Ei ole elämäni helppoa, mutta itse teen valintani ja itse myös kannan seuraukset.
Olen jollakin tasolla syömishäiriöinen. Myös liikunta (kuntosali) on minulle pakkomielle. Käyn salilla aina tilaisuuden tullen kuitenkin vähintään kolme kertaa viikossa.
Ruokaan suhtaudun vähintäänkin omituisesti. Mietin joskus, että missä vaiheessa ihan tavallisen/terveellisen ruoan syönti alkoi tuottamaan huonoa omaatuntoa?!?
Missä vaiheessa elämääni olen tullut tähän pisteeseen.
On kausia, kun syön "normaalisti". Sitten on kausia, kun syön ahmimalla kaikkea (yleensä oksennan jo järkyttävän mahanpoltteen vuoksi). Ja sitten kausia, jolloin en syö lähes mitään. Juuri ja juuri välttämättömän, etten voi liian pahoin.
Nyt on meneillään viimeiseksi mainittu. Noin viikon ajan päivittäinen ruokavalioni koostuu määrästä, joka normaalisti vastaa yhtä ateriaa.
Olen todella tyytymätön itseeni. Myös koulu- ja työasioissa on lähes perfektionisti. Voin hyvin ainoastaan, kun olen ollut syömättä ja tiedän sen tai kun huomaan selvää laihtumista/lihasten kehittymistä. Olen selvästi alipainoinen, mutta olen kyllä aina ollut laiha.
Sairasta, todellakin! Uskon myös olevani jollakin lailla persoonallisuushäiriöinen. Mielialani saattaa vaihtua sekunneissa ja suuttuessani suutun todella, kiehun raivosta. Masentunut en kuitenkaan ole, ja saan iloa myös "arkipäivän asioista".
Mikä ihme vetäisi nuoren naisen (23vuotta) ylös tästä suosta ja nauttimaan elämästä? Mikä ihme saisi minut hyväksymään itseni ja vähät välittämään mitä muut ulkonäöstäni ajattelevat?
Syömättömyys antaa mielihyvää siitä vallantunteesta, että "hei, pystyn olemaan syömättä", itsensä täydellinen hallitseminen. Mutta on myös tavallaan rangaistuskeino. Jos teen jotain mielestäni väärin rankaisen itseäni syömällä. Oksentaessani ajattelen, että "en ole ansainnut tätä ruokaa".
Helvetti, mutta on elämä välillä harmaata.
Olen jollakin tasolla syömishäiriöinen. Myös liikunta (kuntosali) on minulle pakkomielle. Käyn salilla aina tilaisuuden tullen kuitenkin vähintään kolme kertaa viikossa.
Ruokaan suhtaudun vähintäänkin omituisesti. Mietin joskus, että missä vaiheessa ihan tavallisen/terveellisen ruoan syönti alkoi tuottamaan huonoa omaatuntoa?!?
Missä vaiheessa elämääni olen tullut tähän pisteeseen.
On kausia, kun syön "normaalisti". Sitten on kausia, kun syön ahmimalla kaikkea (yleensä oksennan jo järkyttävän mahanpoltteen vuoksi). Ja sitten kausia, jolloin en syö lähes mitään. Juuri ja juuri välttämättömän, etten voi liian pahoin.
Nyt on meneillään viimeiseksi mainittu. Noin viikon ajan päivittäinen ruokavalioni koostuu määrästä, joka normaalisti vastaa yhtä ateriaa.
Olen todella tyytymätön itseeni. Myös koulu- ja työasioissa on lähes perfektionisti. Voin hyvin ainoastaan, kun olen ollut syömättä ja tiedän sen tai kun huomaan selvää laihtumista/lihasten kehittymistä. Olen selvästi alipainoinen, mutta olen kyllä aina ollut laiha.
Sairasta, todellakin! Uskon myös olevani jollakin lailla persoonallisuushäiriöinen. Mielialani saattaa vaihtua sekunneissa ja suuttuessani suutun todella, kiehun raivosta. Masentunut en kuitenkaan ole, ja saan iloa myös "arkipäivän asioista".
