Olen yksinäinen alle kolmekymppinen nainen.
Olen erakoitunut hiljakseen, parisuhteen päättymisen jälkeen huomasin että en osaa ottaa yhteyttä entisiin ystäviin, muutenkaan ei niitä monta ole ollut.
En osaa olla ystävä. En mielestäni osaa antaa tarpeeksi itsestäni ystävälle. Se tuntuu vaivalloiselta.. vaatimukselta. Kai asetan itselleni kohtuuttomia vaatimuksia, minun pitäisi olla "superystävä" tai ei ollenkaan..
Mutta todellinen kysymys piinaa.. etsin seurustelukumppania, mutta pelkään että mahdollinen mies pitää minua "outona lintuna" kun mulla ei ole ystäviä.
Miehen en kannata sitä pelätä että takertuisin häneen seuranpuutteessaan.. olen omatoiminen :)
Mitä mahtaa mies miettiä yksinäisestä naisesta?
Kaikenlaisissa paikoissa käyn kyllä yksinkin, olen yksinäinen mutta en eristäytynyt.
Tunnen kyllä olevani hiukan omituinen.. olen sosiaalinen mielestäni mutta en tiedä miksi en kykene läheiseen ystävyyteen :(
Olen erakoitunut hiljakseen, parisuhteen päättymisen jälkeen huomasin että en osaa ottaa yhteyttä entisiin ystäviin, muutenkaan ei niitä monta ole ollut.
En osaa olla ystävä. En mielestäni osaa antaa tarpeeksi itsestäni ystävälle. Se tuntuu vaivalloiselta.. vaatimukselta. Kai asetan itselleni kohtuuttomia vaatimuksia, minun pitäisi olla "superystävä" tai ei ollenkaan..
Mutta todellinen kysymys piinaa.. etsin seurustelukumppania, mutta pelkään että mahdollinen mies pitää minua "outona lintuna" kun mulla ei ole ystäviä.
Miehen en kannata sitä pelätä että takertuisin häneen seuranpuutteessaan.. olen omatoiminen :)
Mitä mahtaa mies miettiä yksinäisestä naisesta?
Kaikenlaisissa paikoissa käyn kyllä yksinkin, olen yksinäinen mutta en eristäytynyt.
Tunnen kyllä olevani hiukan omituinen.. olen sosiaalinen mielestäni mutta en tiedä miksi en kykene läheiseen ystävyyteen :(
Vastaukset 4
Vanhimmat
täällä kiva mies 09 a..lopetetaan se yksinäisyys ja aletaan elämään niinkuin pitääkin yhdessä ja kavereita etsien..et pety..
Mulla on ollut vähän samantapaista viime vuosina. Teinivuosina mulla oli laumoittain ystäviä, joista tosin vain muutama enää jäljellä. En pidä tätä huonona asiana, olemme kaikki kasvaneet aikuisiksi ja sen myötä hyvin erilaisiksi ihmisiksi. Ei ole mitään järkeä pitää hengissä ystävyyttä, jos muuta yhteistä ei ole kuin menneisyys.
On mulla ns. paraskin ystävä, mutta olen tuntenut hänet vasta muutaman vuoden ja huomaan etten avaudu enää ystävilleni kuten joskus nuorempana. Kai siis olen vähän yksinäinen susi kuitenkin. Tämä tuntuu tosin omalta valinnalta, ehkäpä ystävien rooli on muuttunut elämässäni.
Seurusteluani tämä ei ole haitannut ollenkaan. Ehkä vaikuttaisin oudolta jos minulla ei olisi yhtään ketään elämässäni... omalla kohdalla kyse on kai siitä että minulla ei ole hirveän läheisiä ystäviä, ellei siskoani lasketa. Poikaystäväni on ehkä jopa vähän samaa maata, eli viihdymme molemmat myös omissa oloissamme.
Olen tullut siihen tulokseen että en väkisin yritä ystävystyä keneenkään, enkä tuomitse itseäni siksi etten ole maailman sosiaalisin ihminen. Kaikki elämäni tärkeät ihmiset löytyivät sattumalta, en oikein usko että ystäviä voi löytää etsimällä. Who knows...
Miten sitten kykenisit läheiseen suhteeseen miehenkään kanssa? Eikös parisuhde ole hyvää ystävyyttä boonuksin?
kai ole? Parisuhde alkaa rakastumisesta, eikö?