Kysyisin miten teillä muilla kirjoittaminen sujuu? Itse olen harrastanut pienestä pitäen kirjoittamista ja neljännellä luokalla julistin ryhtyväni aikuisena kirjailijaksi. Teininä sain 62 sivua tarinaa kasaan, mutta onnistuin hukkaamaan pölhön kirjoitelmani. Koulussa aineeni saivat useinmiten parhaimman numeron ja opettajat hämmästymään postiivisesti ;) sitten vain kadotin jotenkin sen kirjoittamisen. Olen kyllä kirjoittanut, mutta paljon tekeleitä, joita en ole valmiiksi saanut.
Lukiessani kuolemanportin, narnian (johon hullaannuin), mustan tornin (joka mielestäni kyllä on vaan aika paska, vaikka fanitankin kingiä), taru sormusten herratsa sekä kuolmanporrti sarjan hullaannuin jotenkin ja sain mielettömän kirjoitus inspiksen.
Ensimmäisen tarinan alku on ollut minulla jo muutaman vuoden. Joka kerta kun olen lukenut sen, niin täytyy myöntää, että oma tarinani on tempaissut aina mukaansa, enkä koskaan ole muistanut että se on niin hyvä. Tosin kirjoitus vaatii viellä todella paljon hiomista ja korjaamista...mutta aina kun luen sen, jotenkin tarina vaan herää eloon minussa.
Kiitos Dravenin (joka tutkiskelujeni jälkeen taitaa olla loppusoralla omassa urakassaan, ellei jo kustantamoiden pöydillä odottelemassa tuomiotaan?) sain uuden inspiksen ja nyt tarinaa on kahden kirjan verran ainakin kasassa. Tämä ensimmäinen ideani on ns. kakkos osa ja uusi on sitten kronikan ensimmäinen.
Itselläni tosin tämä kirjoittaminen takkuilee aika paljon, kun lapset rajoittavat jonkin verran (siis todella paljon, koska mitään rauhaahaan ei saa, kuin öisin, jolloin ei sitten välttämättä jaksa) sekä mies, joka ei ihan tajua sitä, että öisinkin on välillä noustava kirjoittamaan, kun uni ei tule, ellei itsestään saa asioita ulos.
Ihan alkutekijöissäni olen ja suurin fanini on isäni, joka haikailee viellä kolmannen luokan kirjoitukseni perään, jota en koskaan saanut loppuun ;) idea tosin silloin oli aika paljon Narnia tarinan mukainen, vaatekaapillaan, mutta ei muutoin.
Joitain kirjoituksiani on julkaistu jossain (tosin näistä en ole saanut muuta kuin sairaalloista tyydytystä, että ovat julkaistu ja otettu "osaksi" konseptia...eli en ole vaatinut mitään palkkiota kirjoituksistani) mutta kirjoituskilpailuissa (tai no siinä yhdessä) en ole pärjännyt.
Itse kuitenkin olen sitä mieltä, että olen "kirjailija" vaikak yhtään teosta en ole julkaissut, mutta kirjoittaminen on puolet persoonastani ja määrittelee minut pitkälti ihmisenä. Toisaaltaan tällä ei elä ja perhe sekä muut velvoitteet vievät niin paljon aikaa, etten ole ollenkaan varma saanko projektiani koskaan valmiiksi, mutta otan nyt kahdenvuoden tavoitteen, jolloin toisen pitää olla valmis ja toisen ainakin hyvällä alulla.
Julkaisemisesta en sano mitään...luultavasti kukaan ei julkaise, mutta saanpa sen tyydytyksen, että olen valmiiksi tehnyt ja oikeastaan valmis "kirja" on suurempi haaveeni kuin "julkaisu". Rahan vuoksi en tätä voi tehdä (koska silloin ei motivaatiota olisi) vaan rakkauden. Nähtäväksi jää mitä ystävät ovat mieltä (pakotan heidät lukemaan ja tyydyttämään sairaalloisen onnistumisen tunteeni).
