En tiedä, olenko jo ehkä vähän yli-ikäinen tälle palstalle. Ajattelin kuitenkin, josko tätä äidit ja isätkin sattuisivat lukemaan, joku voisi selittää asiaa minulle.
Ongelmana on siis poikaystäväni äiti. Tai oikeammin se, ettei hän anna pojalleen (ja minulle) tilaisuutta lähteä elämään lainkaan omaa elämäänsä.
Poika muutti kotoaan monen sadan kilometrin päähän opiskelemaan ollessaan 16, nyt 20. Me olemme seurustelleet parisen vuotta.
Tavattuaan minut poika luonnollisesti vähensi käyntejä kotonaan. En ole täysin varma siitä, kuinka usein hän aikaisemmin siellä kävi, mutta olen ymmärtänyt että äidin tahdosta vähintään joka toinen viikonloppu. Nykyään käymme (tai poika käy joskus yksinäänkin) ehkä kerran kuussa, sillä haluamme omaakin yhteistä aikaa viikonloppuisin, jolloin rauhassaolemiseen on mahdollisuus. Vierailut ovat minusta todella uuvuttavia, äiti keksii kaiken mahdollisen tekemisen juuri niille viikonlopuille, ja meidän pitäisi olla kaikessa mukana. Lisäksi minun täytyy olla kokoajan "varpaillani", sillä rivien välistä lukemalla tyhmempikin ihminen huomaisi, että hän ei ole mitenkään iloinen siitä, että olen nykyään osa hänen poikansa elämää ja syypää siihen, että hän näkkee poikaansa nykyään harvemmin. En usko sen johtuvan varsinaisesti minusta, suhtautuminen olisi todennäköisesti samanlaista olisi tyttöystävä sitten kuka tahansa. Olen ensimmäinen tyttöystävä jonka mieheni on vienyt kotiinsa.
Inhottavinta on kuitenkin hänen jatkuva puuttuminen poikansa elämään. Hän soittaa joka ainoa päivä, välillä monestikin. Kaikki asiat ja tekemiset olisi selitettävä, ja jokaviikkoinen loukkaantuminen on valmis siitä, jos emme tule viikonlopuksi hänen luokseen. Ymmärrän kyllä että hän on yksinäinen ja elänyt niin kauan kahdestaan poikansa kanssa (isä muutti pois pojan ollessa alle kymmenen), mutta ei kai ole meidän velvollisuutemme pitää hänelle seuraa. Hän puuttuu jatkuvasti poikansa raha-asioihin ja kyselee suunnilleen joka viiden euron perään. Olen yrittänyt puhua miehelle, että kieltäisi äidiltään pääsyn hänen pankkitililleen, mutta aivankuin seinille puhuisi. Jos poika esimerkiksi ostaa itselleen uuden takin, äidin on tietenkin saatava kuulla siitäkin, ja kommentti on lähes poikkeuksetta seuraavanlainen "Olisit nyt odottanut niin että tulet kotiin, olisi sitten yhdessä menty katselemaan niitä". Hänellä ei ole minkäänlaista luottamusta pojan omaan arvostelukykyyn. Hän kohtelee poikaansa ja minua kuin olisimme kymmenvuotiaita, mistään mitään ymmärtämättömiä. Hän nimittääkin meitä "lapsiksi" (lapset nouskaas nyt jo, lapset syömään..) Tiedän, että lapsi on äidilleen aina lapsi, oli hän sitten vaikka videnkymmenen, mutta kun tulee kohdelluksikin pikkulapsena ja tuo sanan "epänormaali" käyttäminen alkaa ärsyttää.
Kaikesta tästä olen yrittänyt puhua miehelleni, hän ei vain osaa kunnolla sanoa äidilleen vastaan missään asiassa. Hän yrittää kyllä, mutta antaa yleensä periksi että vältytään täysimittaiselta sodalta.
Äiti on fiksu nainen, ja toivoisin niin kovasti että meillä olisi hyvät välit. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin äiti pitää minua kilpailijanaan.
