Olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta tuloksettomasti jo kaksi vuotta. Alkuaikoina vielä jotenkin jaksoi hymähtää ns. ystävien lauseista ja neuvoista kuinka me vaan yritetään liikaa ja ajatellaan asiaa liikaa. Nykyään kun edes kuulen jonkun antavan vaikka jollekulle toiselle moisen neuvon (älä ajattele sitä asiaa niin paljon / lakatkaa yrittämästä niin kovasti), niin oikein sisuskaluista vääntää! Aina kannattaisi ajatella, että vikaa voi oikeasti löytyä ja siinä ei auta edes päällään seisominen. Eli joskus ainoa vaihtoehto on hoitoihin siirtyminen ja asian auttaminen lääketieteellisin keinoin!
"lakatkaa yrittämästa"
tekisi mieli motata
91145
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
2 vuotta on tosi lyhyt aika, hoitoihin menon ymmärrän kun yritystä on takana useampi vuosi. Mutta kyllä se lapsi tulee kun on tullakseen. Onnea hoitoihin,ja toivon että hoidoista on apua.
että oikein sisuskaluissa vääntää.
Tollanen pakkomielle voi todellakin estää raskaaksi tuloa.
Luonto on niin fiksu että tajuaa millon nainen on liika epätasapainossa saadakseen vauvan.
Mikään pakkomielle ei ole tervettä.
Pakkomielle tai ei, mutta meidän tapauksessa "luonto" ei hoida asiaa kuntoon. Oletteko kuulleet semmoisesa asiasta että hedelmöittymiseen tarvitaan siittiö ja munasolu? No jos yhtälöstä puuttuu toinen tekijä kokonaan, eivät mahdollisuudet ole kovin hääppöiset!!! Että siinä epätasapaino-jutussa olit kyllä aivan oikeassa. Se ei vaan ole meillä korvien välissä vaan navan ja polvien välissä!
siinäpähän mottaat. Me yritettiin lasta puolitoista vuotta ihan tosissamme, kunnes "lakattiin yrittämästä". Siinä samassa huomasinkin jo olevani raskaana, nyt viikkoja on 17 ja hyvin menee(ainakin vielä). Että kyllä se varmaan jollain tasolla on totta että lapsen tekemisestä ei saisi tulla pakkomiellettä. Meillä se ainakin toimi kun "lakattiin yrittämästä".
Ja onnea teille vielä yrityksiin. Toivottavasti tärppää.
...jompi kumpi puuttuu, siittiö tai munasolu, niin auttaako siinä sitten hoidotkaan? Mikä hoito siinä sitten auttaa?
jollain toisella ei. Me lakattiin mieheni kanssa kaikenlainen asian ajattelu ja yrittäminen ja hyväksyttiin, että ok, ei sitten, meille ei tule lasta. Edes mihinkään hoitoihin en hakeutunut, ajattelin, että ehkä sitten joskus.
Noh, 9 vuotta on nyt kulunut "ajattelemattomuutta", mutta ei meillä haikara ole silti käynyt.
Jos munasolu tai siittiö puuttuu, apua on silti tarjolla, puhutaan sperman ja munasolujen luovutuksesta. Silloin syntyvä lapsi ei tietystikään ole toisen vanhemmista biologinen lapsi, mutta kun sitä on yhdessä odotettu 9 kuukauden ajan, tällä asialla ei ole enää merkitystä.
Meillä muuten kävi samoin, puolitoista vuotta yritettiin lasta ihan tosissaan, sitten ajateltiin luovuttaa, että olkoon. Ja yhtäkkiä olinkin raskaana. Nyt lapset ovat 2- ja 4-vuotiaat.
Viime keväänä kävin luovuttamassa munasoluja. En tiedä, onko niistä ollut apua, tuliko nainen, jolle munasoluni istutettiin, raskaaksi. Toivon, että näin kävi, mutta tiedän, että vain 30 % munasolun istutuksista onnistuu.
Munasolun luovutus ei muuten ollut mielestäni juttu eikä mikään. Jos siis olet terve, alle 32-vuotias nainen, rohkaise mielesi ja tee hyvä teko. Munasolun luovuttajista on pulaa. Hyvän mielen lisäksi saat kohtuullisen rahakorvauksen.
...no kuulepa, se "puuttuminen" voi johtua hyvin monesta syystä, esim. tukkeutuneet munanjohtimet tai siemenjohtimet, jolloin tarvittavat ainekset eivät ilman apua pääse perille. Heti ei siis tarvitse luovutussolujakaan ajatella.
Asia ei todellakaan aina ole niin yksinkertainen kuin miltä se joidenkin mielestä näyttää.
ihmeelistä se on, mutta meillä tosiaan toimi tuo "lakataan yrittämästä"-homma.
Yritimme saada vauvaa alulle KUUDEN vuoden ajan.. Ainoat tutkimukset asian tiimoilta olivat spermatutkimus (sittiöiden määrä ja liikkuvuus), jossa miehelläni todettiin asioiden olevan mallillaan, sekä itseltäni tutkittiin synnytinelimet(mahdolliset kasvaimet tai synnynnäiset viat).
Kuuden vuoden itkujen ja vauvaperheiden karttelujen jälkeen päätimme, että nyt on asiat niin, että alamme elää elämäämme tulisi se vauva sitten taikka ei. Aloimme puhua asiasta, molemmat aloitimme uuden alan opiskelut, lopetimme tupakanpolton, aloimme lenkkeillä, oikein miettimällä mietimme aioita, joita emme olleet kokeilleet ja kokeilimme kaikenlaista hassua...
Ja kuinkas sitten kävikään? Meni 5 kuukautta ja olin raskaana!!
En uskaltanut riemuita heti alussa, vaikka kyllä sen heti tunsin, että jotain "outoa" on tapahtunut.Menin neuvolaankin vasta melkein neljännellä kuulla!
Nyt meillä on ihana pian 10v tyttö ja hänellä 8v. veli.:) Ajattelimme, että jos toinen kestää jälleen tuon 6 vuotta ennen kuin tärppää, niin annetaan mahdollisuus tulla heti! Ikäeroa 1v ja 4kk.
Nyt on jälleen vauvakuume, saas nähdä kuinka tässä sitten käy..
Toivotan sinulle "tekisi mieleni motata" sydämestäni onnea vauvayritykseesi! Tekisi mieleni halata, tunnen niin myötätuntoa sinua kohtaan, muistuu omat kipeät tuntemukseni mieleen. Kaikki ne mustat, synkät päivät, jolloin en olisi jaksanut sängystä nousta enkä osannut edes kavereiden iloisista vauvauutisista onnitella, niin pahalta kaikki vauvoihin liittyväkin tuntui.
Nyt jälkeenpäin kun olen tästä lapsettomuusasiasta jutellut ihmisten kanssa, olen tajunnut kuinka yleinen ongelma tämä lapsettomuus on. Todella monet ovat joutuneet odottamaan vauvaansa ainakin kuukausia, useammat vuosia, jotkut eivät ole saanet kaipaamaansa lasta lainkaan.
Toivon todella onnea yritykseenne, enkä anna neuvoksi tuota "lakatkaa yrittämästä". Se on asia, joka tulee jossain vaiheessa vastaan ja se on vain hyväksyttävä.