Kai se on myönnettävä, vaikka en haluaisikaan, eli olen masentunut, pahasti. Tai kaipa tämä voi jonkinlaista burn-outtiakin olla.
En pysty nollaamaan itseäni, mulla on jatkuvasti stressiä. Koulu menee päin prinkkalaa, kun en kertakaikkiaan pysty menemään sinne. Herään kyllä ajoissa, käyn suihkussa, puen vaatteet päälle, pakkaan laukun, laitan kengät ja takin päälle ja lasken käden oven kahvalle. Enkä sitten lähdekään. En vain pysty ja kaikki romahtaa. Olen perfektionisti ja vaadin itseltäni aina parasta, ja murtuminen tällaisessa asiassa ottaa itsetunnolle ja tunnen olevani luuseri ja epäonnistuja.
Tänäänkään en mennyt kouluun, vaikka koko viikonlopun yritin psyykata itseäni valmiiksi siihen. Päätin jo silloin, kun heräsin, etten mene, vaikka valmistauduinkin muka kuin menisin. Ja sitten en mennytkään. Olen ollut hereillä kuusi tuntia, enkä ole tehnyt mitään. Aina se on tällaista.
Huomenna on vapaapäivä muutenkin, mutta stressaan jo keskiviikoa, varmuuden vuoksi. Meillä on koe. En sitä koetta niin paljon ajattele, vaikka en siihen ole lukenutkaan, vaan sitä, että ylipäätänsä pääsen sinne. Ajatus pelkästään menemisestä. Kaikki jää tekemättä, kaikki kasaantuu. En tiedä, mistä aloittaisin purkamisen, joten sekin jää. Stressaan vain siitä, tiedän, että se on siellä, mutta en tee asialle mitään. Yhtenä päivänä pääsin koulun ovelle asti, käsi oli jo kahvalla ja lähdin takaisin juna-asemalle. En pystynytkään menemään sisälle.
Luokkakaverit ihmettelee, opettajat on huolissaan, sanoin kaikille, että olen ollut kipeänä. Niinpä mä kai olenkin. Haluaisin niin kovasti mennä sinne kouluun, olla siellä, saada jotain tehtyä, mutta en vaan pysty. Kotonakin kaikki kasaantuu: en siivoa, en imuroi, en pese pyykkejä, en tiskaa astioita. Sitten kun puhtaita vaatteita ei enää ole, sitten ehkä alan niitä pestä. Sama astioissa.
Joskus tulee tarmonpuuskia, yhtenä päivänä siivosin lähes 10 tuntia, ilman taukoja, syömättä, käymättä edes vessassa. Sain jotakin aikaan ja puhkuin energiaa. Sama oli eilen, siivosin kuin viimeistä päivää, koko kämppä kiilsi. Jaksan kyllä innostua, mutta se innostus ei ole kestävää laatua. Se menee ohi. Ja sitten vajoan taas alas miettimään kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Teen ne itse, kukaan muu ei saa auttaa, tai se vain pahentaa asioita. Ja sitten en teekään niitä.
Ennen kävin paljon shoppailemassa, katselemassa vain, jos ei ollut rahaa. Olin aina jossain, kavereiden kanssa meni aika nopeasti. Nykyään keksin tekosyitä, miksi ei tarvitsisi kavereiden kanssa mennä minnekään, jos en keksi mitään, en vastaa heidän soittoihinsa. Ajatus kauppaan menosta ahdistaa, jopa niin paljon, että saatan pillahtaa itkuun. Keksin miljoona syytä itselleni, miksi sinne ei tarvitsisi mennä. Olen vain sisällä ja ahdistun, pakotan sitten miehen menemään kanssani kauppaan, vaikka se ei tahtoisi. Minä tahdon vain ulos, välillä.
Lähikaupassa käyn kuitenkin melkein joka päivä, ostan limua ja suklaata ja valmisruokaa. Aina samaa, aina sitä ihan samaa. En oikeastaan edes syö muuta, joskus en syö ollenkaan, ei ole nälkä tai unohtuu. Limua on pakko saada, kun sen juo, tuntuu kuin olisi syönyt, eikä tarvitse tehdä ruokaa. Suklaan olen yrittänyt jättää pois, mutta jos sitä on mies ostanut, puputan sen kaiken yksin. Hetken on parempi olo ja sitten taas masentaa ja oksettaa, kun ajattelen sitä turhuuksien määrää, jonka olen kidastani alas tunkenut.