Ongelmana on siis poikaystäväni äiti. Tai oikeammin se, ettei hän anna pojalleen (ja minulle) tilaisuutta lähteä elämään lainkaan omaa elämäänsä.
Poika muutti kotoaan monen sadan kilometrin päähän opiskelemaan ollessaan 16, nyt 20. Me olemme seurustelleet parisen vuotta.
Tavattuaan minut poika luonnollisesti vähensi käyntejä kotonaan. En ole täysin varma siitä, kuinka usein hän aikaisemmin siellä kävi, mutta olen ymmärtänyt että äidin tahdosta vähintään joka toinen viikonloppu. Nykyään käymme (tai poika käy joskus yksinäänkin) ehkä kerran kuussa, sillä haluamme omaakin yhteistä aikaa viikonloppuisin, jolloin rauhassaolemiseen on mahdollisuus. Vierailut ovat minusta todella uuvuttavia, äiti keksii kaiken mahdollisen tekemisen juuri niille viikonlopuille, ja meidän pitäisi olla kaikessa mukana. Lisäksi minun täytyy olla kokoajan "varpaillani", sillä rivien välistä lukemalla tyhmempikin ihminen huomaisi, että hän ei ole mitenkään iloinen siitä, että olen nykyään osa hänen poikansa elämää ja syypää siihen, että hän näkkee poikaansa nykyään harvemmin. En usko sen johtuvan varsinaisesti minusta, suhtautuminen olisi todennäköisesti samanlaista olisi tyttöystävä sitten kuka tahansa. Olen ensimmäinen tyttöystävä jonka mieheni on vienyt kotiinsa.
Inhottavinta on kuitenkin hänen jatkuva puuttuminen poikansa elämään. Hän soittaa joka ainoa päivä, välillä monestikin. Kaikki asiat ja tekemiset olisi selitettävä, ja jokaviikkoinen loukkaantuminen on valmis siitä, jos emme tule viikonlopuksi hänen luokseen. Ymmärrän kyllä että hän on yksinäinen ja elänyt niin kauan kahdestaan poikansa kanssa (isä muutti pois pojan ollessa alle kymmenen), mutta ei kai ole meidän velvollisuutemme pitää hänelle seuraa. Hän puuttuu jatkuvasti poikansa raha-asioihin ja kyselee suunnilleen joka viiden euron perään. Olen yrittänyt puhua miehelle, että kieltäisi äidiltään pääsyn hänen pankkitililleen, mutta aivankuin seinille puhuisi. Jos poika esimerkiksi ostaa itselleen uuden takin, äidin on tietenkin saatava kuulla siitäkin, ja kommentti on lähes poikkeuksetta seuraavanlainen "Olisit nyt odottanut niin että tulet kotiin, olisi sitten yhdessä menty katselemaan niitä". Hänellä ei ole minkäänlaista luottamusta pojan omaan arvostelukykyyn. Hän kohtelee poikaansa ja minua kuin olisimme kymmenvuotiaita, mistään mitään ymmärtämättömiä. Hän nimittääkin meitä "lapsiksi" (lapset nouskaas nyt jo, lapset syömään..) Tiedän, että lapsi on äidilleen aina lapsi, oli hän sitten vaikka videnkymmenen, mutta kun tulee kohdelluksikin pikkulapsena ja tuo sanan "epänormaali" käyttäminen alkaa ärsyttää.
Kaikesta tästä olen yrittänyt puhua miehelleni, hän ei vain osaa kunnolla sanoa äidilleen vastaan missään asiassa. Hän yrittää kyllä, mutta antaa yleensä periksi että vältytään täysimittaiselta sodalta.
Äiti on fiksu nainen, ja toivoisin niin kovasti että meillä olisi hyvät välit. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin äiti pitää minua kilpailijanaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tarinasi kuulosti hyvin, hyvin tutulta. Minä vain olen tällä kertaa se, jonka äiti vaatii jatkuvaa huomiota ja kotona ravaamista. Poikaystävä tuossa takana kommentoikin "kuulostaa ihan teijän mutsilta".
