Terve
Olen 17-vuotias poika etelä-suomesta ja olen todella yksinäinen.
Aluksi haluaisin sanoa,että olen hyvännäköinen
sekä aivan kaikin puolin normaali,mutta ainostaan se,että ei ole kavereita on ongelmani.Se on vaan jäänyt, en ole ikinä ollut innostuneena mistään ja menossa minnekkään innostuneena,olen vain aina ollut kotona yksin.Työnnän kaikki ihmiset pois ympäriltäni ja olen huomannut,että kun näen joskus entisiä koulukavereita kaupungilla menevät sanat sekaisin ja alan paniikissa änkyttämään jotain hulluja.Minusta on todella tulossa epäsosiaalinen.Olen huomannut,että ikäänkuin välttelisin ihmisiä.Koulussa kerrankin eräs hyvännäköinen tyttö alkoi lääppimään,mutta minä pelkuri en uskaltanut tehdä mitään ja jätin asian siihen,joka on säälittävää.Alussa selitin tätä ongelmaa sillä itselleni,että en halua puhua semmoisille henkilöille,jotka eivät miellytä minua ja nyt se on laajentunut niin,että en ole enää kenenkään kanssa tekemisissä.Olen todellinen luuserin määritelmä.
Haluaisin vain hyviä kavereita,jotka on samankaltaisia kuin minä,muttei tietenkään yksinäisiä.Enkä todellakaan enää edes muista minkalasita on olla kaveri jonkun kanssa.Mistä puhutaan tai mitä tehdään.Tulevaisuus näyttää pahalta.Pienempänä olin huoleton ja iloinen ja olin kaikkien kaveri,mutta en tiedä mitä helvettiä on tapahtunut.
Olen säälittävä,eikä minusta ole mitään hyötyä kenellekkään.
Ps:
Voisitteko kertoa vinkkejä mikä olisi semmoinen ammatti jossa saisi tutustua nuoriin(20-30v) ja tyylikkäisiin ihmisiin ja josta saisi hyvää palkkaa.Olen alkanut miettiä,että mikä olisi tulevaisuudessa ammattini,koska en ainakaan halua olla enää yksinäinen.
Olen 17-vuotias poika etelä-suomesta ja olen todella yksinäinen.
Aluksi haluaisin sanoa,että olen hyvännäköinen
sekä aivan kaikin puolin normaali,mutta ainostaan se,että ei ole kavereita on ongelmani.Se on vaan jäänyt, en ole ikinä ollut innostuneena mistään ja menossa minnekkään innostuneena,olen vain aina ollut kotona yksin.Työnnän kaikki ihmiset pois ympäriltäni ja olen huomannut,että kun näen joskus entisiä koulukavereita kaupungilla menevät sanat sekaisin ja alan paniikissa änkyttämään jotain hulluja.Minusta on todella tulossa epäsosiaalinen.Olen huomannut,että ikäänkuin välttelisin ihmisiä.Koulussa kerrankin eräs hyvännäköinen tyttö alkoi lääppimään,mutta minä pelkuri en uskaltanut tehdä mitään ja jätin asian siihen,joka on säälittävää.Alussa selitin tätä ongelmaa sillä itselleni,että en halua puhua semmoisille henkilöille,jotka eivät miellytä minua ja nyt se on laajentunut niin,että en ole enää kenenkään kanssa tekemisissä.Olen todellinen luuserin määritelmä.
Haluaisin vain hyviä kavereita,jotka on samankaltaisia kuin minä,muttei tietenkään yksinäisiä.Enkä todellakaan enää edes muista minkalasita on olla kaveri jonkun kanssa.Mistä puhutaan tai mitä tehdään.Tulevaisuus näyttää pahalta.Pienempänä olin huoleton ja iloinen ja olin kaikkien kaveri,mutta en tiedä mitä helvettiä on tapahtunut.
Olen säälittävä,eikä minusta ole mitään hyötyä kenellekkään.
Ps:
Voisitteko kertoa vinkkejä mikä olisi semmoinen ammatti jossa saisi tutustua nuoriin(20-30v) ja tyylikkäisiin ihmisiin ja josta saisi hyvää palkkaa.Olen alkanut miettiä,että mikä olisi tulevaisuudessa ammattini,koska en ainakaan halua olla enää yksinäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Media-alalle kun menet niin ei tarvitse olla yksin. Jokin toimittajan hommeli olisi passeli. Riittääkö sitten rahkeita semmoiseen on eri juttu. Ryhdy jollekin markkinointi/kaupallis/asiakaspalvelu alalle niin eiköhän niissä joudu olemaan "connection people".