Tänään piti koulun jälkeen käydä ostoksilla, ostaa jotain kivaa. Odotin koko viikonlopun, että saan auton. Nyt se auto on tuolla pihassa, ja minä täällä sisällä, eikä enää huvita mennä minnekään. Jos pääsen perille asti, kaikki hoituu kyllä ja jaksan olla iloinen ja innostunut, mutta en yleensä saa lähdettyä. Se lähtö on kaikkein vaikeinta.
Ainoa asia, minkä olen tunnollisesti hoitanut, on työ. En ole ikinä ollut sieltä pois, en ikinä myöhässä, en ikinä sairaslomalla. Tänäänkin on töitä ja sinne menen, vaikka en haluaisi tai jaksaisi, mutta sinne menen kuitenkin. Se on kai se pakoreitti, voin olla jossain muualla kuin kotona hetken. Siellä tarvitsee vain olla paikalla, saa itse tehdä, mitä huvittaa, kunhan on siellä. Joskus teen paljonkin, joskus vain olen.
Kukaan muu ei voi tässä auttaa kuin minä itse. Mies on kyllä tukena, mutta se ei ole täällä niinä heikoimpina hetkinä, silloin, kun mun pitäisi mennä kouluun. Se ei raahaa mua sinne väkisin, se ei pakota menemään, vaikka sen pitäisi. Jos se jättää valinnan mulle, en tee mitään, eikä se ole niin ilkeä, että pystyisi pakottamaan. Miten saisin itseni irti tästä kierteestä? Miten pääsisin takaisin jaloilleni? Loma tai välivuosi ei auta, olen koko ajan lomalla, vaikka ei pitäisi. Jokainen päivä stressaan seuraavaa päivää, seuraavaa suunnitelmaa, seuraavaa aamua ja herätystä, seuraavaa nukkumaan menoa. En voi tehdä mitään, koska pelkään, että tekemiseen menee liian kauan ja sitten en ehdikään ajoissa. Työt alkaa tänään 16:30, tuntuu kuin jo nyt pitäisi olla lähtövalmiudessa kengät jalassa, etten myöhäistyisi vähääkään. Ei ole aikaa tehdä mitään muuta, pitää olla valmis siihen.
Mitä ihmettä mä teen? :(
En pysty nollaamaan itseäni, mulla on jatkuvasti stressiä. Koulu menee päin prinkkalaa, kun en kertakaikkiaan pysty menemään sinne. Herään kyllä ajoissa, käyn suihkussa, puen vaatteet päälle, pakkaan laukun, laitan kengät ja takin päälle ja lasken käden oven kahvalle. Enkä sitten lähdekään. En vain pysty ja kaikki romahtaa. Olen perfektionisti ja vaadin itseltäni aina parasta, ja murtuminen tällaisessa asiassa ottaa itsetunnolle ja tunnen olevani luuseri ja epäonnistuja.
Tänäänkään en mennyt kouluun, vaikka koko viikonlopun yritin psyykata itseäni valmiiksi siihen. Päätin jo silloin, kun heräsin, etten mene, vaikka valmistauduinkin muka kuin menisin. Ja sitten en mennytkään. Olen ollut hereillä kuusi tuntia, enkä ole tehnyt mitään. Aina se on tällaista.
Huomenna on vapaapäivä muutenkin, mutta stressaan jo keskiviikoa, varmuuden vuoksi. Meillä on koe. En sitä koetta niin paljon ajattele, vaikka en siihen ole lukenutkaan, vaan sitä, että ylipäätänsä pääsen sinne. Ajatus pelkästään menemisestä. Kaikki jää tekemättä, kaikki kasaantuu. En tiedä, mistä aloittaisin purkamisen, joten sekin jää. Stressaan vain siitä, tiedän, että se on siellä, mutta en tee asialle mitään. Yhtenä päivänä pääsin koulun ovelle asti, käsi oli jo kahvalla ja lähdin takaisin juna-asemalle. En pystynytkään menemään sisälle.
Luokkakaverit ihmettelee, opettajat on huolissaan, sanoin kaikille, että olen ollut kipeänä. Niinpä mä kai olenkin. Haluaisin niin kovasti mennä sinne kouluun, olla siellä, saada jotain tehtyä, mutta en vaan pysty. Kotonakin kaikki kasaantuu: en siivoa, en imuroi, en pese pyykkejä, en tiskaa astioita. Sitten kun puhtaita vaatteita ei enää ole, sitten ehkä alan niitä pestä. Sama astioissa.
