Tehdäänpä vakava kysymys joka testaa "ajattelusi ja ymmärtämisesi" syvyyttä.
Se koskee vakavasti koko olemassa olemisesi ainutlaatuisuutta ja sen merkitystä, tai ainakin sitä syvyyttä miten itse ymmärrät tai haluat ymmärtää olemisesi, elämisesi, uskomisesi ja myös muiden kanssaveljiesi elämän syvintä tarkoitusta.
Kaikki vastaukset ovat oikeita, subjektiivisesti, mutta ehkä hieman vajaita, kuitenkin kannattaa huomioida että jokin sattumaa parempi vastaus voisi olla olemassa, vai onko sitä?
Se koskee vakavasti koko olemassa olemisesi ainutlaatuisuutta ja sen merkitystä, tai ainakin sitä syvyyttä miten itse ymmärrät tai haluat ymmärtää olemisesi, elämisesi, uskomisesi ja myös muiden kanssaveljiesi elämän syvintä tarkoitusta.
Kaikki vastaukset ovat oikeita, subjektiivisesti, mutta ehkä hieman vajaita, kuitenkin kannattaa huomioida että jokin sattumaa parempi vastaus voisi olla olemassa, vai onko sitä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
olen syntynyt enkä vielä ole kuollut. Jostain luin että syntymä ja kuolema ovat sama asia. En elä sen taikia, että saavuttaisin paremman tuonpuoleisen elämän tai korvauksen tämän elämän kärsimyksistä. Elämä kylläkin on mielekkäämpi, kun se tarjoaa jonkin ulkopuolisen kiinnekohdan.
Olipas vaikea kysymys. En kyllä ole miettiny koskaa. Aijon elää kristillistä elämää, mut en liikaa kahlehdittuna. Mun ajattelutapaa ei hyväksytä porukois, mä tiedän sen, mut mä en sitä kerro. Joskus olen ahdistunut, mut sitten tajusin, et ei saa ottaa liian vakavasti.
Toi Melperi on jossain mieles hyvä tyyppi, vaikka se nimittelee meitä.
Riparilla me pohdittiin kaikkee mielettömii asioita, sit sanottii, jot ei tarvitse, uskoa vaan.
Elämän tarkoitus, ei varmaan kuulu uskovaisen elämään pohtia sellaista. Selvähän se, ensin eletään, perustetaan perhe ja käydään duunis eläkkeelle saakka. Sit vaan ollaan ja ventataan, koska luoja tulee noutaan. Siinähän se elämä, mitäs muuta se vois olla. Mut jos alkaa ottaan viinaa ja kokeilee pilvee ja röökaa, se ei ole oikeeta elämää, ja sit ei jaksa kauaa, kuolee ennen aikojaan. Röökinpoltosta kaikki alkaa, mut ei ne usko, monet polttaa ja sit ne sortuu kaljaan. Onhan tuo nähty. Uskovainen ei juo, eikä polta, kuin jotkut harvat, joilla on kotielämässä riitoja ja tappelua.
No tää ny tuli selväks kaikille. Käykää seuroissa ja pysykää uskossa. Päämääränä on taivas.
mitään syytä; ei ole mitään minkä "vuoksi" elää. Miten niin?
Olemassaoleminen on jotakin muuta kuin "jonkun vuoksi, jonkun tähden."
Kun aiheen esittäjä kysyy "minkä vuoksi Sinä elät?, tulee heti mieleen että elämään, koko luomakuntaan (universumi) ja sen olemassoloon pitäisi olla joku syy, joka minun pitäisi huomata ja jos en huomaa tuota syytä, olen elämässä/olemassa syyttä(!?) koska en huomaa mitään syytä minkä vuoksi eläisin!!??
Ihmisen halu nähdä olemassaolonsa syyn ja seurauksen maailmana on järjen/älyn ominaisuus, ei uskon tai rakkauden ominaisuus. Jos rakkaus toimii niinkuin rakkauden olemus on, se tekee järjen kannalta päinvastaoin, eli rakastaa vihamiestäänkin.
Kysymyksen maali voisi olla: Rakastanko elämääni vai haluanko hyljätä sen?
Se, että olen olemassa, on minusta (tahdostani) riippumaton asia, mutta se miten elän, on hyvin paljon riippuvaista tahdostani.
Kun/jos tajuan sen että elämani on suuri IHME, olen jo huomannut jotakin siitä mikä on tärkeätä, olen lahjan saaja ja voin iloita saamastani elämänlahjasta tai voin myös olla välittämättä siitä, yrittää elää niinkuin en eläisi!!??
Kysymys on vaikea hänelle joka tuntee että hänellä ei ole mitään minkä vuoksi elää; ihminen kokee silloin itse oman elämänsä turhaksi, eli hän itse tekee oman elämänsä turhaksi, eli asianomainen kieltää oman elämänsä ihmeen ja ainutkertaisuuden.(kertomus Jobista)
Ensimmäiset ihmiset jo hylkäsivät olemassaoloaan ja joutuivat pois Paratiisista, joka kuvaa sitä ihmisen sisäistä olotilaa, jolloin olemassaolo on puhdasta nautintoa ja iloa olemassaolosta. Hyljätessään itsensä, ihminen hylkää (kieltää) Luojansa jolloin Paratiisiin (uskoon) palaaminen on sitä että hyväksymme itseämme ja elämäämme; rakastamme itseämme, sen sijaan että hylkäisimme itseämme; Luojan tarkoitus on että osoitamme rakkautta sitä kohtaan joka on kaikkein lähimpänä minua, sisimpäni, sieluni.
Sanotaan että elämä on myös valinta. Jolla paljon on, hälle annetaan ja jolla ei ole otetaan sekin pois. Totaalinen halu ikuiseen elämään on halua elää, mutta valinta voi olla toinenkin.
Oma kysymysmerkkinsä on kätkytkuolemat. Jotkut sanovat että pieni ihmisenalku ei uskalla aloittaa maallista elämää vaan perääntyy Luojansa huomaan.
Elän, koska vanhempani ovat saattaneet minut alulle. Eivät he minua varsinaisesti ole tehneet, vaan he ovat luottaneet siihen, että luoja minut äitini kohdussa kasvattaa ihmiseksi. Äitini ei ole ottanut minua odottaessaan mitään erityisiä hoitoja, tai syönyt mitän erityistä ruokaa, jotta kasvaisin tällaiseksi. Itsekään en ole siihen voinut vaikuttaa, joten ajatukseni kääntyy nyt vahvasti Kaikkivaltiaan Luojamme puoleen. Hän on minut ja meidät luonut, meidän ajattelumme ja käsityskykymme yläpuolella. Sana sanoo, että Hän loi meidät omaksi kuvakseen, joten meissä on siis jumaluutta, joka meidän tulee ymmärtää. Meissä on sitä ilman omaa ansiotamme, joten uskonpuhdistajamme Martti Luther on tehnyt johtopäätöksen, että "Sinun tulee rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäsi, mielestäsi ja voimastasi." En löydä muuta selitystä tai mahdollisuutta tällaisen elämän olemassaoloon, kuin Raamatun mukaisen kolmiyhteisen Jumalan tahdon.
Sinä olet ollut olemassa jo kauan ennen syntymääsi, kuten raamattu sanoo.
Sattuipahan vain isä-ukkoa panettamaan ovulaation aikaan.
Kysymys on tosi mielenkiintoinen, mutta liian teoreettinen tälle seurakunnalle, joten yli hilseen taitaa mennä.
Tupakka-aihe, ehkäisy tai 70 luvun kiistat kiinnostaisi enemmän.