Mutta kertokaapa te muut kirjoittaja ihmiset itsestänne. Ymmärrykseni mukaan täällä on muutama, jonka kirja on tulossa julkaistavaksi ja muutama, jotka ovat jo julkaiseet sekä liuta meitä muita, jotka toivovat löytävänsä teoksensa kirjakaupan hyllyltä :)
Lukiessani kuolemanportin, narnian (johon hullaannuin), mustan tornin (joka mielestäni kyllä on vaan aika paska, vaikka fanitankin kingiä), taru sormusten herratsa sekä kuolmanporrti sarjan hullaannuin jotenkin ja sain mielettömän kirjoitus inspiksen.
Ensimmäisen tarinan alku on ollut minulla jo muutaman vuoden. Joka kerta kun olen lukenut sen, niin täytyy myöntää, että oma tarinani on tempaissut aina mukaansa, enkä koskaan ole muistanut että se on niin hyvä. Tosin kirjoitus vaatii viellä todella paljon hiomista ja korjaamista...mutta aina kun luen sen, jotenkin tarina vaan herää eloon minussa.
Kiitos Dravenin (joka tutkiskelujeni jälkeen taitaa olla loppusoralla omassa urakassaan, ellei jo kustantamoiden pöydillä odottelemassa tuomiotaan?) sain uuden inspiksen ja nyt tarinaa on kahden kirjan verran ainakin kasassa. Tämä ensimmäinen ideani on ns. kakkos osa ja uusi on sitten kronikan ensimmäinen.
Itselläni tosin tämä kirjoittaminen takkuilee aika paljon, kun lapset rajoittavat jonkin verran (siis todella paljon, koska mitään rauhaahaan ei saa, kuin öisin, jolloin ei sitten välttämättä jaksa) sekä mies, joka ei ihan tajua sitä, että öisinkin on välillä noustava kirjoittamaan, kun uni ei tule, ellei itsestään saa asioita ulos.
Ihan alkutekijöissäni olen ja suurin fanini on isäni, joka haikailee viellä kolmannen luokan kirjoitukseni perään, jota en koskaan saanut loppuun ;) idea tosin silloin oli aika paljon Narnia tarinan mukainen, vaatekaapillaan, mutta ei muutoin.
Joitain kirjoituksiani on julkaistu jossain (tosin näistä en ole saanut muuta kuin sairaalloista tyydytystä, että ovat julkaistu ja otettu "osaksi" konseptia...eli en ole vaatinut mitään palkkiota kirjoituksistani) mutta kirjoituskilpailuissa (tai no siinä yhdessä) en ole pärjännyt.
Itse kuitenkin olen sitä mieltä, että olen "kirjailija" vaikak yhtään teosta en ole julkaissut, mutta kirjoittaminen on puolet persoonastani ja määrittelee minut pitkälti ihmisenä. Toisaaltaan tällä ei elä ja perhe sekä muut velvoitteet vievät niin paljon aikaa, etten ole ollenkaan varma saanko projektiani koskaan valmiiksi, mutta otan nyt kahdenvuoden tavoitteen, jolloin toisen pitää olla valmis ja toisen ainakin hyvällä alulla.
Julkaisemisesta en sano mitään...luultavasti kukaan ei julkaise, mutta saanpa sen tyydytyksen, että olen valmiiksi tehnyt ja oikeastaan valmis "kirja" on suurempi haaveeni kuin "julkaisu". Rahan vuoksi en tätä voi tehdä (koska silloin ei motivaatiota olisi) vaan rakkauden. Nähtäväksi jää mitä ystävät ovat mieltä (pakotan heidät lukemaan ja tyydyttämään sairaalloisen onnistumisen tunteeni).