.. olla ongelmia jos kerran olet hyvännäköinen. -_- Itekki olen samanikäinen, samassa tilanteessa, mutta kaikkee muuta ku hyvännököne. Eli mä taidan olla toivoton tapaus, mutta sä voit vielä tehdä asialle jotain. Kaikki riippuu itsestäsi. Ite toivon että olisin jo kuollut, sillä tän näköisenä ei pysty tehdä juurikaan mitään. Arvosta ulkonäköäsi!
Vaikutat hurjan ujolta, mikä voi olla yksinäisyyteen syy.
Eli minun ehdotukseni on, että hommaat harrastuksen, jossa on nuoria ja muita ihmisiä. Kaikkein paras harrastus on sellainen missä tapahtuu miltei koko ajan (ainakin suurimmaksi osaksi, sillä silloin joudut keskittymään harrastuksen tuomiin tehtäviin ja unohdat ainakin osaksi hermostusuuden.
Itse ehdottaisin jonkin harrastuksen jossa ollaan eläinten kanssa tekemisissä (esim. koiraharrastus), koska tällöin sinulla on koko ajan joku tuttu eli koira tukenasi etkä tavallaan joudu yksin uuteen tilaisuuteen lisäksi ihmiset tulevat taputtelemaan koiraasi ja tutustut ja opit uudelleen kommunikoimaan ihmisten kanssa. Ja eläinten parissa toimii myös nuoria tyttöjä, jotka ovat mukavia ja avoimia. Mutta koska sinulla ei välttämättä ole mahdollisuutta tähän ehdotan (allergia tms)niin kannattaa kuitenkin miettiä jokin harrastus.
Nykyisin tanssipaikoilla on alkanut näkymään nuoria tyttöjä ja tanssimisisessa on se hyvä puoli ettei välttämättä tarvitse puhua ellei niin halua. Tanssiminen on jälleen nousemassa pinnalle..
Etsi itsellesi harrastus (joku joukkue laji tai sellainen missä on ihmisiä) ja aloita se niin pääset tuosta ujoudesta vähän niin elämä helpottuu.. Ja ei se haittaa vaikka vähän puhe takeltelee, kyllä se siitä=)
Olen 18-vuotias tyttö ja yksinään minäkin vietän suurimman osan elämästäni. Yksi ystävä löytyy, mutta hän on kiireinen ja minun on pakko myöntää, että hän jokseenkin ärsyttää minua. Hän on luonteeltaan niin erilainen ja jotenkin epätavallisen lapsellinen koko olemukseltaan, että lähinnä hänen seuransa rasittaa minua. Olisihan se mukavaa jos olisi ystävä, joka olisi edes jotenkin samalla aaltopituudella. Mutta parempi yksi kuin ei mitään. Tunnen silti itseni todella yksinäiseksi, kylläkin.
Itse tunnen olevani jotenkin ulkona ikätovereideni maailmasta. En vietä aikaa ystävien kanssa, en käy "pitämässä hauskaa" (baarit, en pidä niistä ja niiden tunnelmasta). Minusta olisi mukavaa jos olisi pari kaveria joiden kanssa esim. järjestää leffankatseluilta jonkun luona tai mennä yhdessä kesällä mökille.
Joskus on aikoja kun en jaksa välittää yksinäisyydestä, tarpeeksi kauan kun on oman itsensä kanssa niin ei enää edes kaipaa muita. Nyt taas viime aikoina on alkanut tuntua, että tulevaisuudella ei ole mitään hyvää tarjottavaa ja elämä tuntuu täysin turhanpäiväiseltä ja typerältä asialta. Ihmetyttää miksi synnyin kun en ole oikein hyvä missään ja minulla ei ole mitään annettavaa kellekään.
Kiitos vinkeistä.
Kyllä minä todellakin olen äärimmäisen ujo,jota voisi myös kutsua epäsosiaalisuudeksi paitsi kun tapaan semmoisia ihmisiä joista pidän niin rentoudun heti ja voin olla normaalisti oma itseni,mutta useimmiten en keksi mitään puheenaihetta kenenkään kanssa kun ei ole mitään yhteistä ja jutustelu esim koulukavereiden kanssa oli melko väkinäistä ja tylsää joka todella syö ihmistä kun ei kertakaikkiaan ole mitään yhteistä ja samoja kiinnostuksen aiheita.Päivästä toiseen tylsää puhetta ja samoja aiheita.Ujous lähtee siitä,että on epävarma itsestään ja minä todella olen epävarma,koska minulla ei todellakaan ole mitään eikä minulle ole tapahtunut koskaan mitään erikoista.Ainoa ulkomaanmatka on Ruotsi ja siitäkin on vuosia.
Kiitos suosittelusta media alalle,se todellakin saattaisi olla mukavaa.
