Elämäni on ollut enemmän tai vähemmän onnetonta lähes puolet elämästäni. Olen vasta 24-vuotias nainen, mutta tuntuu etten jaksa enää. Ympäristöni on aina vähätellyt menetyksiäni, joten en ole kehdannut hakea apua aiemmin. Isäni lähti ollessani 11-vuotias, äiti otti uuden miehen vuotta myöhemmin. Muutimme silloin. Uusi koulu ja minua kiusattiin. Päätin muuttua ja yläasteella kiusasin kaikkia, joita pystyin. Kostin, vaikka ei se tuntunut hyvältä. Iltaisin itkin jo silloin ja pyysin hiljaa anteeksi sisälläni siltä tytöltä, jonka vaatteet ja kampauksen haukuin ja nauroin sekä siltä pojalta, jonka kaadoin tahallani. Yläasteen viimeisenä päivänä minut oli -suosittu kun olin- valittu puhumaan koululle kaikkien meidän ysien puolesta. Pyysin anteeksi kaikkea paskaa mitä olin tehnyt, pyysin opettajia seuraamaan masennus-ja kiusaamisaaltoa koulussaan ja tekemään jotain, että siinä laitoksessa olisi edes hetken jollakulla hyvä olla. Seuraavana päivänä muutimme taas. Paras ystäväni hirtti itsensä samana kesänä. Kukaan yläastekavereista ei soittanut minulle enää koskaan.
Lukio ja taas uusi koulu. Olin taas jostain syystä osa kermaa, mutta en suostunut enää kiusaamaan ketään. Putosin kakkoskastiin, olin osa niitä, joita ei varsinaisesti kiusattu, mutta jotka saivat seurustella vain keskenään tai kerman luvalla jonkun kermaan kuuluvan kanssa,mutta ei vakavasti. Seurustelin hetken, minua petettiin, jätin pojan ja minulle naurettiin seuraavat kaksi vuotta. Kai se sitten oli jollain tavalla minun vikani sekin.
Yliopistoelämä. Itsenäistymiskokeilu. Ei onnistunut. Jäin jumiin johonkin lapsuuden, nuoruuden, vihan, pettymysten ja paniikin välille. Sulkeuduin täysin. Istuin kotona puoli vuotta enkä tehnyt mitään. Kela muisti kyselyillä aina silloin tällöin, äiti soitti ja siinäpä se olikin.
Vihdoin pääsin ulos asti ja löysin sitten miehenkin. Hilpeää. Jostain syystä halusin ensimmäisen miehen, joka vastaan käveli. Epäluotettava, rikollinen tausta, omituinen menneisyys ja täysin perseaukinen. Hankkiudunko ongelmiin tahallani? Ajattelin, että yhteinen lapsi rauhoittaisi miehen. Tulinkin raskaaksi ja sain keskenmenon. Mies syytti minua ja aloin uskoa siihen itsekin. Mies lähti. Olin epänainen ja viallinen. Nyt on mennyt toinen puoli vuotta kotona ja alan tulla hulluksi.
Mistä te ihmiset saatte voimia hakea apua? Mihin te menette? Miten te kestätte olla maailmassa yksin? Ei näin voi elää.
Lukio ja taas uusi koulu. Olin taas jostain syystä osa kermaa, mutta en suostunut enää kiusaamaan ketään. Putosin kakkoskastiin, olin osa niitä, joita ei varsinaisesti kiusattu, mutta jotka saivat seurustella vain keskenään tai kerman luvalla jonkun kermaan kuuluvan kanssa,mutta ei vakavasti. Seurustelin hetken, minua petettiin, jätin pojan ja minulle naurettiin seuraavat kaksi vuotta. Kai se sitten oli jollain tavalla minun vikani sekin.
Yliopistoelämä. Itsenäistymiskokeilu. Ei onnistunut. Jäin jumiin johonkin lapsuuden, nuoruuden, vihan, pettymysten ja paniikin välille. Sulkeuduin täysin. Istuin kotona puoli vuotta enkä tehnyt mitään. Kela muisti kyselyillä aina silloin tällöin, äiti soitti ja siinäpä se olikin.
Vihdoin pääsin ulos asti ja löysin sitten miehenkin. Hilpeää. Jostain syystä halusin ensimmäisen miehen, joka vastaan käveli. Epäluotettava, rikollinen tausta, omituinen menneisyys ja täysin perseaukinen. Hankkiudunko ongelmiin tahallani? Ajattelin, että yhteinen lapsi rauhoittaisi miehen. Tulinkin raskaaksi ja sain keskenmenon. Mies syytti minua ja aloin uskoa siihen itsekin. Mies lähti. Olin epänainen ja viallinen. Nyt on mennyt toinen puoli vuotta kotona ja alan tulla hulluksi.