Mutta kertokaapa te muut kirjoittaja ihmiset itsestänne. Ymmärrykseni mukaan täällä on muutama, jonka kirja on tulossa julkaistavaksi ja muutama, jotka ovat jo julkaiseet sekä liuta meitä muita, jotka toivovat löytävänsä teoksensa kirjakaupan hyllyltä :)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minä en oo ikinä kirjottanut, enkä oikeastaan ollu kiinnostunu kirjottamisesta paitsi viimeisen parin vuoden aikana. Silloin kiinnostuin kirjottamisesta, ja olen tässä kirjotellut kirjaa, joka alkaa olla jo loppusuoralla. Kustantamoihin olis sen jälkee tarkotus lähettää.. Julkasu ja rahamielessä ollaan;) Ainakin sen pohjalta aloitin tän projektin, mutta nyt tuntuu jo siltä että haluan muutenkin kirjottaa, vaikka ei mitään rahaa saisi.
hmm.. koulussa sain aina ainekirjotuksesta jotain kutosia... enkä yhtään pitänyt kirjottamisesta. Kaikki täällä vaikuttaa olleen pienestä asti kirjailijoita. Hassua.. Ehkä olen itse vähän outo, mutta luulen kirjani olevan hyvä, jopa niin hyvä että uskon sen julkaistavan;) Mitähän äidinkielen opetajat mahtavat ajatella, kun aina antoivat mulla viitosia.. siitäs saavat sitten! =D
Eiköhän sitä voi alkaa kirjoittamaan missä iässä tahansa? En usko, että se niinkään katsoo milloin on pureman saanut ;)
Kyllä minäkin olen kutosia aineista saanut yläluokilla ja jäin silloisen äidinkielen opettajan mieleen kiukkuisista kirjoituksistani, jotka olivat aika ala-arvoisia.
Äidin kieltä itse inhosin koulussa, mutta ainekirjoituksista tykkäsin todella paljon. Silloin, jos kirjoitus arvioitiin kokonaisuutena, eli myös kielivirheiden osalta, sain huonomman numeron. En viellä tänäpäivänäkään osaa kirjoittaa "oikeaoppisesti".
Nyt harmittaa, kun sain yöllä valtavan isnpiksen, mutta typeränä ajattelin, että muistan kyllä aamulla ja yritin painaa mieleen. Olishan se pitänyt arvata ja nousta ylös kirjoittamaan...
Saako udella millaista kirjaa kirjoitat?
Tulla kirjailijaksi, se vasta olisi unelmien täyttymys. Tosin en usko, että siitä tulee mitään.
En ole kirjoittanut mitään for quite a time.
Saan kuitenkin jatkuvasti ideoita. En vain jaksa toteuttaa niitä.
Vähän aikaan sitten sain hyvän idean kirjaan (mikä on erikoista), kirjoitin kaksi ensimmäistä sivua, kun silmäni sulkeutuivat, enkä enää aamulla tuntenut sitä inspistä/halua kirjoittaa. Minua lannistaa ajatus 300 sivusta. Olen pateettisen laiska kirjoittamaan jotain fiktiivistä noin paljon. Ehkä sen takia minusta ei voi koskaan tulla "oikeaa" kirjailijaa...
Tosin entinen äidinkielenopettajani ja naapurini lohduttaa sillä, että tämä minun vajavaisuuteni ei ole harvinaista, vaan että muutamat lahjakkaat kirjoittajat ovat olleet yhtä laiskoja kirjoittamaan romaaneja. (Voin kirjoitella novelleja loppuikäni, kuinka lohduttavaa...)
Minusta tuntuu (tai sitten toivon, en tiedä kumpi) että kipakka-akasta tulee vielä tunnettu kirjailija. Minä pidän hänestä. Hän on fiksu, hauska, itsepäinen ja omaa sitä 'viihteellisyyttä', mitä nykyään kirjailijassa toivotaan (tai minä toivon). Lisäksi hän on yksi niitä kirjoittajia, jotka aidosti näyttävät haluavan kaikkien tekevän parhaansa kirjallisuuden saralla. Ja antaa tietenkin hyviä neuvoja (kuten kerran allekirjoittaneelle).
