Hei vaan kaikille.
Tuumiskelin tässä, kun elämääni on pitkästä aikaan rakentumassa jonkinlainen seurustelusuhde, niin mitenkäs te muut olette pystyneet olemaan "normaalissa" suhteessa? Itse olen periaatteessa parantunut sh:stä jo vuosi sitten, mutta suhde ruokaan saattaa ulkopuolisen mielestä olla vielä aika kummallinen... Tai noh, onko se nyt parantumista jos syksystä lähtien tullut toinen häiriö tilalle (BED), josta kuitenkin päättänyt päästä eroon juuri tämän suhteen takia...
Ei sitä itse edes huomaa, koska siitä ei ole ns. näkyvää haittaa elämässä, mutta tiedän kyllä että vastaan saattaa tulla kiusallisia tilanteita tämän ruokasuhteen takia.. Sitten on tietysti tämä itsensä hyväksymisen vaikeus ym. asiaan liittyvät jutut, jotka voivat näkyä seurustelussa.
Niin että mitenkä te muut olette onnistuneet saavuttamaan normaalin suhteen? Vai oletteko? Tietääkö kumppaninne taustastanne/tilanteestanne?
Tuumiskelin tässä, kun elämääni on pitkästä aikaan rakentumassa jonkinlainen seurustelusuhde, niin mitenkäs te muut olette pystyneet olemaan "normaalissa" suhteessa? Itse olen periaatteessa parantunut sh:stä jo vuosi sitten, mutta suhde ruokaan saattaa ulkopuolisen mielestä olla vielä aika kummallinen... Tai noh, onko se nyt parantumista jos syksystä lähtien tullut toinen häiriö tilalle (BED), josta kuitenkin päättänyt päästä eroon juuri tämän suhteen takia...
Ei sitä itse edes huomaa, koska siitä ei ole ns. näkyvää haittaa elämässä, mutta tiedän kyllä että vastaan saattaa tulla kiusallisia tilanteita tämän ruokasuhteen takia.. Sitten on tietysti tämä itsensä hyväksymisen vaikeus ym. asiaan liittyvät jutut, jotka voivat näkyä seurustelussa.
Niin että mitenkä te muut olette onnistuneet saavuttamaan normaalin suhteen? Vai oletteko? Tietääkö kumppaninne taustastanne/tilanteestanne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
kun itse aikoinaan aloitin seurustelun poikaystäväni kanssa, sairastin vaikeaa bulimiaa (syömishäiriöni oli alkanut anoreksialla). Ensimmäisenä en tietenkään kertonut asiasta poikaystävälleni, mutta ajan mittaan salailu kävi ymmärrettävästi aika vaikeaksi. Yritin kertoa n. pari kuukautta, mutta en vain saanut sanottua sitä. Loppujen lopuksi murruin huonona päivänä täysin ja itkin ja kerroin kaiken. Poikaystäväni oli ymmärtäväinen ja olikin epäillyt tilaani jo aiemmin ja oli aikonut kysyäkin siitä. Oli helpotus saada avautua ja kertoa kaikki. Mutta suhteemme oli siinä vaiheessa kestänyt jo yli puoli vuotta. Siitä alkoikin paranemisprosessi, joka jollain tavalla jatkuu yhä. Nyt kun poikaystäväni tietää kaikesta mitä sairauteen liittyy, hän ymmärtää myös vaikean suhtautumiseni ruokaan ja syömiseen. Olemme seurustelleet ja asuneet yhdessä nyt n. 3 vuotta ja olen parantunut suurelta osin hänen tukensa ansiosta. Jos poikaystäväsi rakastaa sinua, hän kyllä ymmärtää ja auttaa. :)
olen samaa Mieltä että pitää kertoa asiasta. aikasemmasa suhteessa en kertonut ja poika oli joskus hieman hämmästynyt.. Minulla on siis BED.. Nyt olen samassa tilanteessa että suhde on aluillaan. olen ajatellut kertoa kyllä ehdottomasti, että hänen ymmärtää vääristyneet käsitykseni syömiseen ja haluan että hän tietää ettei suhteemme rakennu leffailtoihin karkkien kanssa tai ravintolajuttuihin