mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä...mun äiti kuoli noin vuosi sitten ja tuntuu etten pääsisi siitä mitenkään yli..mä en voi uskoa sitä vieläkään todeksi tai ehkä mä en halua myöntää sitä itelleni.ongelmana on vaan se etten pysty puhumaan siitä tai siitä kuinka paha mun on olla päivästä toiseen tän ikävän kanssa..mä haluisin vaan mutsin luo..mulla jäi niin paljon sanottavaa sille...mä en vaa voi hyväksyy sitä..mä tulen varmaa hullux tän asian kanssa vielä joskus...en haluis mennä puhumaan kellekkään psykiatrillekaan.en mä tiedä! kaikki on vaa yhtä paskaa päivästä toiseen...jos joku vois olla niin ystävällinen ja piristää mun päivää ja auttaa mua jaksamaan eteenpäin niin olisin todella kiitollinen=)!
mix näin?!
onneton
3226
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
todennäköisesti kovin montaa muutakin ihmistä painaa syyllisyys keskeneräisistä asiosita läheisen kuoltua. Jää juuri tuo kuvailemasi tunne siitä, että niin paljon sanomatta.
Älä kuitenkaan enää kauheasti jää vatvomaan tuota asiaa mielessäsi. En usko, että äitisikään olisi toivonut sinun jäävän murehtimaan, vaan toivonut sinun menevän elämässä eteenpäin. Tottakai tuo kaikki sattuu ja sitä on varmasti vaikea hyväksyä, mutta ehkäpä ympärilläsi on niitä ihmisiä joiden kanssa kuitenkin voisi nyt keskustella kun se on vielä mahdollista. Kuten eilisen illan tapahtumatkin jälleen osoittavat kukaan ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua.
Eipä tullut tästä tekstistä kovin rohkaisevaa tai varsinkaan piristävää, mutta on vaikea auttaa eteenpäinkään sinua sen paremmin tuntematta ja varsinkin jos itse et suostu hyväksymään tapahtunutta.
Positiivista mielestäni kuitenkin on, että ainakin tuossa tekstissäsi aivan selväjärkisesti ymmärrät mikä se ongelma oikeastaan on. Jos kerran noin selkeästi pysty asian hahmottamaan, et sentään ole ihan toivoton tapaus :-)
Järkesi toimii ja käskee siirtymään eteenpäin, mutta tunteesi eivät oikein halua pysyä mukana. Kukaan ei kuitenkaan pysty auttamaan, jos et halua tai pysty asiasta puhumaan. Ehkäpä kirjoittelu tänne on jo alku tuolle toipumiselle.
Ei se psykiatrille puhuminenkaan välttämättä ihan huono ajatus ole, mutta todennäköisesti vain tarvitset jonkun jolle puhua. Jos sellaisia ympärilläsi on, niin älä karkoita heitä sulkeutuneisuudellasi.
Kyllä sinä vielä tuosta selviät, kunhan annat itsellesi mahdollisuuden. Muista, että nuo tunteesi ovat normaaleja inhimillisiä tunteita, eikä niissä sinällään ole mitään hävettävää.
Koita jaksaa ja hakea elämästäsi positiivisia asioita. Niitäkin varmasti on.
Hei vaan. Oletko ajatellut käydä juttelemassa jonkun muun kuin psykiatrin luona, joka voisi kartoittaa tilanteesi ja miettiä mitä jatkossa. Seurakunnilla on diakoninsa, ja auttavia puhelimia löytyy. Jos olet kovin nuori, niin tarvitset ehkä aikuisen ihmisen kuuntelemaan ja viemään eteenpäin elon raskaahkolla tiellä. Hoitamaton kipu voi kroonistua ja viedä energiaa pois elämältä. Ammattihoitajia ei sinänsä tarvitse pelätä, auttamaan ne on asetettu. Oletko valmis hyväksymään avun? Vaadi sitä.
Äidin kuolema on aina raskas juttu. Uskon, että kuta nuorempi äitinsä menettänyt on, niin sitä raskaampi, pitkäaikaisempi suruprosessi on. Nuorihan tarvitsee vanhempiensa tukea ja vanhemmistakin äiti on monesti läheisin.
Surun herraksi pääsee yleensä läpikäymällä sen. Siihen tarvitaan toinen ihminen, mielellään hyvin läheinen, sisko, veli, täti...Yritä löytää kaveri, jonka kanssa saat surusi puitua, se auttaa. Sitten vähitellen helpottaa ja omasta elämästä tulee pääasia.
Mullakin meni vuosi ennen kuin pääsin äitini kuoleman yli. Sen ajan poismeno oli mielessä joka ikinen päivä, jos ei aina ensimmäisenä, niin vähintään toisena. Vaikka ei jäänyt mitään keskeneräistä sanottavaa ja vaikka tiesi jo etukäteen, että portilla ollaan...