsenäistyä. Hän ei myöskään suostu kuuntelemaan jos häntä yrittää jollain tavoilla auttaa, vaan alkaa vain huutaa minulle! Minua kiinostaisi tietää tapoja joilla voisin auttaa häntä itsenäistymään ja ettei hän enää pelkäisi kulkea elämässään eteenpäin!
muut oikeen voi auttaa ku tiedän miten vaikeelta se tuntuu ottaa sitä toisten apua vastaan. Itsehän ne asiat pitäis saada aikaseks eikä niitä muut voi tehdä. On mullekki kaverit tullu tuputtamaan/kannustaan että "haeppas töitä ja muuta omilles" yms. mut tuntuu olevan niin paljo helpommin sanottu ku tehty. En sitten tiä mikä siinä on niin vaikeeta, ehkä tässä on liikaa päässy erakoitumaan tai jotain.
Muille nää tällaset tuntuu olevan itsestäänselvyyksiä ja maailman helpoimpia asioita, ku suorastaan hingutaan päästä sieltä kotoo omilleen ja töitä hakemaan jne. mut mulle se tuntuu olevan liian vaikeeta.
No, kyllähän sitä välillä tulee sellasia ihan "ihmismäisiä" fiiliksiä että jopa tuntuis että mikäs siinä ku muuttais vaan omaan kämppään jne. mut tollasetki kestää korkeintaan 5min kunnes taas vaivutaan takas entiseen surkeuteen.
Kenties musta ei sitten ole tähän elämään/seurusteluihin tai mihinkään ja kohtaloni on homehtua kotona vanhempia vahtimassa, kunnes niistäkin joskus aika jättää ja ollaankin ehkä suurenmoisessa pulassa... :-)
Vaikka elämä tuntuisi nyt toivottomalta ja elämänrohkeutesi olisi hukassa kokonaan, yritä uskoa että joskus vielä on paremmin. Mene lääkäriin, mieluimmin yksityiselle, niin potilastietosi pysyvät paremmin salassa, ja voit puhua avoimemmin, tai parempi ehkä kirjoittaa paperille etukäteen omat ongelmansa, lääkärikäynti saattaa tuntua niin ahdistavalta että ei muista kertoa kaikkea oleellista. Muista että et ole yksin ongelmiesi kanssa. Elämä ei ole helppoa, olet kuitenkin nuori, ja elämää edessä. Elämä voi muuttua, ei ehkä sellaiseksi kuin toivot, mutta kyllä sitä aina jotain hyvääkin ihmiselle jossain muodossa tulee vastaan jos vain saa elää. Ajattele vanhuksia, mieti, miten monista vastoinkäymisistä ja ahdistuksista hekin ovat elämänsä aikana selvinneet. Kyllä sinäkin pärjäät!
Johan tässä on kohta vuoden päivät syöty nappeja ja käyty psykiatrian polilla avautumassa, mutta tuntuu ettei niilläkään enää ole mitään annettavaa asiassa ja kaikki olis jo puhuttu. Enää ei muuta kuin sitä samaa sielläkin vaan ihmetellään: "Mikset muuta omillesi ja elä elämääsi?" Eikä auta vaikka sanon että En Minä Tiedä, Kun Joku Siinä Vain Pelottaa Niin Ylipääsemättömästi Tai Jotain.
Ehkä mut sitten pitäis kädestä pitäen raahata valmiiseen omaan kämppään ennenku asiassa tapahtuu edistystä ja kenties sitten innostuiskinkin Elämän Suurista Asioista. Tjaa-a.
Entäs jos et muuttaisikaan heti yksin pois kotoa, vaan muuttaisit jonkun hyvän kaverin/ystävän tai sisaruksesi kanssa, jos sinulla on.. Se voisi helpottaa ehkä yksin selviytymisen pelkoa =)Uskon että kyllä tuo tuosta viellä hyvään suuntaan menee..
Maailmassa on PALJON ihmisiä jotka ovat samassa tilanteessa kuin sinä ja uskon että kyllä siitä selviää, kun asioita pohtii muiden ihmisten kanssa! Entäs jos koittaisit ottaa kotona ITSE puheeksi tuon asian ja ketoisit heille että ettei sinua oikein innosta tuo omille siiville muuttaminen.. voisitte pohtia yhdessä mitä asialle tehdä =)
Minäkin 23-vuotias nainen asun vielä kotona vanhempien luona. Opiskelen kyllä mutta sairastan paniikkihäiriötä ja masennusta, jotka saavat asiat hieman mutkistumaan. Kotoa muutto oisi minullakin edessä,mutta se saa oloni hermostuneeksi. Alkaa tuntua että kaikki ikäiseni asuvat jo omillaan, seurustelevat ja käyvät töissä. :(
Jostain syystä itse koen asian naisilla vähemmän "hävettäväksi" ku miehillä, mistä sitten lie johtuu. En minäkään tunne ketään joka asuis vielä tässä iässä kotona, kaikki kaverit asuu omillaan ja suurin osa seurustelee jne.