Meitä on kaksi ;) Laiska olen minäkin, ideoita pursuaa, mutta sitten lopahtaa kahden sivun jälkeen koko inspis. Sinällään tämä tän hetkinen projekti on sen verran erikoinen, että palaan siihen uudestaan ja uudestaan. En tosin kirjoita, jos ei mitään tule. Toisaaltaan nyt olen löyt'nyt ihan uuden asenteen kirjoittamiseen, millä pitäisi välttää ne karikot.
Ennen kun olen jäänyt viilailemaan heti kahden lauseen jälkeen, että tekstistä tulisi täydellistä, nyt olen vaan päättänyt kirjoittaa. Se on surkeaa aluksi, mutta perusidea tulee ylös ja siitä sen voi sitten muokata sellaiseksi mikä miellyttää.
Kirjoittelit varmaan tuolla fantasiapuolella? :) Voinhan minäkin vastata, jos siitä jotain iloa jollekulle on.
Päätin ryhtyä kirjailijaksi yhdeksän vuotiaana, ja silloin tulikin väsättyä monta salapoliisikertomusta vaarilta perityllä kirjoituskoneella. Mulla on aina ollut tietty kaipuu kirjoittamiseen ja tekstiin ja kirjoihin, ihan siitä asti, kun opin lukemaan. Kirjailijat olivat mulle jumalia, kunnes tajusin, että kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan. Ja halusin itse todella paljon kirjoittaa sellaisen :)
Fantasia naksahti esiteini-iässä, se oli vähän sellaista scifi-tyylistä fantasiaa, mutta 12-vuotiaana koin suuren kolauksen, kun enoni nauroi kirjanalkuni otsikolle. Päätin, etten enää ikinä jaa tekstejäni muiden kanssa, en enää ikinä kirjoita luettavaksi vaan ihan vain itselleni.
Ainoa henkilö, joka on ikinä tukenut kirjoittamistani, on ollut vaari, joka itse on entinen toimittaja. Vaari tosin on kurjan rehellinen ja kriittinen, enkä ikinä saanut sitä "ihan hyvä" -palautetta, jota tuossa iässä olisin eniten kaivannut :) Ehkä tuo rehellisyys tavallaan kasvatti ja opasti matkalla, kun tajusin, että hyvän eteen on oikeasti nähtävä vaivaa, eikä se tule noin vain.
Ensimmäisen ihan oikean kirjani lähetin vielä tekovaiheessa kustantajalle, jolta se palautuikin ja pyydettiin tekemään siitä mahdollisimman valmis. Olin tuolloin 13-14 -vuotias. Koska kirjeessä ei ollut juuta eikä jaata, sanottiin vain, että tee valmiiksi ja hio, niin minähän tein ja hioin. Sitten se oli valmis, mutta siitä puuttui se tunne ja intohimo. Olisin voinut lähettää sen joka tapauksessa, ihan vain kokeeksi, mutta se oli tavallaan taas yksi valaistus elämäni varrella. Laitoin sen pois laatikkoon unohtumaan. En halunnut työskennellä tekstin parissa, josta en oikeasti nauttinut. En kyllä koskaan sitä unohtanut, tuolla se on yhä, ja välillä on hauskaa selailla sitä läpi ja tutkia ratkaisuja, joita siinä tein. Ehkä olen vähän puolueellinen, mutta hyvää tekstiä se kuitenkin on, vaikkakin se punainen lanka on rispaantunut.
Sitten välissä oli muutama vuosi, kun en kirjoittanut mitään. Jouten en kuitenkaan ollut, en tiedä, osaanko tällä saralla enää ikinä olla, niin tiukasti on tavat tarttuneet kiinni. 13-vuotiaana mulla oli ollut toinenkin tarina, jonka olin viskannut väliaikaisesti syrjään, mutta jota en siltikään ollut aivan hylännyt. Palasin sen pariin ja suunnittelin sitä.