Tuollainen tilanne on hankala ja uskoisin, että myös poikaystäväsi kärsii siitä siinä missä sinäkin. Voi olla, että hänellä on ollut hyvin läheinen suhde äitiinsä tai sitten äiti on aina ollut niin sanottuna päälle päsmärinä poikansa asioissa, eikä vieläkään halua päästää irti.
Oma äitini kyttää koulutuloksiani (on saman ammattikorkean toisessa laitoksessa töissä), rahankäyttöä ja kaikkea muutakin mahdollista. Hän soittelee jokaisesta mahdollisesta asiasta ja vaatii selityksiä. Jopa niin yksinkertaisesta asiasta kuin, miksen voinut sukulaisen häihin laittaa sellaista kampausta kuin hän olisi halunnut >.<
Jos äidille vastaansanomisesta vielä tulee hirveä sota, on helpompaa antaa periksi ja kiroilla takana päin kuin ryhtyä tappelemaan jokaisesta pikkujutusta. Sinällään siis ymmärrän sen, että poikaystäväsi antaa äidilleen periksi. Teen niin itsekin hyvin usein.
Se on kuitenkin väärä tapa. Silloin äiti voi kiristää otettaan, eikä suostu tajuamaan, mikä hänen toiminnassaan mättää. Ehkä poikaystäväsi kannattaisi yrittää pikku hiljaa alkaa sanomaan asioista (mahdollisesta sodasta huolimatta). Ensin vaikka pienemmistä ja sitten pikku hiljaa isommista. Silloin äiti saattaisi ymmärtää asioiden oikean laidan. Tappeleminen ei kuitenkaan ole mikään järkevä ratkaisu, joten parempi olisi avoin keskustelu, jossa kumpikin osapuoli yrittäisi pysyä rauhallisena.
Helppoa se ei kuitenkaan ole. Tiedän sen itsekin. Välillä sanoo vastaan, mutta sitten taas perääntyy äidin jyräyksen alta... Yrittämistä ei kuitenkaan kannata lopettaa.
Ehkä sinun pitäisi keskustella asiasta poikaystäväsi kanssa. Et voi pakottaa häntä muuttumaan, mutta voi olla, että hän ymmärtäisi voivansa paremmin itsekin, jos tilanne selvitettäisiin... ja ehkä hänen äitinsäkin voisi paremmin, vaikka lapsen itsenäistyminen varmasti sattuukin.
En tiedä, oliko tästä mitään apua, mutta toivon vilpittömästi, että asia saadaan selvitettyä. Jaksamisia :) Toivottavasti tilanne vielä helpottaa ^^
Ajattelin laittaa vähän "vanhemman" tytön kommentteja asiaa.
Itse en kyllä alistuisi tollaiseen. Jos minun poikaystäväni äiti olisi samanlainen, nii minulla kyllä menisi hermot. Oletteko puhuneet poikaystäväsi kanssa asiasta KUNNOLLA? Tee poikaystävällesi selväski se, että kuinka väsynyt olet tähän. Tai Juttele vaikka sun oman äidin kanssa?Omalta äidiltäsi saat varmasti yviä neuvoja!!!
Ei poikaystäväsi äiti ole kovin fiksu, jos kerta käyttäytyy mainistemallasi tavalla. Hän selvästikki ei halua tajuta, että poikaystäväsi on jo sen ikäinen ettei äidin tarvi puuttua joka asiaa. ÄLÄ todellakaan alistu tollaiseen. Nimittäin tiedän tapauksia, kun tollainen sama käytös on jatkunut vielä naimisiin mentäessä.. ja sitten vielä kun lapsia tulee. Määräileeköhän siten lastenlapsia.
Kammotavaa!
Mukavaa kuulla muidenkin kokemuksia ja mielipiteitä.