Joskus tulee tarmonpuuskia, yhtenä päivänä siivosin lähes 10 tuntia, ilman taukoja, syömättä, käymättä edes vessassa. Sain jotakin aikaan ja puhkuin energiaa. Sama oli eilen, siivosin kuin viimeistä päivää, koko kämppä kiilsi. Jaksan kyllä innostua, mutta se innostus ei ole kestävää laatua. Se menee ohi. Ja sitten vajoan taas alas miettimään kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Teen ne itse, kukaan muu ei saa auttaa, tai se vain pahentaa asioita. Ja sitten en teekään niitä.
Ennen kävin paljon shoppailemassa, katselemassa vain, jos ei ollut rahaa. Olin aina jossain, kavereiden kanssa meni aika nopeasti. Nykyään keksin tekosyitä, miksi ei tarvitsisi kavereiden kanssa mennä minnekään, jos en keksi mitään, en vastaa heidän soittoihinsa. Ajatus kauppaan menosta ahdistaa, jopa niin paljon, että saatan pillahtaa itkuun. Keksin miljoona syytä itselleni, miksi sinne ei tarvitsisi mennä. Olen vain sisällä ja ahdistun, pakotan sitten miehen menemään kanssani kauppaan, vaikka se ei tahtoisi. Minä tahdon vain ulos, välillä.
Lähikaupassa käyn kuitenkin melkein joka päivä, ostan limua ja suklaata ja valmisruokaa. Aina samaa, aina sitä ihan samaa. En oikeastaan edes syö muuta, joskus en syö ollenkaan, ei ole nälkä tai unohtuu. Limua on pakko saada, kun sen juo, tuntuu kuin olisi syönyt, eikä tarvitse tehdä ruokaa. Suklaan olen yrittänyt jättää pois, mutta jos sitä on mies ostanut, puputan sen kaiken yksin. Hetken on parempi olo ja sitten taas masentaa ja oksettaa, kun ajattelen sitä turhuuksien määrää, jonka olen kidastani alas tunkenut.
Tänään piti koulun jälkeen käydä ostoksilla, ostaa jotain kivaa. Odotin koko viikonlopun, että saan auton. Nyt se auto on tuolla pihassa, ja minä täällä sisällä, eikä enää huvita mennä minnekään. Jos pääsen perille asti, kaikki hoituu kyllä ja jaksan olla iloinen ja innostunut, mutta en yleensä saa lähdettyä. Se lähtö on kaikkein vaikeinta.
Ainoa asia, minkä olen tunnollisesti hoitanut, on työ. En ole ikinä ollut sieltä pois, en ikinä myöhässä, en ikinä sairaslomalla. Tänäänkin on töitä ja sinne menen, vaikka en haluaisi tai jaksaisi, mutta sinne menen kuitenkin. Se on kai se pakoreitti, voin olla jossain muualla kuin kotona hetken. Siellä tarvitsee vain olla paikalla, saa itse tehdä, mitä huvittaa, kunhan on siellä. Joskus teen paljonkin, joskus vain olen.
Kukaan muu ei voi tässä auttaa kuin minä itse. Mies on kyllä tukena, mutta se ei ole täällä niinä heikoimpina hetkinä, silloin, kun mun pitäisi mennä kouluun. Se ei raahaa mua sinne väkisin, se ei pakota menemään, vaikka sen pitäisi. Jos se jättää valinnan mulle, en tee mitään, eikä se ole niin ilkeä, että pystyisi pakottamaan. Miten saisin itseni irti tästä kierteestä? Miten pääsisin takaisin jaloilleni? Loma tai välivuosi ei auta, olen koko ajan lomalla, vaikka ei pitäisi. Jokainen päivä stressaan seuraavaa päivää, seuraavaa suunnitelmaa, seuraavaa aamua ja herätystä, seuraavaa nukkumaan menoa. En voi tehdä mitään, koska pelkään, että tekemiseen menee liian kauan ja sitten en ehdikään ajoissa. Työt alkaa tänään 16:30, tuntuu kuin jo nyt pitäisi olla lähtövalmiudessa kengät jalassa, etten myöhäistyisi vähääkään. Ei ole aikaa tehdä mitään muuta, pitää olla valmis siihen.
Mitä ihmettä mä teen? :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
.. mennä juttelemaan lääkärin kanssa. Itselläni on ollut vastaavan tyypisiä oireita masennuksesta. Samalla multa testattiin silloin verikokeella ettei masennus johdu mistään muusta, esim. sairaudesta..
Olen syönyt nyt sitten masis lääkettä, ja se on auttanut paljon jaksamaan.. Nyt tosin vaihdan lääkettä, ja jotenkin meikäkään ei sinne kouluun mennyt.. kaikkea pitäis kans tehdä, mutta mitään ei saa aikaseksi.. mikään ei huvita, tai tunnu tähdelliseltä..