Sitten yhtenä päivänä päätin, että suunnittelu saa riittää, nyt alkaa tarina. Se on alkanut uudestaan useamman kymmenen kerran tuon jälkeen, ja nyt alku vaikuttaa jo hyvältä. Asiaa helpottaa se, että olen jo kirjoittanut yhden kirjan (vaikkakin se oli huono kirja, eikä sitä koskaan julkaista), tiedän kutakuinkin, mitä olen tekemässä, tiedän, miten itselleni on parasta toimia erilaisissa tilanteissa. Olenhan jo kerran joutunut ne opettelemaan.
En ikinä ole unelmoinut kirjastani kirjakaupassa, enkä ikinä siitä, että muut lukisivat sen. Ainoa, mistä olen unelmoinut, on se, että saisin laittaa sen kirjan hyllyyn muiden kirjojen joukkoon ja voisin osoittaa, että tuo tuossa, tuo on minun. Jossain vaiheessa oli tärkeää, että kaikki pitävät tekstistäni, kaikki tykkäävät siitä. Mutta nyt tärkeintä on se, että minä pidän siitä. Siksi ehkä olen uskaltanut sitä muille näyttää, koska ei ole mitään väliä, vaikka he sitä inhoaisivat, koska tiedän, että minä pidän siitä. Naurakoot, jos siltä tuntuu :)
Toistaiseksi kukaan ei ole vielä nauranut, ja ehkä olen siitä vähän pettynyt. Olisin halunnut nähdä, miten reagoin sellaisessa tilanteessa ;) Paras kommentti tähän asti on ollut: "Hei! Täähän on kuin oikea kirja!" Se vähän oli tarkoituskin.. :)
Niin, ja jos ja kun kustantamo tämän hylkää, suutun, raivoan, itken ja vannon, etten enää ikinä kirjoita mitään. Sitten etsin kynän ja paperin ja aloitan jotain paljon suurempaa ja parempaa. Ihan vain kostoksi :)
Mutta se tosiaan ei ole tärkeintä, koska olen saanut jo niin paljon. Olen saanut seikkailla paikoissa, joissa kukaan muu ei ole ikinä ollut. Olen väkisinkin joutunut tarkkailemaan maailmaa minulle tuntemattomien ja käsittämättömien ihmisten näkökulmasta ja jotain olen siitäkin oppinut. Olen kasvanut ihmisenä, pystyn kritisoimaan omaa tekstiäni rajummin ja kovemmin kuin kukaan muu ikinä. Siksi yritän vain miellyttää itseäni, koska tiedän sen olevan vaikeinta. Olen kirjani mukana kasvanut aikuiseksi, olen kasvanut ja kehittynyt kirjoittajana, olen saanut itsevarmuutta ja rohkeutta, jopa ylpeyttä. Eikö tuo ole jo pikkasen paremmin kuin mikään kustannussopimus?
Ja nyt tuli kamala himo kaivaa läppäri esiin ja antaa siellä metsässä (yhä) odottaville sankareilleni iso hali, koska ilman heitä olisin paljon vähemmän kuin olen nyt. Vähän jännittää, pystynkö niin monen yhteisen vuoden jälkeen päästämään heitä pois.
Siellä ja kiittelin kovasti.