Olen kyllä yrittänyt puhua poikaystävälleni, mutta en ehkä niin suoraan kuin tarvitsisi. On kuitenkin kyse hänen äidistään, ja mietin miltä minusta tuntuisi jos omasta äidistäni puhuttaisiin sellaiseen sävyyn miten minun välillä tekisi mieli sanoa poikaystäväni äidistä. Toisaalta uskon kyllä poikaystäväni kyllä ymmärtäneen asian, mutta ehkä hän ei näe sitä niin pahana koska on aina kasvanut siinä "vaikutuspiirissä" ja olettaa että se menee itsekseen ohi.
Kaikkein eniten minua huolettaa juuri tuo, että jos joskus menemme naimisiin ja hankimme lapsia, jatkuuko sama tahti edelleen? Saako hän lapsenlapsista uuden "kiristyskeinon" itselleen? Hän on jo joskus ehdottanut, että voisimme muuttaa samaan taloyhtiöön hänen kanssaan kunhan saamme opiskelut loppuun, hän saisi kuulemma meille sieltä asunnon. Kiitos mutta ei kiitos, voin vain kuvitella mitä siitäkin tulisi, en saisi enää hetkenkään rauhaa.
Olisin luullut, että hän olisi jo ehtinyt sopeutua tilanteeseen, koska poika muutti kuitenkin suht nuorena pois, ja oli ehtinyt asua poissa kotoa jo parisen vuotta ennenkuin minä astuin kuvioihin mukaan. Mutta eipä sitten näköjään.
Toive samaan taloyhtiöön muuttamisesta on selvä osoitus poikaystäväsi äidin ylimenevästä kontrollivietistä. Jos äiti ei opi ymmärtämään, että Sinä olet poikaystäväsi elämän nainen, niin tilanteesta ei tule yhtään mitään. Ehdotan, että teette muutamia päinvastaisia liikkeitä kuin äiti toivoo. Jos hän kutsuu teitä taas viikonlopuksi, menkääkin välillä sinun vanhempiesi luokse. Jos äiti valvoo pojan rahankäyttöä, pyydä poikaa sanomaan että sinä vastaat yhteisestä rahankäytöstänne. Ei olisi ollenkaan hullumpi ajatus, että lähtisitte vuodeksi tai pariksi ulkomaille töihin.
Äidin pyyntöihin ja vaatimuksiin suostuminen vain vahvistaa hänen kontrolliaan ja sitä kautta teille aiheutuvia ongelmia. Kontrollia on vastustettava tietty aika, jolloin äiti turhautuu ylihuolehtivaan viettiinsä. Se on puhdasta psykologiaa. Toivon että jaksat, oma tyttöystäväni ei takuulla sietäisi tuollaista holhoamista.
lisäisin vielä tähän viestiin että lapsenlapsia voit itsekin käyttää kiristyskeinona, meillä se tehosi siten, että kun se alkoi mennä liiallisuuksiin, hän ei lapsia sitten nähnyt. puoli vuotta näkemättä lapsia, sai anopinkin suun tukkoon!
asia puheeksi poikaystäväsi kanssa. Hänen tehtävänsa on puhua äidilleen tästä asiasta, että se häiritsee teitä ja te haluatte elää omaa elämäänne ja omilla ehdoillanne.
Jos poikaystäväsi ei kykene irroittautumaan äidistään niin kehoittaisin sinua vakavasti miettimään tuleeko teidän suhteenne onnistumaan vai onko poikaystäväsi äiti aina oleva välissänne.
Tärkeää tässä on se miten poikaystäväsi suhtautuu asiaan, onko hän mielestäsi liikaa aitinsä mieliksi siinä pelossa, että äiti kenties pahoittaa mielensä. Poikaystäväsi pitää olla sinun puolellasi ja jos ei muu auta niin se pitää tehdä silläkin uhalla, että äiti suuttuu.
Jos hän ei elä äitinsä rahoilla niin äidin ei tarvitse tietää minne poika rahansa käyttää ja muutenkin kyllä poikaystäväsi olisi aika alkaa elää ihan omillaan ja katkaista napanuora äitiinsä.