Olen aina miettinyt jotain joukkuelajia esim sähly oliosi mukava.Myös koiraharrastus olisi mukava,mutta täytyy miettiä sitä vanhemmalla iällä.Pidän erityisesti kultaisista noutajista ja colliesta myöskin tanssi olisi mukavaa,mutta sekin vasta hieman vanhempana.
Myöskin kun kävelee kaupungilla ja kun naiset tai tytöt silmäilevät minua,menen minä aivan paniikkiin.Se jos mikä on todella säälittävää.Tämän ikäinen ei pysty kunnolla edes katsomaan tyttöjä.Olen säälitävä.
Tämmöistä teettää yksinäisyys,en suosittele.Sitten kun muutan omaan elämääni,en halua enää koskaan olla yksin.
Pöntteli,koita kestää.Kyllä varmasti löydät ihmisiä tulevaisuudessa jotka välittävät sinusta.Minä en varmasti ole paras neuvomaan,mutta aina täytyy yrittää.
Vielä semmoinen asia,että mikä asia tai mitka asiat nostavat itseluottamusta ja tekevät itsevarmaksi.Ketkä julkisuuden ihmiset ovat todella itsevarmoja ja mikä tekee heistä itsevarmoja?
Miksi vasta vanhempana? Aloita nyt (itse olen 15-vuotias, mutta en hetkeäkään kadu kummankaan harrastuksen aloitusta niin tanssin kuin koiraharrastuksen) niin pääset helpommin mukaan ja kenties saat helpommin, jonku joka ottaa sinut ns. siipiensä suojelukseen (minulla molemmissa harrastuksissa pari ihmistä esitteli ja siitä se lähti)..
Ei minusta se ole säälittävää, jos mies on ujo=) Joskus se on söpöä ja toisaalta jos käy mokia ja on hermostunut toisen seurassa niin sen voi ymmärtää niin, että sinä itse olet kiinnostunut kyseisestä henkilöstä ja haluat tehdä jonkinlaisen vaikutuksen häneen=)
Tietysti on hyvä, et ois koulussa joitai kavereita.. Mutta ne voi pitää koulukavereina ja sit ne paremmat ystävät voivat olla muuta kautta tuttuja=) Itse sain tanhu harrastuksen kautta todella hyvän ystävän (tai olemme olleet parina vuosia mutta vasta tänä vuonna meistä tuli ystäviä) ja toiseen ystävistäni tutuistuin entisen kaverin kautta(nykyisin hänkin tanssii)=) Eli aika yllättäviä kautta..
Mainitsemasi koirarodut ovat isokokoisia (tiettyjä pito-ongelmia, kun miettii elämäntilannettasi). Mutta oletko kuullut shetlanninlammaskoirasta? Ihannekoko on 35,5 cm ja 37 cm riippuen onko koira uros vai narttu, eli huomattavasti pienikokoisempi. Koira muistuttaa kuitenkin collieta ulkoisesti ja luonnekkin taitaa olla samantyyppinen (collieta käytetty paljon rodun jalostuksessa).
Julkisuuden henkilöistä en tiedä. Itse en aina edes välttämättä tunnista heitä, koska he elävät niin toisenlaista elämää..
Mutta tuosta itsevarmuudesta ja itseluottamuksesta, siitä haluan vielä sanoa vähän..
Itse olen käynyt aikamoiset taistelut itseni kanssa (8.luokalla luokkamme pojat kiusasivat pahasti, eikä harrastuksenikaan ole antaneet mennä massan mukana, olenhan harrastanut tanhua 12 vuotta ja tanssiminen tuli vasta myöhemmin kuvioihin, ja lisäksi aloin uskoa Jumalaan rippikouluni jälkeen.
Monta kertaa mietin miksi en voi olla kuin muut? Ja pidin itseäni rumana (joo omasin myös aknen), aikaa ei oolu koulukavereille harrastusten paljouden takia mikä osottautui hyväksi. Nyt en ole riippuvainen ainoastaan koulukavereihin.
Koulukiusaamisen jälkeen jouduin miettimään erinäisiä juttuja kuten miksi juuri minut "valittiin "uhriksi"" ja kuinka loppuaika kyseisessä koulussa menee.
Mutta se itsevarmuus ja -luottamus lähtee siitä, että arvostat itseäsi ja olet sinut itsesi kanssa.
Ja nyt mieleesi varmaan nousee, että kuinka muka se on mahdollista ja et toi tyttö on vaa lukenu jotai opusta jne.
Itse ajattelin ennen samoin mutten enää. Se vaatii lukuisia pohdiskeluja, monia itkuja ja keskusteluja, riskien ottoja.
Mutta se on mahdollista, ja sen tilanteen saavutettua on mahdollista pitääkkin se tilanne.
Nykyisin minulla on oikeastaan vain yksi ohje tässä asiassa:
Jotta muut arvostaisivat sinua, on sinun itsesi arvostettava itseäsi.