Itseäni askarruttaa myös paljon tuo henkilöistä luopuminen, kun tarina on valmis. Tavallaan henkilöt ovat luomisestaan asti eläneet päässäni ja kirjoitushetkellä he imevät mukaan. Sitä tulee heiksi ;) Voi tuntea hennon pölyn tuoksun, joka lähetee kirjastohuoneen kirjoista, kuulla ne askeleet, kun kävelee pehmeällä matolla. Tuntea tuolin samettisen kankaan lämmön kämmenellään. Rikkumaton hiljaisuus, joka kertoo, että on paljon sellaista joka voi mennä vikaan, mutta joka myös lohduttaa, koska viellä ei ole mitään hätää, on vain hiljaista. Kauempana kaikuvien askelten kopinan kaiku saa aistit terävöitymään, kuuntelemaan lähestyvätkö ne kirjastohuonetta vai häviävätkö käytävien uumeniin. Tuntuu, että aika on pysähtynyt vaikka aikaa ei ole mennyt oikeastaan ollenkaan, mutta odotus saa sen hidastumaan tuskastuttavalla tavalla. Hiljaisuusa antaa aikaa elää kaikki vaihtoehdot läpi, mutta eivät kuitenkaan valmista siihen, mitä todellisuudessa tulee.
Hoh, siinä oli minun ja kuitenkin erään kirjani henkilön ajatukset pähkinän kuoressa, kun hän odottaa. En viitsinyt kirjoittaa sitä kaikkea muuta mitä tuohon kuuluisi, kun sitten kirjani alku olisi siinä ;) En leutoa ilta tuulta, metsän tuoksua, en vuorten valkoistenhuippujen kimallusta, kun viimeiset säteet hyväilevät niitä ennen kuin katoavat, en maisemaa, joka saa henkäisemään ihastuksesta kauneudellaan ja riemuitsemaan, että jotain niin kaunista saa katsella ja tuntea ;)
Tässähän se, ei sitä ulkoimaille tartte lähteä, kun voi mielessään mennää kristallinkirkkaille putouksille, joiden vesi on niin kylmää, että saa ihon pistelemään. Voi katsella auringonlaskuja jotka ovat kauniimpia kuin yhdessäkään näkemäässäni postikortissa. Saa nähdä kasveja, joita ei olisi voinut kuvitella olevan olemassakaan. Saa elää erikoisemman elämän, kuin muut..miehenä, lapsena, naisena, vanhuksena, sankarina, roistona, fiksuna tai typeryksenä ;)
Ja oikeastaan mikään rahallinen korvaus ei omasta mielestäni koskaan pystyisi menemään noiden asioiden edelle.
nähdä ajatuksensa konkretisoituneena kirjaksi. Marilyn Monroesta on sanottu että hän rakasti valokuvia itsestään koska ne osoittivat että hän oli olemassa. Itse en kestä ajatusta valokuvaamisesta, mutta mulla on ihan sama fiilis mun hengentuotteista. Olen olemassa niiden kautta.
itsekkin olen vääsännyt parikirjaa aluilleen mutta loppu ei selkene millään... yhden sain kirjoitetuksi mutta minulle kävi samallalailla.... eli kadotin sen...
Ekasta kirjasta on ekaluku nyt hahmoteltu selvästi ja toinen luku puolselvästi ;)
Esittelin ideani miehelleni ja kommentit olivat "Tylsä, liian raaka jne. tyylsisiä" Eli kriitikko näkyy löytyvän sitten omasta takaa. Haasteena on siis kirjoittaa niin hyvin, että se tempaisee tuon ukonkin mukaan, jos siinä onnistun, niin kirja on jymymenestys ;) Mies kun ei sitä taatusti loppuun lue, jos se on hänestä tylsä.
Ukolta sain tosin pari kivaa klisheistä ideaa ;) otan käyttöön tai sitten en...
Kritiikkiä sain siitä, että omassa ideassani ei sodita ja taiteta peistä loppukohtauksessa tuhatpäisenä ja pelasteta maailmaa ;)
Itse tässä mietin, että teen kansiot kummallekkin tekeleelle ja sinne laitan jokaisen luvun erikseen, eli monta word documenttia. Funtsin (kun tässä on kuitenkin niin paljon kirjoiteltu, vaikka valmista ei ole satu), että se helpottaisi muokkausta ja voisi sitten muokkailla omaan tahtiin, eli ei tarvitsisi ekana selata miljoona sivua eteenpäin, että löytää kohdan johon viimeksi jäi;)
Ensimmäinen romaanini, jota kirjoitin vuoden ajan, lähti kustantajalle maanantaina, joten tällä hetkellä ei sanajonoja tarvitse pusertaa tai pakottaa.