Mutta jos se tästä sitten.. kun saa sen uuden lääkkeen, ja saapuu "kesä ja kärpäset" .....
tuli tässä mieleen, niin lääkäri suositteli mulle kanssa sellasta luontaistuotetta kuin E-Epa 500mg otettavaks 2 krt aamusin, jos tulee ylivoimaseks odotella sen uuden lääkkeen alottamista. Sitä saa ihan normaaleista kaupoista.. ja onhan niitä muitakin luontaistuotteita joilla voi auttaa masennusta.. Mutta kuitenkin suosittelisin sinne lääkäriin menoa.. ja opiskelijaterveydenhuoltohan onkin vielä ilmaista! :)
Koulun terkkarin kanssa olenkin ajatellut käydä juttelemassa. Kunhan sinne asti pääsen. On ollu ajatuksena jo pitkään, mutta silloin kun koululla normaalisti olen, on aina hirveä kiire pois sieltä. Kotiin istumaan ja ihmettelemään. Ja siinä kiireessä tuollaiset asiat unohtuu, vaikka ei saisi. Kaipa sitä voisi sinne mennä, ihan oikeasti.
Tuota luontaistuotettakin voisi kokeilla. Mitään lääkkeitä en kuitenkaan aio ottaa, ihan periaatteesta ja muutenkin. En lääkkeistä pidä, en edes antibiooteista, särkylääkkeet vielä menee sen yhden kerran kuussa, mutta muuten iso ei. En käytä edes e-pillereitä, enkä juo alkoholia, en kestä ajatusta siitä, etten olisi omassa hallinnassani koko ajan. E-pillerit vaikuttivat liikaa mielialaan, sellaista en suostu sietämään. Alkoholia en pysty juomaan enää yhtään, en edes yhtä kulausta siideriä. Koko elimistö pistää vastaan. Ehkä se on vain hyvä niin :)
Jotenkin tuntuu naurettavalta. Koko ajatus jostain tyhmästä masennuksesta. Ehkä siinä eniten ahdistaa ja itkettää se, etten olekaan omassa hallinnassani, en pystykään siihen, mihin tiedän pystyväni. Joinakin päivinä se on kuin ei mitään, kaikki menee hyvin, kaikki on normaalia.
Koulusta tuo taitaa johtua, mikä on kaikista typerintä, koska siitä sen nyt ei ainakaan pitäisi tulla. Alkoi joskus vuosia sitten lukioaikana, mutta silloin mulle sanottiin, että se on "laiskuutta" ja "lintsailua". Minä tein kaiken väärin, vaikka kaikki muut halusi vain auttaa ja hajosin ja muserruin paineen alla. Sain kuitenkin lakin ja "parannuin". Vanhemmat asettivat silloin liian kovia paineita, olivat asettaneet jo ala-asteelta lähtien. Ihme, että kestin niinkin pitkälle.
Nyt vanhemmat eivät tähän kouluun enää liity, mulla on oma koti ja mies. Mutta nyt jostain syystä niitä paineita asetankin minä, vaadin itseltäni enemmän kuin pystyn antamaan, epäonnistun ja kaikki kaatuu. Viime vuonna mulla oli tiukempi aikataulu, enemmän tunteja, enemmän töitä. Miksi mä jaksoin silloin, mutta en jaksa enää nyt? Olen tehnyt kahta työtä, lähtenyt aamulla klo 7.00 ja tullut illalla kotiin 22.00. Ei mulla silloin ollut mitään ongelmaa jaksamisen kanssa, päinvastoin tykkäsin kummastakin työstä. Koulussa riittäisi kun vain menisi sinne, istuisi alas ja olisi muka kuuntelevinaan. Miksi en pysty siihen? Aineet on helppoja, mitään vaikeuksia ei ole, selvittäisin nämä päälläni seisten. Mutta en vaan pysty, koska en saa raahattua itseäni perille asti.
Tekisi mieli itkeä ja raivota, repiä hiukset päästä ja hakata päätä seinään. Jos siitä olisi edes jotain apua. Tiedän olevani hankala ihminen, mutta miksi ihmeessä mun pitää olla sitä itsellenikin..
en kyllä ihmettelekkään jos on ihan kuitti.. Jos sulla just on jonkun asteista burn out:tia.. Kyllähän jnkn aikaa jaksaa vetää kauheesti, mutta jskn kohtaa tulee seinä vastaan...