Mistä te ihmiset saatte voimia hakea apua? Mihin te menette? Miten te kestätte olla maailmassa yksin? Ei näin voi elää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
lääkäriltä ja pyydä lääkitys masennukseen, Pyydä myös lähete mielenterveys toimistoon että pääset keskustelemaan ongelmistasi.
kuuntelen juuri leevi and the leavingsin biisiä kyyhkynen ja kyykäärme...ja haluan hymyillä, vaikka tuntuu et mulla, sulla ja monella muulla menee elämä päin helvettiä. Mut toisaalta tiedän et huomenna on uusi mahdollisuus olla onnellinen, edes hetken.
Sulle on tohon ikään mennessä kerenny kyllä tapahtua ihan liikaa paskaa. Mutta mitäänhän sä et voi muuttaa sun menneisyydessäs, sun on vaan pakko hyväksyä. Ajattelet varmaan, et mistä mä mitään tiedän.
En mä tiedä miltä susta tuntuu, mut muistan itse ala-asteen kun mua kiusattiin. En saanut katsoa poikaa päin, koska se uhkas hakata mut.Siitä se ekaluokka alkokin mukavasti. Parin vuoden päästä olin itse se kiusaaja, ja kadun sitä todella paljon.Itsetunto oli koko yläasteen paskana ja elämä muutenkin pelkkää mustaa ja tyhjää huonetta...
Vaikka en tunne sua, mut sun tekstistä pysty selkeesti lukemaan, et sun sisällä on ihana ihminen. Ihminen joka uskaltaa koko koulun edessä pyytää anteeksi ja katua tekojaan.Sussa on voimaa taistella ja selvitä elämästä, mieti miten pitkälle sä oot selvinny, kaiken ton lävite.
Oot ilmeisesti aloittanut elämäsi uudestaan aika monta kertaa, kyllä sä pystyt nytkin, ihan varmasti pystyt.Sun pitää vaan ittes haluta sitä. Sä varmasti pystyt olee siellä kämpillä vielä seuraavankin puolen vuoden, mut sun pitää vaan yhtenä päivänä päättää, et vittu tänään mä nousen!
En tiedä oletko käynyt puhuu kellekään..mut suosittelen. Itse sain sitä kautta voimia aloittaa elämäni uudelleen. Jos ammattiapu ei houkuta, soita jollekin sun ystävällesi, ja puhu asioista. Voin kokemuksesta sanoa ettei sun olo helpotu, ennen kuin saat kaikki noi tunteet ja jutut kerrottua jollekin.
Toivottavasti jaksat hakea apua ja herätä huomiseen ja löytää edes pienen ilon aiheen elämääsi.
Kaikkea hyvää ja paljon voimia:)
Välillä hymyilyttää onneksi kaikesta huolimatta. Silloin kun joku halaa ihan ilman syytä, ei säälistä. Silloin kun kioskin söpö myyjäpoika punastuu kun sille sanoo moi ja kysyy mitä kuuluu. Eikä se edes enää ihmettele miksi ostan aina vaan maidon ja valmiiksi viipaloitua edamia. Olutta kielsin itselleni myymästä, juominen ahdistaa vain lisää.
Silloin kun tajusi, että lopetti tupakoinnin vaikka oli polttanut tuskaansa melkein 10 vuotta. Silloin kun huomaa mahtuvansa vanhoihin farkkuihin. Silloin kun huomaa että aurinko paistaakin hetken pitempään kuin viime viikolla. Kun jaksaa meikata ja laittaa hiukset nätisti ja peiliin katsoessa on tyytyväinen. Ja ennen kaikkea silloin harvoin kun huomaa, että tässä maailmassa jaksaa yhden yön pitempään sen takia, että joku tuntematon, kasvoton ja nimetön vaivautuu välittämään niin paljon, että saa mielen hetkeksi kirkastumaan tekstillään. Kiitokset siitä! Ehkä jo aamulla jaksan hakea apua. Tai ainakin alan harkita. Huomenna huomenna... Tai viimeistään ennen perjantaita. Aika pian kuitenkin. Pakko yrittää.
et jo riittää, muuta vaikka uuteen seelantiin,jo vihdoin riittää tää oravanpyörä