Jos portinvartijan virkaa toimittava jumalankaltainen kustantaja ei ota suurta taidettani vastaan fanfaarien säestämänä, asettaudun lattialle sikiöasentoon ja nyyhkytän itseni uneen. Kuten asiaan kuuluu.
Noh. Minä olen kirjoitellut ala-asteelta lähtien, mutta vakavammin vasta kuutisen vuotta.
Ala-asteen tarinani olivat hiukan poikkeuksellisia muihin nähden siinä mielessä, että niiden väkivalta sai moitteita, mutta numeroksi tuli silti usein 8-10. Mielikuvitus oli sen verran vilkas, että yleensä homma meni oikein kunnolla överiksi.
Oli kerran jopa pelottavaa, kun äikän maikka nauraa kihersi kyynelet silmissä luokan edessä todellakin liian väkivaltaista lumimiestarinaani.
Idea romaanin kirjoittamiseen tuli, kun luin Ellisin Amerikan Psykon ja Glamoraman ja Irvine Welshin Paska:n. Tarinan idea taas lähti kahvipöydässä kaverien kesken jutustellessa. Ystäväni kertoi suusanallisesti pikku tarinan viimeisimmistä rukkasistaan ja maustoi sen niin mainiosti, että päätimme molemmat vääntää siitä tarinan.
No, kaveri jätti kesken ja minun juttu eli siihen muotoon mikä se on nykyään. Eikä se ole millään tavalla sama tarina, josta alun perin päätimme tarinan kirjoittaa. Teksti tuntuu elävän aivan omaa elämäänsä ja tarinani on periaatteesa kirjoittanut itse itsensä. Viimeistelyvaihe on käynnissä ja kohtapuoleen kaikki viisi ja puolisataa sivua lähtevät Likelle tulikokeeseen. Jos se julkaistaan, niin se on sitten ensimmäiseni (tosin se on myös ensimmäinen yritykseni.)
Viimeistely vaihe oli kuolettaa koko homman, koska turhauduin niin perhanasti krijoitusvirheisiin ja löytämiini asiavirheisiin, jotka eivät lopulta olleetkaan asiavirheitä.
Minua hiukan huolettaa millainen ihminen kustantamossa lukee teokseni, koska huumori on sitä luokkaa kieroa, että se ei ihan välttämättä ole aivan jokaiseen makuun sopivaa. En osaa edes sanoa kohdeyleisöä tarinalleni. Eräs ystäväni ilmaisi asian melko hyvin (vaikkakin hiukan epämääräisesti): Nuorten kirja, joka ei ole nuorten kirja.
Uusikin tarina on jo aluillaan, mutta nyt on ollut lievää taantumakautta jo hetken.
Musta Torni on muuten loppuviimeksi ihan hyvä sarja vaikka sortuukin välillä hirveän pitkiin ja latteisiin kohtiin, joita lukiessa ei voi kuin pudistella päätään.
Siinähän se sujuu, ei tuosta kirjoittamisesta eroonkaan pääse, kun siihen kerran on ryhtynyt... Minä tein "sen suuren päätöksen" 7-vuotiaana, toki sen jälkeen on ollut monenlaisia aikakausia, elämässä on ollut muutakin kuin kirjoittaminen.
Romaanin kirjoittamisesta... Itse uskon nyt, että sitten kun löytää SEN OIKEAN tarinan, sitä ei pysty jättämään kesken. Kaikki ideat ja parin sivun yritelmät ja kaikki muu ennen sitä ovat olleet harjoitusta. Tai siis näin kävi itselleni, varmasti löytyy myös niitä, joille lyhyemmät runot tai novellit on se oma juttu. Teininä kirjoitin monta kokonaistakin pientä tarinaa, joista pari kävi kustantamoissakin, mutta nekin olivat vain harjoittelua.