Luin kirjoituksesi ja aloin itkeä, miten joku voi pukea sanoiksi sen, mitä MINÄ tunnen ja koen. Kirjoituksesi oli aivan kuin omasta kynästäni. Tosin sillä erolla, että minä olen ollut psykiatrisessa avohoidossa jo sieltä lukiosta asti ja erilaisia lääkkeitä on tullut kokeiltua, mikään ei kuitenkaan auta. Olen niin hemmetin vihainen kun elämä vain kulkee silmieni editse, enkä pysty tarttumaan siihen kiinni. Olin yläasteella hikipinko, jokaisen opettajan unelmaoppilas, keskiarvo 9,5. Ehdin tehdä kaikkea, harrastin urheilua ja olin monessa mukana. Lukion toisen luokan jälkeen ongelmat alkoivat ja ryminällä. Jouduin pitämään siinä välissä välivuodenkin kun en vain enää pystynyt. Lakin sain ja nyt kolmatta vuotta yliopistossa. Ensimmäinen ja osin toinenkin opiskeluvuosi meni ihan mukavasti kun kontaktiopetusta oli paljon. Nyt kun on lähinnä vain omaa työskentelyä ja tenttejä, voimaa ei enää riitä. En saa mitään aikaiseksi, vaikka aikaa on kyllä. Olin viime vuonna opiskelun lomassa töissä, mutta sekin oli lopetettava kun en enää jaksanut. Innostun hirmuisesti uusista asioista, mutta sitten väsymys tappaa innostuksen. Minua ei huvita tehdä muuta kuin nukkua. Tekemättömät työt kasautuvat niskaan, enkä saa mistään kiinni. Pelkään, että KELA alkaa periä opintotukiani pois kun oppinnot ei juuri etene. Raha on tiukalla, eikä opintotuen lopettaminen tunnu olevan mahdollista. Täytyyhän minun nyt jaksaa opiskella, en kai MINÄ nyt voisi keskeyttää????? Sydän vetää tekemään käsillä ja unelmoin käsityöyrittäjyydestä, mutta täytyyhän minun nyt saada ensin tämä tutkinto suoritettua.
Olen kokeillut montaa eri mieliala- ja masennuslääkettä, mutta mikään ei toimi. Olen jo luopunut toivosta ja jättänyt lääkkeet vallan pois, ei ole vaikuttanut juuri muulla tavoin kuin vieroitusoireiden muodossa. Olen varma, että ongelmat johtuvat osittain opiskelusta, eikä niitä opintopisteitä tule sillä, että vain napsii lääkkeitä. Minulle suositeltiin psykoterapiaa, johon olisin todennäköisesti saanut KELAlta rahoituksen, mutten vain pysty sitoutumaan niin pitkään hoitojaksoon. Terapiakäyntejä olisi viikoittain ainakin vuoden ajan. Tunnen itseni, enkä saisi itsestäni niin paljon irti, että jaksaisin lähteä terapiaan.
Kotona en jaksa tehdä mitään. Tiskit jää ja siivo on välillä aivan mahdoton. Sitten joskus tulee se inspiraatio ja siivoan koko päivän aivan hullun lailla, jonka jälkeen sitten olenkin todella uupunut. Mitenköhän tästä pääsisi jaloilleen, ettei koko nuoruus menisi ohitse?
Teidän kumpaisenkin kertomukset vastasivat kutakuinkin omia kokemuksiani. Olen myös hyvin tunnollinen, enkä helpolla luovuta. Olen varmaankin ollut masentunut jo parin vuoden ajan, mutta vasta viime kesän jälkeen kun tein neljää työtä ja aloitin syksyllä koulun, tajusin että kaikki ei ole kohdallaan. Venytin lääkärille menoa niin pitkään kuin mahdollista, kunnes terveystarkastuksessa terveydenhoitaja huomasi, että kaikki ei ole hyvin. Tämän jälkeen olen käynyt psykologilla lähes viikottain ja olen kokeillut myös kolmea mielialalääkettä. Näistä ei kuitenkaan ole ollut apua. Vain pahoja sivuoireita. Lääkäri määräsi minulle myös 500mg e-epaa 3 kpl päivässä.
Olo on edelleen niin väsynyt, voimaton ja lohduton, että en tiedä miten tästä selviää. Toisaalta on myös "hyviä" päiviä, jolloin ideoita ja puuhaa riittää. Toisina päivinä ei pääse edes sängystä ylös.
Masennus on minulle melko uusi tuttavuus, enkä ole seurannut palstaa aiemmin, mutta jos jotakuta kiinnostaa jakaa ajatuksia kanssani voi postia lähetellä osoitteeseen [email protected].
Tsemppiä kuitenkin kaikille masennuksesta kärsiville.