Itse olen 22 v nainen ja kotona asustelen vanhempien kanssa. No mulla on ihana perhe ja viihdyn hyvin täällä. En ole koskaan seurustellut kunnolla, vaikkakin moneen kertaan on pyydetty. Mä etsin rauhassa sitä oikeaa, jonka kanssa toivottavasti viihdytään lopunikäämme. Kaverit kaikki kanssa seurustelee, mutta seurustelkoot! Aina nekin jaksaa kitistä kumppaneistaan. No mulla ei sitä ongelmaa. Tuntuu, että ne katsoo mua vähän "kieroon", kun himassa asun. Opiskelut menee kans vähän miten sattuu. Amk:ssa olen päälle pari vuotta viihtynyt, mutta taidan jättää kesken. No onneks broidillakaan ei sen paremmin mene, ei tarvi kilpailla;) Kaiken lisäksi olen Nolojen Tilanteiden Nainen! mulle sattuu ja tapahtuu! Tsemppiä teille!
Hei !
En ole koskaan kirjoittanut viestejä tälle palstalle. Mutta luettuasi viestisi en voinut ohittaa sitä. Haluan vain sanoa ettei se ole niin kummallista jos 23 vuotiaana asuu vielä vanhempien kanssa. Monissa maissa asutaan vielä pidempäänkin. Ei siitä kannata ottaa paineita, vaikka se onkin ymmärrettävää kun täällä ympäristö sitä ikäänkuin vaatii.
Halusin vain sanoa että etsi itsellesi apua. Tuntuu siltä ettet arvosta ja rakasta itseäsi. Mutta elämäsi on arvokas ja ainutlaatuinen ! Ahdistusta ei kannata mennä karkuun vaan sitä kohti ja selvittää mistä se johtuu, vaikka se tekeekin kipeää. Näin olen itse kokenut.
Pidä huolta itsestäsi. Rukous on auttanut minua, mutta en halua sitä tuputtaa.
Sulle hyvää toivoen.
Hanna
Njoo ohan kai niitä vastaavia vanhempiakin kotona asuvia tapauksia tässäkin maassa, mut kuitenkin... välillä kotona asuminen ahdistaa (lähinnä ulkopuolisen painostuksen yms. takia) ja välillä taas on ihan OK olo ja tuntuu että mitäs siitä vaikka asuisin kotona koko elämäni.
Asuntoja vähän kattelin ja löysinkin yhden suht halvan, mutta homma jäi taas siihen etten saanut painettua puhelimessa sitä soita-namiskaa, vaikka ainakin 5min yritin keräillä rohkeutta.
Aloin mielessäni keksimään tekosyitä, että rahaa pitäisi ehkä säästellä vähän enemmän että jäisi vuokrien ja takuumaksujen jälkeen jotain elämiseenkin, onhan nyt muutenkin vielä turhan viileät ilman muuttamisrumbaan. Ja seliseli. Mikä siinä voi olla niin vaikeeta. Vaikka ilmainenhan se asunnon näyttö kait oliskin eikä sitä olis heti pakko ottaa.
Minkähänlaista apua tässä sitten pitäis hakea, jos nyt jo olen työkokeilussa firmassa, jonka tehtävä on auttaa työttömiä/erakoituneita/yms. jaloilleen ja ramppaan psykiatrian poliklinikalla? Tuntuu ettei ne osaa auttaa muuten kuin tuputtamalla sitä samaa. Monetkohan kerrat se psykiatrityöntekijäki on sanonu että "Mikset muuta omillesi? Olet sentään aikuinen ihminen blaablaa". Ihanku en sitä itse tietäisi!
Jossei nyt ilmojen lämpiäminen yms. kesä viimeistään saa sitä muuttointoa aikaan, niin ilmeisesti tarvitsen jotain invalidi-apua missä asunto hommattaisiin valmiiksi ja kamppeet sinne yms. niinku jossaki Dr. Phil-ohjelmassa tehtiin...
No meikäpä on pian 25 ja tuntuu ettei sitä täältä kotoo ole mitään innostusta lähtee. Ehkäpä asiaan vaikuttaa mm. se että asutaan maalla ja oma huoneeni on kiitettävän iso jne. eikä täältä nyt isompaa hinkua tullu muuttaa jonnekki 20 neliön kerrostaloluukkuun jota tässä huvikseni kävin katsomassa. Sitä on vaan niin kertakaikkisen jämähtäny tänne että muuttaminen tuntuu mahdottomalta.
No, ehkäpä sitten vaan asun täällä ja joskus aikanaan perin talon vanhemmiltani... huu nous.