Täällä on hienoja kirjoituksia isä/poika suhteista.
Näitä juttuja on kiva lueskella vedet silmissä.
Onkohan koskaan ollut juttuja, kun oma isä on ollut valtava julmuri. Niin henkisesti kuin fyysiesti. Minulla oli sellainen isä. Niin julma kuin maa voi päällään kantaa.
Ainoa asia mitä jälkeenpäin olen ihmetellyt, miksi en lähtenyt pois. No lapsen se on vaikeaa tehdä, kun ei kukaan ole auttamassa.
Nykypäivänä viranomaiset ovat viisaampia ja tekevät huostaanottoja ahkerammin, toivottavasti riittävästi. Aina, kun näen julmia vanhempia, tekisi mieli ilmoitella...se sattuu niin kovasti.
Lasten parasta tulisi ajatella, eikä vanhempien. Sillä aikuiset aina osaavat selitellä mitää vaan, mutta lapsi on tavallaan yksin...
Näitä juttuja on kiva lueskella vedet silmissä.
Onkohan koskaan ollut juttuja, kun oma isä on ollut valtava julmuri. Niin henkisesti kuin fyysiesti. Minulla oli sellainen isä. Niin julma kuin maa voi päällään kantaa.
Ainoa asia mitä jälkeenpäin olen ihmetellyt, miksi en lähtenyt pois. No lapsen se on vaikeaa tehdä, kun ei kukaan ole auttamassa.
Nykypäivänä viranomaiset ovat viisaampia ja tekevät huostaanottoja ahkerammin, toivottavasti riittävästi. Aina, kun näen julmia vanhempia, tekisi mieli ilmoitella...se sattuu niin kovasti.
Lasten parasta tulisi ajatella, eikä vanhempien. Sillä aikuiset aina osaavat selitellä mitää vaan, mutta lapsi on tavallaan yksin...
Vastaukset 2
Vanhimmat
julmuri isä ja vielä tänäpäivänäkin tunnen suurta halveksuntaa. Vihaa en enää tunne, sääliä kyllä ja tyytyväisyyttä itseeni, etten ole isäni kaltainen.
Otin oikeudekseni lukea isien palstaa, vaikka olenkin äiti. Otanpa vielä oikeudekseni kirjoittaakin tänne tämän kerran.
Minulla oli isi. Minulla on muutama mukava muistikuva alle kouluikäisenäni touhuamisesta isäni kanssa. Valitettavasti muistan myös vanhempieni riitäisuuksia ennen eroaan ja isäni humalaisen väkivaltaisuuden äitiäni, ei minua, kohtaan. Vanhemieni erotessa olin kahdeksan vuotias. Olen kerran uteliaisuuttani lukioikäisenä tavannut isäni ja uuden vaimonsa vanhempieni eron jälkeen. Tuo tapaaminen oli, kuin olisi tavannut kenet tahansa aikusen ja jutellut.
Toisin on lapsillani! Onneksi! Heillä on maailman paras isi! Siitäkin huolimatta, että isinsä ja äitinsä erosivat yli 25 aviovuoden jälkeen nuorimmaisen ollessa vasta kymmenvuotias.
Vaikein asia erossa oli tietysti kummallekin rakkaiden lasten asumisen järjestäminen lasten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Luulenpa meidän onnistuneen siinä melkoisen hyvin. Minulle ratkaisu, jonka minä ehdotin, oli monen kyyneleeni ratkaisu, mutta varmasti varsinkin nuorimmaiselle hyvä. Vanhempi lapseni oli jo itsenäistymisiässä ja muutti itsekseen asumaan (toki taloudellisesti tuettuna). Nuorempi asuu arkea enempi isinsä kanssa.
Miksi ehdotin näin? Koska lapsillani on erittäin rakastava, luotettava ja huolehtivainen isä sekä, koska hänellä on huomattavasti parempi taloudellinen tilanne, kuin minulla, niin lapsen elintaso jatkui ennallaan. Ja isä asettui asumaan samoille kulmille, jossa lapset olivat kasvaneet; koulu ja ystäväpiiri säilyi samana. Vielä lisäksi mietin sitä, että minulla on varsin pieni suku, mutta lasten isällä moninkertaisesti isompi suku, johon pidetiin paljon yhteyttä. Tuo yhteydenpito varmasti olisi jatkunut myös minun kanssani asuen, mutta varmemmin tehdyssä ratkaisussa.
Toki nuorimmaisella oma huone on myös minun luonani, siis hänellä on kaksi kotia. Nyttemmin tuo lapseni on niin iso, että itse päättää kummassa milloinkin on.
Enkä minä "joka toinen vkl" -äidiksi jättäytynyt. Lasteni arjen asioita olemme kumpikin vanhempi hoitaneet sen mukaan, kumman aikatauluihin paremmin on sopinut. S-posti ja kännykkä ovat oivia apuvälineitä sellaisista sopimiseen. Suosittelen kaikille erovanhemmille elämistä lasten arjessa niin paljon, kuin vain mahdollista. Se ei pitäisi olla rahasta kiinni, mutta vaatii etävanhemmalta aktiivisuutta. Valitettavasti esteitä ed. kertomaani usein asettaa vanhempien keskinäinen riitely, joka on huono esimerkki lapsille aikuisten käyttäytymisestä.