Nyt olen pari vuotta työstänyt tarinaa, joka on ollut niin hankala ja hallitsematon, että siihen on täytynyt todella uskoa jaksaakseen yrittää. Siitä on tullut kuin toinen maailma, jossa osa minusta elää koko ajan. Henkilöt ovat niin aitoja, että se on melkein pelottavaa. Olen vain päättänyt kertoa heidän tarinansa, maksoi mitä maksoi. Minun on vain pakko!
Hetki sitten yritin luopua tästä tarinasta muutamaksi kuukaudeksi ja osallistua toisella idealla erääseen kilpailuun. Ajattelin, että voisin ihan mielelläni pitää vähän taukoa tuosta. Mutta en pystynyt! Tuohon toiseen ideaan ei vaan syntynyt samanlaista poltetta, minulla ei ollut mitään tunnetta mukana siinä vaikka se olikin ihan kiva idea, halusin vain osallistua kilpailuun suunnilleen rahan kiilto silmissä.
Olen hieman katkera niille, jotka pystyvät keskittymään useampaan projektiin yhtäaikaa ja vaihtelemaan niiden välillä. Nyt tajusin, että itse voin uppoutua vain yhteen asiaan kerrallaan.
Joskus menee hermot ja toivoo vaan, että tarina olisi jo valmis ja pääsisi eroon siitä, laskee sivuja, jotka on saanut tehtyä viimeisen kuukauden aikana, ei jaksa miettiä epäkohtia, ei jaksa kirjoittaa pätkää joka on itselle jo vanha juttu ja käyty läpi mielessä miljoona kertaa.
Joskus itkettää kun mietin, että mun täytyy tappaa tuo henkilö sitten ehkä sarjan viidennessä osassa, saattaahan se olla edessä jo joskus kymmenen vuoden päästä.
Kirjoittaminen sujuu nykyään huonommin kuin koskaan ennen. Viime kesänä tuli äkkiä pää vastaan, eikä sen jälkeen ole mitään pulpunnut itsestään ulos. Aiheita tulee ja menee, mutta en saa niistä otetta.
kirjoittaminen sujuu ihan hyvin. Innostuin kirjoittamisesta tosissaan 17 kesäisenä ja kävin luovankirjoittamisen kurssia. Ensimmäiset jutut olivat kolumneja sanomalehteen. Novelleja naistenlehtiin.
Välillä on pitkiäkin aikoja etten kirjoita mitään, mutta palaan siihen aina, koska minulla on pakottava tarve.
Nyt olen alkanut ottamaan kirjoittamisen vakavammin. Olen eräässä lehdessä vapaaehtoisena avustajana ja toisen lehden kanssa on ollut puhetta novellien julkaisusta.
Yhtenä projektina on lyhytelokuvan käsikirjoitus, mistä on ensimmäinen versio valmiina. Siinä riittää hiomista.
Kyllähän se kirjan julkaisukin haaveissa siintää, mutta vielä en koe olevani valmis siihen.
Heips!
Minä olen myös kirjoittanut...no, ihan lapsesta asti. Jo alaluokilla naputin kirjoituskonetta, sellaista mekaanista, ja vielä kerrostaloasunnossa. Mutta minkä minä sille tein...teksti vei minua kuin pässiä narussa. Ne tekstit olivat ihan...mahdottomia, niissä tapahtui kaikkea aivan yletöntä. Sitten kirjoittamiseni väheni joksikin aikaa, mutta nyt se tekee taas paluutaan elämääni. Olen kirjoittanut melko paljon...mutta julkaisupuolen krediitit ovat vaatimattomammat.
Että tällaista.