Mikä ihme vetäisi nuoren naisen (23vuotta) ylös tästä suosta ja nauttimaan elämästä? Mikä ihme saisi minut hyväksymään itseni ja vähät välittämään mitä muut ulkonäöstäni ajattelevat?
Syömättömyys antaa mielihyvää siitä vallantunteesta, että "hei, pystyn olemaan syömättä", itsensä täydellinen hallitseminen. Mutta on myös tavallaan rangaistuskeino. Jos teen jotain mielestäni väärin rankaisen itseäni syömällä. Oksentaessani ajattelen, että "en ole ansainnut tätä ruokaa".
Helvetti, mutta on elämä välillä harmaata.
Vastaukset 3
Vanhimmat
en ollut yläasteella hyvä koulussa ja kun jatkoin opintojani sain kokoajan 5 ja 4 (arvoasteikolla 1-5) ja kun pari kertaa tuli 3 tai huonompia vaivuin masennukseen.. en hyväksynyt itseäni, halusin että kaikki numeroni olisivat 5... sitten aloin ajattelemaan kuinka persoonatonta olisi jos pääsytodistuksessani olisi kaikki numerot 5!! jokainen ihminen on jossakin parempi ja jossakin huonompi, se on normaalia!! mutta mä tiedän tuon tunteen.. nyt on jo toinen luokka menossa enkä jaksa stressata numeroista, ei kukaan ole täydellinen, eikä se ole tarkoituskaan!!
jos vaan haluat, voin mailailla kanssasi... laihduin sillon 10 kiloa, jotka ovat nyt tulleet takaisin ja jotka vaivaavat mua tosissaan.. mutta tsemppiä sulle, anna itsellesi vapaus elää, älä pidä kehoasi mielesi vankina!!
vielä yksi vinkki: kannattaa lukea kirja nimeltä lasilintu, se antaa ajattelemisen aihetta!!
......se tuntuu olevan kaikkien huulilla.....pitäisikö lukea uudestaan.....?
tiiän et tätä tuputetaa kaikkialla,mut sä tarviit apua!psykoloogista apua.Vaikka oonki sua nuorempi nii voin ihan täysin sydämmin suositella sulle ja kaikille muille samasta ongelmasta kärsiville ihmisille terapiaa.Ite oon vast kuustoist ja tuhlannu turhat kaks vuotta anorexiaa ja bulimiaa.
mua suututtaa nii etten hoksannu tai myöntäny itelleni ja muille ihmisille et mulla on syömishäiriö!kun vasta nytte kahen tuskallisen vuoden kuluttua tulin ns. kaapista ulos ja hain apua.(sekin vaa poikaystävän pyynnöstä)
Kelaa nyt nuoruus menee pilalle tämmösten touhuilujen takia,ihan hukkaa kaikki,ku vois olla nii mukava ja jännittävä nuoruus jota myöhemmin sit vois muistella.
ensimmäinen tärkee askel on hakee apuu,vaikka hävettäis ym.,...kerran se vaa kirpasee ja sitte helpottaaki....!
ite en oo viel päässy käymää terapias mut odotan innol...
(siel on jonoo)
ei muiden tartte tietää tästä terapiasta vaikka parantuminen sillon onki helpompaa ja todennäkösempää mut jokaisen oma päätöshän se on.
Ite en vaa pysty kertoo siitä kellekkään ku en vaa voi puhua siitä ku tuntuu et ois veitsi kurkus ja itkettää ja sattuu nii pajo =(
en vaa tiiä miten tuun pystymää puhumaa terapias asiast...?
mulla on nii vaikeet opiskella,ku ajatukset pyörii vaa ruuassa ja vartalossa...Mulla on just koeviikko menos ja oksentelen kokoajan ku ahdistaa enkä osaa mitää...
eilenki ku koitin lukee kokeesee nii kävin tuhlaamas vikat 10 euroo suklaasee,karkkii,keksii yms...(rahaaki menee nii paljo hukkaa...
tää on oikeesti muuttunu elämäntavaks!
perkele menee hermot itteni kaa ku en saa otetta ittestäni!
eli jos ette haluu joutuu samaa tilanteesee hakekaa apua ajoissa ennen ku on liian myöhäst ja elämä on syömisen ja syömättömyyden ja liikunnan pakkomielle ja mikää muu ei enää kiinnosta....