Sen verran on kokemusta anopeista, että itse en suostunut mieheni äidin pillin mukaan tanssimaan ja olen jo monta vuotta sitten lopettanut hänen kanssaan kanssakäymisen, mieheni käy yksin tapaamassa äitiään, lapsemme eivät.
no yritä sitä rohkaista miestäsi kertomaan.jos miehesi ei kuitenkaan sano nii rohkaise itseäsi ja sano sinä sille, akalle suorat sanat et älä puutu meidän asioihin..eiköhän pitäisi antaa teidän rauhassa
Olipa jälleen viikonloppu.
Otin asian nyt vakavammin puheeksi mieheni kanssa, käskin hänen tarkastella äitinsä käytöstä viikonlopun aikana kun siellä olimme ja sanoa sitten onko se hänestä normaalia. Itse tajusin, että minun mittani alkaa olla kohta täysi, ei mene kauaa ennenkuin räjähdän äidille. Vaikka tuskinpa silläkään mitään vaikutusta olisi. Taas meitä kohdeltiin kuin kahta esikouluikäistä, mitään emme voineet hoitaa itse vaan kaikki tapahtui äidin valvonnassa, pukeutumisesta lähtien ("nyt sitten laitatte pitkät kalsarit jalkaan, siellä on tosi kylmä.."), hän jopa jutteli tuttavalleen puhelimessa että ei ehdi tapaamaan häntä nyt, koska _lapset_ ovat kylässä. Kaikkia pikkusattumia en kykene edes muistamaan. Mieheni ja minun yhteistä tulossa olevaa lomamatkaa myöten, hän kirjasi itselleen minuutilleen ylös kaikki ajankohdat ja lentojen kellonajat sun muut.
Jossain vaiheessa viikonloppua mieheni tiuskaisi äidilleen johonkin asiaan, että se ei kuulu äidille, johon äiti vastasi että tottakai se kuuluu, koska on hänen äitinsä. Sekö riittää perusteeksi sille, että pyrkii kontrolloimaan koko poikansa elämää?
Ja mitä mieltä sitten oli mieheni, kun kysyin häneltä viikonlopun jälkeen, että mitä hän tuumasi. Hänen kommenttinsa oli yksinkertaisesti, ettei äitiä tarvitse kuunnella eikä välittää hänen uteluistaan. Enpä vain tiedä kuinka se sitten onnistuisi, minä kun olen tottunut siihen ettei kukaan muu hoida asioitani minun puolestani eikä elä elämääni. Käskin miehen miettiä asioita tarkemmin, ja kerroin että olen lopen kyllästynyt tähän taisteluun hänen äitinsä kanssa paikasta pojan elämässä. Että en jaksa enää äidin kontrollia. Melkein olisi tehnyt mieli sanoa, että valitset äidin tai minut, mutta en sentään viitsi uhkailemaan lähteä. Enhän minä pyydä poikaa kokonaan luopumaan äidistään, vain saamaan äidin ottamaan vähän etäisyyttä.
Tiedän, että kuulostan varmasti katkeralta, katkerammalta kuin olisi tarpeenkaan. En vain tahdo jaksaa enää.
jo Raamattu sanoo "erotkoon isästään ja äidistään ja menköön.."
tää ei oo mikään saarna, mutta itse olen aikanani saanut anopin vihat niskoilleni "pojan häneltä sait, mitään muuta et ikinä minun suvulta saa" appiukko on maailman ihanin ihminen!
mieheni on onneksi pitänyt aina oman perheensä eli minun ja lapsien puolia, emmekä tästä syystä sitten vierailleet anopin luona koska hän ei hyväksynyt sitä että poika pitää vaimoansa tärkeämpänä. appiukko onneksi käy meillä yksin, joten lapset näkee pappaansa.
täytyisi miehesi nyt tehdä valinta, leikkaako sen napanuoran itse kun ei äitinsä näköjään osaa sitä tehdä.
hyviä jatkoja!